päivän tunnelmia...

Eilen oli mulla taas netti poissa päältä, niin en päässyt mitään kirjoittamaan. Ja nyt olen sitten ihan puhki. Otin nokoset ja heräsin vasta vähän aikaa sitten olkapään vihoitteluun. Tietty ei tee tuo työ oikein hyvää olkapäälleni.

Töissä on aika mielenkiintoinen tilanne. Tämä häirikkö on sairaslomalla tämän viikon. Tuostahan hän jupisi perjantaina. No, ei mua haittaa. Tosin hänen hovinsa on mulle kiukkuinen, vaikka tuo häirikkö ei ole itse paikalla. On varmaan sähköpostitse antanut ohjeita, miten mua pitää kohdella. Hyvä kun vastaavat mulle ja muutenkin eivät itse mulle paljoa puhu.

Yritän tehdä töitäni ja keskittyä, mikä ei ole ihan helppoa, kun tilanne on mielessä ja mitään ei ole ratkaistu. Tosin jos puhelen, niin silloin en työhöni paljon keskity.

Patterin vinkunasta olen laittanut valituksen isännöitsijälle. Hänen mielestään ongelman voi korjata huoltomies. Vinkunut patteri on nyt kylmä. Toivottavasti lähtevät tekemään jotakin kunnollista. Ja saavat tuon kuntoon. Vai pitääköhän mun taas ilahduttaa naapureitani laittamalla lämmöt päälle, jolloin vinkuna alkaa taas yöllä, niin ehkä hekin vielä valittavat. Ehkä monen valituksessa on enemmän tehoa.

uusi kirja.. vanhaa asiaa....

Luin jälleen kirjan,nimeltä "Elämää koulukiusaamisen jälkeen". En ole oikeastaan halunnut ajatella noita kouluaikojani, mutta nyt luin kirjan ja paljon muistoja tuli mieleen.

- kiusaamisen muotona ns. henkinen, hiljainen kiusaaminen saa aikaan sitäkin vakavampia tunne-elämän vaurioita
- iloisesta ja uteliaasta lapsesta tulee hiljainen ja arka lapsi, jonka tunne-elämä heittelehtii
- hiljaisen kiusaamisen taustalla on usein kateus
- ihmisarvon menetys
- kiusaaminen vie uhrilta myös oikeuden olla oma itsensä
- jos joutuu pitkään elämään puolustusasemissa, se verottaa kykyä tuntea kaikenlaisia tunteita

Tuo on kaikki tuttua, mitä tuossa edellä on kuvattu. Tuntuu, että ei saa olla oma itsensä ja ei ole arvokas omana itsenään.

- TOIPUMINEN

-keskustella asioista mahdollisimman avoimesti ja siinä määrin, kun se tuntuu hyvältä
- tulee halu johonkin uuteen, parenpaan ja tajuaa, että ei ansaitse tulla kohdelluksi noin huonosti
- on työstettävä tunteita
- kiusaamisen kohteeksi joutumisesta ei tarvitse tuntea huonommuutta, alemmuudentunteita tai häpeää
- kiusaamisesta toipuvalle on tärkeää, että hän saa kokemuksen toivosta, uusi harrastus tai jotain joka vie ajatukset toisaalle
- kiusatuksi joutuneen tytön toipuminen lähti toden teolla käyntiin vasta kun kaikki stressitekijät oli poistettu: koulun vaihto ja uusi koulu on turvallinen

KIUSAAMISEN LOPPUMISEN KANNALTA:

- asenne- ja tunneilmapiiri ovat ratkaisevia

. kiusaajiksi tai kiusatuiksi ei synnytä, siihen ei ole altistavaa geeniä

- KIUSAAMINEN ALKAA JA JATKUU YHTEISÖSSÄ, JOSSA KIUSAAMINEN ON TEHTY MAHDOLLISEKSI. JUURI TÄHÄN MAHDOLLISUUTEEN KIUSAAJA TARTTUU.

- kiusaamisen kohteeksi joutuu tutkimusten mukaan luova, vastuuntuntoinen ja empaattinen henkilö

-USEIN UHRIN OMINAISUUKSIKSI MIELLETYT ASIAT OVAT KIUSAAMISEN TULOSTA EIVÄT SYITÄ SIIHEN

- jos kiusattu ei pyri anteeksiantamiseen, hän samalla jää uhrin asemaan

- anteeksianto edellyttää paitsi trauman läpikäymistä syvemmällä tasolla, myös surutyötä, vihatun ja kaikkien muiden tunteiden niin syvällistä läpikäymistä, ettei niillä ole enää valtaa omaan ajatteluun tai tunne-elämään


SELVIYTYMINEN: HYVÄT YSTÄVÄT, ELÄINYSTÄVÄ, RAKAS HARRASTUS, KIINNOSTUS, IHMISSUHDE TAI SELLAISEN ODOTUS

kuvamuotoilu... teen, en ajattele...

kuva on taas sellaista kokeilua pensasasterista

Olen oikein kunnollla säheltänyt koko viikonlopun. Ensin tein lihapullia, jotka epäonnistuivat, vaikka tein ohjeen mukaan. Eivät oikein maistuneet lihapullilta. No, tänään laitoin sekaan kastikeaineksia ja pannulle ja makaroonia, niin maistui jopa syötävälle. Syödähän tuo ruoka piti, oli sitten epäonnistunut tai ei.

Sitten mun piti vaihtaa sähköpostiohjelmaa, niin vaihdoinkin tämän nettiselaimen nyt Mozilla Firefox:iin. Joten nyt käytän sitten tätä nettiselainta. On tämä vähän nopeampi surffailla kuin tuo IE explorer.

Tämä on tätä mun uskomatonta kokeilua. Teen kaikenlaista enkä oikein ajattele, mitä teen. Sormet toimivat nopeammin kuin aivoni.
Mun kuvakokeilutkin on vähän samanlaista testailua. Löydän vahingossa jotakin jännää, mutta en sitten muista, miten sen sain esiin ja sitten mulla on jännä yksi kuva. Jotkut asiat tietty osaa ulkoa ja osaa hakea uudestaankin, mutta välillä tämä on todellakin sekoilua.



"Vaikka tiesin lihonneeni pari kiloa, en pitänyt itseäni ylipainoisena, ennen kuin päätin siivota jääkaappini. Istuin tuolilla kaapin edessä ja kurkotin, niin että ylettyisin kunnolla pyyhkimään takaseinän.

Temppuilin samassa asennossa, kun teini-ikäinen poikani tuli keittiöön ja sanoi: "Hei äiti. Mitä sinä teet? Oletko lounaalla?

Sinä päivänä aloitin laihdutuskuurin." Betty Strohm

patterinkertomaa...joutavaa...

Mulla on eläytyvä patteri. Päivän se tuossa puhisee ja kello 12.00 ja neljän aikaan yöllä se intoutuu vinkumaan, kunnes lopettaa yhtäkkiä.

En ole ennen asunut asunnossa, jossa patteri vinkuu. Olen säätänyt sitä vaikka miten ja ei mitään vaikutusta. Taikasäädin on naapurillani, joka kuulema kun vääntää patteria mun patterin alkaessa vinkumaan, niin vinkuna ihme kyllä loppuu.

Ehkä patterini yrittää kertoa jotakin. En vain oikein tajua, mitä. Tai jospa se vain eläytyy mun tilanteeseen ja vinkuu elämän kinkkisiä tilanteita. Tiedä sitten.

Käärme 1: Olemmeko myrkyllisiä?

Käärme 2: En tiedä.

Käärme 1: Puraisin juuri huultani.

Tällaisia tuli tässä mieleen. Eilen oli ihan sellainen kirjoittamaton olo. Ei tullut mitään tekstiä. Olin vain ja ihmettelin.

Tänään olen sitten ihaillut lumisadetta. Takatalvi näköjään saapui juuri, kun oli varautunut kevääseen. Ja vielä kun kääntävät noita kelloja ja pitäisi sopeutua uuteen rytmiin.

olemista...

Kehäkukka syksyllä

Se hyvä puoli tässä tilanteessani on, että tekstiä tuosta syntyy. Kun tunteet ovat pinnalla, niin kynäni vaan lentää.

Pitäisi varmaan mennä leffaan ja keksiä jotakin kivaa vastapainoksi. Mulla vaan tuppaa aina yksi ikävä asia valloittamaan ajatukset. Ei jää tilaa muulle. Sen takia on ollut vaikea kirjoittaa tännekään muusta.

Illat kuluvat taas nukkuessa. Joten olen taas tilanteessa, että töissä, kotona, nukkuu ja katsoo tv:tä ja nukkuu. Onpa elämäni mielenkiintoista. Jossakin vaiheessa iltaa luen jotakin kirjaa. Liikuntaa tulee harrastettua työmatkoilla.

toivomuskaivo -kuvaa...valoa näkyy...runo

toivomuskaivo

Nyt näkyy vähän valoa. Ja sen kunniaksi vaihdoin tätä pohjaa valoisammaksi. Löysin sellaisen uuden idean blogipohjaksi. Siis vanha idea varmaan, mutta itselleni uusi. Itse pidän tästä pohjasta jo aika paljon. Sanotaan, että nyt alkaa lyyti kirjoittamaan vai miten se sanonta menikään.

Kirjasto on taas monta kirjaa köyhempi. Hain sieltä lastillisen kirjoja ja aloin joitakin opuksia lukeakin. Ideoita voin sitten laittaa tänne, kunhan pääsen lukemisessa eteenpäin. Vaatii näes pureskelemista, tämä lukeminenkin.

Langat:

Rakastan sadetta. Sade ompelee taivaan ja maan yhteen. Mutta salamat repivät sauman auki uudelleen.

Turhaan yritän hallita, pidellä taivaan reunaa. Vain lankoja noruu avoimella kädelläni.

Teoksesta Puiden lohtu

matti...

Nyt pitää vähän taas tuulettaa, kun kaikki asiat on päin jotakin (ruma sana). Ja mä kun olin aina huolissani muksustani, että miten hän tulee pärjäämään, kun on ollut rankka lapsuus.

Nyt hän saa sitten huolestua äidistään, joka ei millään ilveellä löydä tavallista työpaikkaa. Olipahan taas ajoitus tällä mun ahdistuksella ja sitten tolla hiton työpaikkahäiritsijäpaskiaisella (sorry kiroileminen, mutta ottaa päähän). Kun nyt olisi pitänyt sitten jaksaa töissä, jaksaa herätä, tehdä tulosta, elättää itsensä ym.

Ei löydy sellaista sisäänheittäjää työpaikalle, kun on kerran ulospotkijoitakin. Nyt olisi ollut sellainen tarpeen.

Mun elämä on yhtä shakkimattia. Aina kun luulen vähänkin päässeeni selvemmille vesille, niin sitten tulee jotakin, joka tipauttaa mut ja maanrakoon tipauttaakin.

itkeminen....lohduttaa.. on taakka...

http://www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=112

Törmäsin artikkeliin itkemisestä. Harmi, kun ole elänyt 1300-luvulla, kun silloin oli

emootioiden vuosisata, jolloin pienimpäänkin yllykkeeseen suhtauduttiin itkien ja vaikeroiden.

Taas sitten 1700-luvun suuri ranskalaisfilosofi Jean-Jacques Rousseau piti itkemistä jalona ja ennen kaikkea miehisenä ominaisuutena.

Miksiköhän on näin: Länsimaissa itkeminen on poikkeuksellisen yksityistä toimintaa. Raskaidenkin pettymysten jälkeen odotamme, että saamme suljettua oven perässämme, ja vasta sitten annamme kyynelten tulla. Vastaavasti julkisesti itkevät ihmiset saavat meidät tuntemaan olomme epämukavaksi.

Itku on yleisinhimillinen ja kansainvälinen kieli, joka parhaimmillaan tiivistää ihmissuhteita. Toisaalta se myös hämmentää, sillä ulkopuolinen voi vain harvoin tietää, miten itkijä toivoo itkuunsa reagoitavan.

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Itku+on+hyv%C3%A4%C3%A4+vuodatusta/HS20060102SI1TL01fhn

Mulle itkeminen on aina ollut helppoa. Ei ole ollut ikinä tilannetta, jossa itku ei tulisi välillä helpottaen oloa.

Kuitenkin tuntuu, että itkeminen ei ole toivottua, että ei saisi näytää pahaa oloaan itkemällä.

Yksi kaverini aikoinaan totesi, että hän ei pysty kovin usein itkemään, vaikka olisi paha olla.

Oletko itse kokenut itkemisen helpottavana vai nolona asiana? Tällaisia itkun ihmeellisestä maailmasta on pohtinut Yvonne.

värikäs kuvamuokkaus... suosta ylös...

Olen kyllä tehnyt näitä muokkailuja, mutta olen niin keskittynyt miettimään tilannettani, etten ole saanut näitä laitettua tänne. No, tässä on yksi ja värit ovat musta valoisat. Ei ole niin synkkä kuva tämä.

Mä olen jo kolme kertaa yrittänyt mennä työpaikalleni, mutta kroppa ei vaan anna periksi. En vaan yksinkertaisesti pääse sinne asti, kun iskee paniikki, jumitus tai joku muu esto.

Kävin työpaikkalääkärilläkin, että josko voisin sitten lähteä koko firmasta, kun en kerran sinne asti pääse. Tämäpä lääkäri oli sitä mieltä, että mun pitäisi mennä työpaikkaani. No, yritetty on, mutta en enää tiedä, miten onnistuisin.

Ajatuksenmuokkausta ja muuta olen kokeillut. Ei toimi, paniikki vaan iskee. Pelkään, että alan itkeä siellä työpaikallani ja se olisi musta noloa.

Lapsena muistan pelänneeni hammaslääkäriä. Tämä hammaslääkäri oli tosi kovakourainen ja hän tuotti kunnolla kipua käsittelyllään. Kerran aloin sitten itkeä, kun sattui niin paljon. Hoitajat ja ne muut vaan totesivat, että miten voi iso likka itkeä. No, voihan se ja helposti.

kivoja muistoja...hankalan asian keskellä...

Olisinpa joku muu tai muuttuisinpa joksikin toiseksi. Toisessa elämässä olisin rohkea ja menisin tulta päin enkä sellainen, mitä nyt olen.

Muistuu mieleeni, että ainakin kerran olen ollut rohkea. Meillä oli koulun kanssa aikoinaan ratsastunti. Mulle osui sellainen jukurihevonen ja en kait osannut ohjata. No, alkeiskokeiluahan tuo oli. Hevonen heitti mut hermostuksissaan alas. Putosin takapuolelleni. Ja siinä sitten ihmettelin.

Nousin ylös ja sisuunnuin, että muahan ei heitetä alas. Hevosen selkään takaisin ja menoksi. Kun olin sisuuntunut, niin sain hevosen tottelemaan ja lopputunti sujuikin helpommin.Tuon kun kerroin hevosharrastajalle, niin hänen mielestään olin rohkea, kun menin takaisin hevosen selkään. Joskus noinkin.

Toinen tapaus taas tuli mieleeni, kun mua on puolustettu ja olen ikuisesti kiitollinen hänelle. Mua kiusattiin varmaan koko kouluaika. Meidän luokalle osui koulun kovisryhmä ja mä sitten jouduin kanssa sen silmätikuksi. Jopa opettajat pelkäsi tätä kahdeksan hengen poikajoukkoa.

Erään kerran taas, kun olisivat keksineet taas omasta mielestään jotakin jekkua, niin ryhmän jäsen (en muista hänen kiusanneen mua, vaikka hän paljon olikin ryhmän jäsenten kanssa tekemisisssä) sanoi, että lopettakaa ja annetaan sen olla (tarkoittaen mua) ja sain olla rauhassa. Sen jälkeen hän vielä yritti ottaa muhun kontaktia. Hänellä oli porukassa vaikutusvaltaa, vaikka hän ei porukan johtaja ollutkaan. Ajattelen häntä aina lämpimästi, kun hän uskalsi poiketa ryhmästä ja tulla mun puolelle, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Hän huomasi mut ihmiseksi.

synkkyyden ylistys...

Mä olen huomannut, että en osaa kirjoittaa iloisesti tai räiskyvän iloisesti. Ei oikein irtoa. Ehkä olen luonteeltani synkkä tai sitten olen todellakin masentunut tai olen syntymäsynkkä. Mikä lie.

Kun sitten olen täällä blogastaniassakin törmännyt blogeihin, joissa ihmiset kertovat vähemmän iloisista asioistaan eivätkä yritä olla pirteitä, tulee sellainen olo, että miksen saisi mäkin.

Kun en osaa olla tekopirteä. Kuka sitä kestääkään. Tai nähdä asioissa sitä hyvää puolta. Tiedän kyllä, että ihmiset eivät aina kestä. Ei sitten voi mitään. Sen takiakin olen välillä yksin. Saan rauhassa olla synkkä tai puhumaton tai mitä vaan. Mun ei ole pakko nähdä asioissani sitä hyvää puolta, jos en sitten näe.

moni-ilmeinen pohja...

Se edellinen pohja oli kadonnut yön aikana. Joten väänsin itse uuden. Tämä on tumma ja teksti pitäisi näkyä.

Vaikea on hahmottaa sellaista selkeää yksinkertaisuutta, mikä näyttää kauniilta. Jos kerran ajattelen monimutkaisesti, niin kait sitten teen monimutkaisia pohjiakin. No, jossakin vaiheessa varmaan opin ja tästä tulee selkeä ja nätti.

Tänään olen jo kirjoittanut varsinaista tekstiäkin, tuon Yvonnen palat. Jatketaan harjoituksia...

Yvonnen palat...

Nukuin varmaan kaksitoista tuntia ja on sellainen pöllähtynyt olo. Tämän päivän Hesarissa oli juttuja, jotka saavat mun hyvälle tuulelle heti aamusta. Kerrankin sellaista tekstiä, että tuntuu hyvin tutulta ja voi samaistua.

Annamari Sipilä kirjoittaa kolumnissaan:

- kannattaa valittaa aina ja kaikesta

- valittaminen on taitolaji

- suomalaiset eivät osaa valittaa (korkeintaan itsekseen)

-mitä enemmän valittaa nyt (huonoina aikoina) sitä vähemmän tarvitsee valittaa myöhemmin

Riitta Liisa Snellman: Penninvenyttäjän paluu.

-säästäminen muistuttaa laihduttamista
-kunpaankin puuhaan lähdetään vasta pakon edessä
-tarvitaan vain tahdonvoimaa, kuluta vähemmän ja pane syrjään enemmän.
-kannattaa laittaa vaikka parikymppiä säästötilille palkkapäivänä. Jos kaikki rahat ovat käyttötilillä, niillä on myös taipumus haihtua sieltä

Entä sitten tämä juttu: pituus lisää miehen liksaa. Oli kuulema tutkimus ansioista ja pituudesta. Ja nyt se on sitten todistettu, että kymmenen senttiä lisää pituuteen tuo kuusi prosenttia lisää palkkaan. Ja tämä toimi miehen ollessa 185 cm asti.

Mitenköhän vastaava on naisilla. Onkohan taas naisilla niin päin (ei ole tuota tutkimustietoa), että pituus taas vähentää palkkaa. Naisen keskipituushan on 165 cm. Meikäläinen kun on yli 170 cm, niin saankohan mä pituudestavähentämistä.

Näin on taas Hesari luettu. Oli siinä muutakin mielenkiintoista. Tuossa oli vaan koottu joitakin ajatuksia näin pitkän yön makaamisen jälkeen.

pen pall friends...

Liikuskelin täällä netissä, kun tv:stäkään ei oikein tule mitään. Kokeilin sanaa pen pall friends ja tulihan siellä vaikka mitä kohtaamispaikkoja.

Akoinaan mulla oli montakin kirjeenvaihtoystävää ympäri maailmaa. Nyt ehkä tämä netti korvaa tuota tarvetta. Ja oli mulla täällä kotimaassakin joitakin miehiä, joille kirjoittelin. Mielenkiintoista ajatustenvaihtoa se olikin.

Mulla on kaiho menossa. Ehkä sen teki tuo leffa, jonka katsoin. Ehkä sen teki kevät ja valoisat päivät. On vain sellaista odotusta ilmassa.

Ei mun tee mieli lähteä ravintolaan katsomaan miehiä siellä. Ja ei mua varmaan täältä kotoakaan haeta. Toisaalta en tiedä mitään hyvää nettifreffipaikkaakaan. Joitakin olen kokeillut.

Hyviä neuvojakin olen saanut. Kannattaa mennä kirjastoon katsomaan miehiä. Siellä kuulema miehet haluavat jutella. Mua on kyllä lähinnä naurattanut tuo juttu. Jos mä siellä kirjoja etsiessäni, heitän ohimennen jollekin jotakin, niin johan miehenpuoli ihan kylähulluna pitää.

No, ehkä tähän itselliseen eloon tottuu, toivottavasti ainakin jossakin vaiheessa. En haluaisi kaihota koko ikääni asian perään, jolle ei voi mitään.

Geren leffaa...

Mulla oli tänään sellanen vimma ja pakko. Kun saan jotakin päähäni, niin sehän mun pitää saada tai yritän ainakin. Tässä tapauksessa se koski leffaa, mutta ei mitä tahansa leffaa vaan Richard Geren uusinta: Illat meren rannalla.

Löysin sen Elämää ja elokuvaa -blogista : http://sooloilija.blogspot.com/ .

Ai jai, mitäköhän sanoisi. No, päällimmäisenä jäi sellainen kaiho, suru ja toisaalta olo, että elämä jatkuu sittenkin.

Kaunis meri

kaksi ihmistä

on pettymyksiä, elämää.

Elämä vie

ei voi pysähtyä.

Joskus rakkauselokuvista jää sellainen kaipaus tai sitten on pettynyt elokuvan loppuun. Nyt ei käynyt niin. Jäi sellainen olo, että elämässä sattuu kaikenlaista. Sitä voi kohdata jonkun ihmisen, kävellä yhtä matkaa hetken, sitten joutua luopumaan, mutta huomata että se välittäminen kuitenkin jatkuu ja se on olemassa siellä jossakin eikä katoa.

(lisäyksenä: romanttinen haihattelu on kait joskus paikoillaan. Tosin tuo ei ollut pahimmasta hömppäpäästä. Tiedän, että se on leffa. Ei todellisuutta. Mutta kait sitä haaveita saa olla, t ikuinen haaveilija)

nettiminä...

Tämä juttu tuli vastaan, kun katselin tänään nettipalstoja. Siellä oli linkitetty tähän juttuun. Itse en oikein tiedä, mitä ajatella. En koe olevani täällä kovinkaan erilainen kuin naamakkain kohtaamisessa, vaikka kirjoittaminen onkin joskus helponpaa.

http://www.digitoday.fi/yhteiskunta/2009/03/21/nettipalstalla-paasee-sisainen-peto-irti/20097546/66

Suomen Mielenterveysseuran kehittämisjohtaja Liisa Saaristo on miettinyt, mikä saa jotkut ihmiset kirjoittamaan palstoille ajatuksia ja mielipiteitä, joita he eivät normaalisti sanoisi.
– Palstoilla näkee iskuja vyön alle ja epäsolidaarisuutta. Voi nimettömänä esittää loukkauksia.
Keskustelupalstat toimivat psykologin silmissä oman pahan olon purkautumiskanavina.

kakkerot

Vaikka en ole ajatellut laajentaa leivontablogien puolelle, niin silloin tällöin leivoskelen jotakin ja johonkinhan nämä kokeilut on tungettava ja miksei sitten tähän.

Teinpä Kauraruiskakkuja omalla sovelluksella aikani kuluksi. Taisivat vahingossa taas onnistua, vaikka en noudattanut ohjeita.

2 dl kaurahiutaleita (laitoin)

1 dl kauraleseitä (laitoin)

1,5 dl ruisjauhoja (sinnepäin)

1,5 dl sokeria (sinnepäin)

1,5 dl fariinisokeria (ei ollut)

1 dl marianne -muruja (ei ollut)

1,5 leivinjauhoa (laitoin)

100 gr margariinia (laitoin)

1 muna (laitoin)

perunajauhoja vähän ripottelin

Kuivat aineet sekoitetaan

margariini sulatetaan

rasva ja muna kuiviin aineisiin.

paistetaan 200 asteessa 7-9 min

Itse paistoin sen aikaa, kun alkoi tuoksua. Silloin otin kakkerot pois. Tuli muuten hyviä.

kirjoitan...näin kävi...

Mä olen huomannut, että helpoiten kirjoitan, kun jokin asia herättää voimakkaita tunteita. Silloin tulee tarve kirjoittaa ihan itsestään ja sanat vaan lentävät eteenpäin vaivattomasti.

Olipa kerran työpaikka. Oli pomo ja oli alaiset. Pomo saattoi tulla työpaikalle aamutossut jalassa, roskapussi kädessä kysyen: "Mikä päivä tänään on?

Seurustelinpa kerran erään miehen kanssa. Hän monesti saattoi tulla kylään, istua alas ja katsoa tv:tä puhumatta sanaakaan.

Siinä me sitten saatettiin katsoa tv:tä hiljaisina. Kun sitten aloin nuokkua, niin johan tuli tyyppiin heti eloa: "Et kai sä vielä nuku".

mistä...

Erilainen kysely, kun teki mieli kokeilla jotakin uutta? Kun vain itsekään tietäisi, mitä kysyy? Saisi silloin ehkä paremmat vastaukset... Hm...

voiko vai ei...

On se vaan harmi, ettei voi elättää itseään jollakin itse tekemällään työllä. Kyllähän mä näitä kuvamuokkauksia teen ja joistakin jopa tulee ihan näköisiä, mutta voisiko tällä elää. Sitten ei ainakaan tarvitsisi kuunnella valitusta mun omituisuudesta, kun taiteilijathan ovat tunnetusti omituisia tai ainakin saavat olla omituisia, heh. (siis jos mut voisi tituleerata taiteilijaksi).

http://www.deviantart.com/# olin tänne devianart:iin aikaisemmin liittynyt, mutta nyt olen laitellut sinne kuvia oikein urakalla. Tuli joku ihme vimma näitä kuvia vääntää ja katsoa muiden luomuksia.

Blogipohjia en osaa tehdä, kuten esim. Elegia http://vesiviiva.blogspot.com/

tai itkupilli http://itkupillinkyynelkaasua.blogspot.com/ , jotka tekevät keisarin uusia vaatteita.

Osaisinpa mäkin. Voisi purkaa johonkin tätä luomisen tarvetta, joka ei millään keksi kunnollista purkautumiskeinoa. Ja että tulisi kunnollista ja kaunista jälkeä.

Ääh, menin taas itsesäälin ja valituksen toiselle puolelle. No, siis osaanhan mä jotakin tässä kuvamaailmassa ja ainahan voi oppia uutta ja ei sitä tiedä, mitä sitä voisi alkaa työstää tai tehdä. Yritetään pitää joku lippu korkealla. Jostakihan sitä on aloitettava.

toisen mokkasiineissa...

Nämä ovat mielenkiintoisia, nämä kipulääkkeet. Mulle kun ei sovi yksikään. Tai ei ainakaan toimi toivotulla tavalla. Viime yönäkin heräsin sellaiseen sydämen lisälyöntiin ja ahdistuksen tunteeseen rinnan päällä. No, kun olin sitä aikani kuunnellut klo kolme yöllä, nousin ylös tähän tietokoneelle ja yritin keskittyä muuhun ja unohtaa huonon vointini.

Nyt sitten olen ilman kipulääkettä. En siis uskalla ottaa, ettei tule taas noita kipuja. Pitäkää peukkuja, etten kipulääkettä tarvitsisi. Blääh.

Fysioterapeutilla olin tänään ja vähän käsiteltiin mun olkapäitäni. Alkaa tuo vasenkin vihoitella. Tästä vaivasta kuulema paranee, mutta voi kestää vuodesta kolmeen. No, puoli vuotta on nyt kärsitty ja katsotaan, miten tämä sairaskertomus sitten kehittyy.

Lisää kirjoja hain kirjastosta ja pari kuvaakin otin matkalla. Löysin kirjan autismista ja musta se aina yhtä mielenkiintoinen aihe. Iris Johansson: Toinen maailma, jonka tunnen - autistin tarina. Alku kirjasta vaikuttaa lupaavalta.

Autismin syytähän ei tunneta ja ihminen voi olla yhtä älykäs kuin muutkin. Hänellä vaan sattuu olemaan alentunut kommunikaatiokyky ja omaa heikot sosiaaliset taidot. Ja autistiset ihmiset voivat kokea näkö-, kuulo-, ja tunnevirikkeet eri tavoin kuin muut, joskus jopa kivuliaina.

Lukiessaan saa hetken kulkea,kuten intiaanit sanovat, toisen mokkasiineissa.

kuvaa... tätä hetkeä...

Tämä viikko menee taas nopeasti. Vaikka olen kotosalla, niin aika lähtee käsistä ja tuntuu, ettei ehdi mitään tekemään.

Olen yrittänyt siivoskella noita tasojani olkkarissa, mutta kun aloitan, niin alkaa nukuttaa niin makeasti. On näköjään hyvä unilääke tämä siivoaminen. En ole nimittäin vieläkään täysin sinut tämän homman kanssa. Mistä lie kestoinho lähtenyt.

Kuvamuokkauksia teen, mutta joudun välillä pitämään taukoa, etten olisi tässä koneella kerralla liian pitkään. Muuten käsi alkaa kiukutella eikä tunnu kivalta.Pitäisi varmaan kevään kunniaksi hakea multaa kaupasta ja laittaa ruukkuun noita taimia, että pääsevät kunnolla kasvuun.

On jotenkin epätodellinen olo, kun pitäisi mennä takaisin töihin ja kohdata tuo työyhteisö. Siinä onkin mulla haastetta, vaikka yllätyksiähän sattuu. Mistä sitä tietää, vaikka olisinkin ihan reippaana lähtöön.

ujoudesta...kohtaamisia...

Olen lukenut aikani kuluksi toistakin kirjaa, jonka ostin jo aikoja sitten. Kirjan on kirjoittanut Tia Isokorpi ja kirjan nimi on Napit vastakkain, Ristiriidat, rajat ja ratkaisut.

Mua nimittäin kiinnostaa ristiriitojen ratkaisut. Kirjassa on tosi paljon asiaa ja siitä ei ole helppo vetää mitään yhteenvetoja. Tämä opus vaatii sellaista sisäistämistä ja miettimistä, ainakin mulla.

Sivulla 73-89 on käsitelty tempperamenttia. "Tempperamenttipiirteistä kaksi on ristiriitatilanteiden ymmärtämisen kannalta oleellisia: ujous sekä emotionaalisuus.

Liisa Keltikangas-Järvinen : Tempperamentiksi sanotaan synnynnäistä, suhteellisen pysyvää erilaisuutta, joka tekee jokaisesta ihmisestä yksilön.

Mä esim. olen aika ujo. Paljon löytyi tuttua asiaa tuosta kirjasta.

Ujouden tunteen takia ihminen alkaa välttää tilanteita, jotka herättävät epämukavuuden tai pelon tunteen. Tärkeää onkin oppia vähentämään epämukavuuden tunnetta uusien ihmisten seurassa, ei muuttamaan käyttäytymistä.

Kun suomalaisessa kulttuurissa arvostetaan kiltteyttä, ihmiselle on tyypillistä kontrolloida haastavaa käyttäytymistä ja pyrkiä muuttamaan sitä.

Kirjassa on niin paljon asiaa ja ideoita, ettei sitä ihan siltä seisomalta niele.

Tuli vaan mieleen, että kuinka mutkin on kasvatettu välttämään ristiriitojen kohtaamista. Siis välttelen niitä, mutta myös mun ujous altistaa mut sille. Miten siis oppia kohtaamaan hankalia tilanteita? Siinäpä haaste.

Toinen asia tuli mulle mieleen, että tuntuu siltä, että suomalaisessa kulttuurissa (tämmöinenn mielikuva mulla ainakin on) arvostetaan tyyneyttä eikä herkkyyden näyttämistä. Muakin nimittäin nolostuttaa se, että näytin, miten musta tuntui pahalta ja aloin itkeä. Jotenkin tuntuu kuin olisi menettänyt kasvonsa muiden silmissä, vaikka onhan se luonnollista, että herkkä ihminen näyttää myös pahanolonsa vaikka itkemällä.

Tuosta kirjasta jäi myös se mieleen, kuinka me oletamme helposti, että muut näkevat asiat samoin kuin me. Ja näinhän ei ole. Mulla on oma tapani katsoa ja toisella oma tapansa.

Tässä kirjassa meneekin vähän aikaa ennen kuin sisäistän siitä jotakin, minkä voin laittaa paperille. Vaikka ymmärtääkin lukemansa, niin siitä kirjoittaminen onkin sitten toinen juttu.

mistä uutta...

Tänäänpä oli oikein mukava herätys. Naapuri tekee remonttia joka aamu klo kahdeksan tai ennen. Eli kun nyt saisin nukkua, niin eipä sitten nukutakaan. Ja käsi muistuttaa taas olemassaolostaan.

Hain eilen hirveän kasan kirjoja kirjastosta ja nyt niistä ei tunnu mikään hyvältä lukea. Yleensähän kirjat tuovat uusia ajatuksia vanhaan tilanteeseen. Yritän nimittäin nähdä edes jotakin valoa tilanteessani. Harmaalta vaan näkyy ja samat huolenaiheet kummittelevat.

Kun saisikin olla vapaa rahahuolista. Ne kun syö vielä tätä muutakin energia ja ahistavat, mokomat. Ja kun saisikin olla vapaa työhuolista, lisää ahistusta. Tekisi mieli niputtaa koko huolet ja heittää järveen. Kun vaan pysyisivätkin siellä eivätkä tulisi vähän ajan päästä taas kummittelemaan.

Joten ei mulla nyt mitään reippaita ajatuksia oikein löydy. Noi huolet tuppaavat vaan liian lähelle enkä ole keksinyt vielä mitään keinoa päästä niistä.

Olispa sitä opiskelemassa jossakin ja huolet olisivat sitä luokkaa, että mitä tenttejä tulee tai mitä esitelmiä. Noita huolia mä pystyin käsittelemään, vaikka nekin aikoinaan tuntuivat hankalilta.

Tässä näkee taas, kuinka raha-asiat määräävät, mitä tekee. Jos ei noita asioita tarvitsisi ajatella, niin varmaan etsisin rauhassa uutta työtä. Karistaisin pölyt jaloistani ja lähtisin kohti uusia seikkailuja, toivottavasti olisivat entista parempia.

tästä lähti ajatus....

Välillä tulee miettineeksi elämää ja omaa rooliaan siinä. Voinko vaikuttaa elämääni vai olenko vaan kuin joku sätkynukke, joka ajautuu eri tilanteisiin ja odottaa, että hankalat asiat väistyvät.

Ja mietin välillä, että mikä on rohkeutta. Sekö, että vastaa agressioon agressiolla vai sekö, että osaa lähteä tilanteesta pois.

Joku on myös joskus sanonut, että silloin on hävinnyt "pelin", jos raivostuu ja menettää itsensä hallinnan. Ja voiko elää tulevan, paremman tulevan odotuksessa.

Jos on vain tämä hetki, niin miksi huominen sitten ahdistaa tai pelottaa. Miten voi olla pelkäämättä tai mennä pelkoa kohti?

Mikä on tärkein lahja, minkä vanhemmiltaan voi saada? Sekö, että uskoo itseensä ja siihen, että pystyy selvittämään asiansa tai tarvittaessa hakemaan apua. Sekö, että saa paljon huolenpitoa. Sekö, että saa leikkiä ison tavarakasan äärellä.

Näitä on miettinyt tänään pohtija-iita, joka aina välillä palaa kysymysten äärelle, mutta ei joko osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai ei löydä vastausta...

(Photokiertämän rentoutusmusiikki on soinut taustalla.)

kirjan lisäksi...

Kävin Suomalaisessa kirjakaupassa. Ja ostinpa tuon kirjan. Siinä maksaessani myyjä kysyi haluanko tällaisen.

Tämä maksoi viisi euroa ja tähän kuuluu kolme ruukkua ja siemenpussia ja multatapletit. No, ostinhan mä heti tällaisen.

Laitoin ohjeen mukaan nämä tabletit veteen ja multaa tuli tarpeeksi kolmeen pikkuruukkuun. Siemenet vaan ruukkuun.

Hiostusmuovi päälle ja odotettelemaan itämistä.

Ja ihan ihmesiemeniä ovat nämä. Alkoivat mokomat itää ja yhdessä päivässä. Ei mulla ole ennen siemenet itäneet näin nopeasti. Näissä on tomaatin, rucolan ja lettucen siemeniä.

Äitini tilasi tällaisen paketin heti, jos menen sinne uudestaan.

kirjasta poimittua...

Kaarina Korhonen on kirjoittanut kirjan työpaikkakiusaamisesta. Kirjan nimi on: Kiusaajat kuriin, mitä jokaisen tulisi tietää työpaikkakiusaamisesta.

Ostin kirjan omaksi, kun olisi kestänyt niin kauan ennen kuin olisin saanut sen lainaksi kirjastosta.

Kirjassa kehoitetaan laittamaan paperille ylös kokemiaan tilanteita. Niin olenkin tehnyt.Isopomo ehdotti palaveria, jossa olisimme olleet me kaikki ja varsinkin tämä kiusaaja. Tämään häirikön tuntien, niin hän ei kyllä myönnä mitään. Ehdinhän jo kahdessa kuukaudessa katsoa hänen tapaansa suhtautua asioihin.

Mielummin antaisin kirjallisena selostuksen tapahtuneesta. Suullisesta tilanteesta voi helposti tulla väittely. Toinen väittää niin ja sitten toinen sanoo näin.

Huomisen kohdalla en ole päättänyt, mitä teen. Ei ole ihan helppo ratkaisu tämäkään. Tosin harvemmin kait elämässä mitään helpolla saakaan.

Tuosta kirjasta jäi ainakin sellainen tuntu, että ensinnäkin: työyhteisössä ja sen johtamistavassa on jotakin vikaa, jos häiriköintiä pääsee tapahtumaan.

Suomi on Euroopan johtava kiusaamismaa.

Kiusaajia ja kiusattuja on joka puolella maailmaa iästä, sukupuolesta, väristä, rodusta, uskonnollisesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta ja muista ominaisuuksista riippumatta.

Tärkein kiusaamiselle altistava tekijä on otolliset kiusaamisolosuhteet.

Psykopaattikiusaajan tunnistaa siitä, että hän valittaa sekä kritisoi kaikkia ja kaikkea lähes koko ajan.

Esimiehellä on valta ja vastuu puuttua kaikkiin työpaikan ilmiöihin, myös kiusaamiseen.

Jos sinua kiusataan, häiritään tai kohdellaan huonosti, sinun täytyy puolustautua.

Tärkeää on pitää huoli, että ei itse vajoa kiusaajan tasolle eikä syyllisty asiattomuuksiin.

Tuossa kirjassa on tosi hyviä neuvoja häirinnän tunnistamiseen ja mitä sille voi tehdä.

Voin sanoa, että kyllä mua pelottaa. Toisaalta harmittaa ja toisaalta ottaa päähän. Nuo tunteet vuorottelevat.

Olen määräaikainen työntekijä, niin ehdinkö edes mihinkään vaikuttaa. Toisaalta tarvitsen rahaa ja töissä olemalla sitä saan. Tosin onko tuo paikka jo niin tulehtunut, että siellä ei ehditä mun olosuhteita parantaa, kun jo määräaikainen sopimukseni päättyy.

Iso talohan se on ja siellä on paljon erilaisia työtehtäviä. Ehkä mun pitäisi pyytää siirtoa toiseen tehtävään, ettei tarvitse nähdä tätä häirikköä ja varsinkaan kuunnella häntä koko ajan.

Paperille olen kuitenkin kirjoittanut tuota prosessia. Ja osaltaan puinut sitä täälläkin. Vielä on koko prosessi auki.

bloggaaminen terveellistä...

Löysin mielenkiintoisen artikkelin bloggaamisen terveellisyydestä.

http://www.itviikko.fi/ihmiset-ja-ura/2008/06/10/bloggaaminen-voi-parantaa-terveyttasi/200815749/7

http://www.sciam.com/article.cfm?id=the-healthy-type

Tämä bloggaaminen rinnastetaan terapeuttiseen kirjoittamiseen. Itselleni kirjoittaminen on aina ollut se helpompi itseilmaisun kanava. Kirjoittaminen on helponpaa jo sen takia, että tässä voi paremmin olla oma itsensä ja kertoa niin kuin asiat todella ovat.

Puhuessani kontroloin, mitä sanon ja en osaa ilmaista todellisia ajatuksiani. Eli ilmaisen suuttumustanikin helpommin kirjallisesti.

Tuossakin artikkelissa näkyy, että tämä kirjoittaminen voi auttaa unettomuuteen, stressinsietoon ja lisätä elämänhalua.

Haa ja löytyi kohta, että kun bloggaa itselleen vaikeista asioista, niin olo helpottuu (mun oma tulkinta). Joten ei pidä ihmetellä, miksi olen välillä purkanut tähänkin omia hankalia kokemuksiani. On muuuten helpottanut ihmeesti. Ja varsinkin, kun olen saanut kommentteja ja kuullut muidenkin kokemuksista.

leijuva käsi...

Tässä pari kuvamuokkausta, jotka tein tänään. Omat kasvot taas muutoksen kohteena. Ainakin näitä kuvia voi vääntää ihan oman makunsa mukaan.

Käsi tuossa kuvassa leijuu, kun jouduin sittenkin käymään lääkärillä olkapääni takia. Välillä kun tuo mokoma vihoittelee ja kaikki tekeminen aiheuttaa kipua. Olin kait halunnut unohtaa koko asian ja siirtää lääkärissä käyntiä. Nyt mulla on sitten kipulääkitys päällä, jäätynyt olkapää -diagnoosi ja ensi viikolla fysioterapeutti. Pitää kuulema saada käsi liikkeelle, kun on tuo käden liikuntakaari vähän kutistunut.

On muuten tosi mukava tämä käsilääkäri. Hän on pätevä, mukava ja jaksaa selittää ja testaa kunnolla esim. mulla käden toimintaa.

kivoja paikkoja...

Kun nyt olen tässä kertonut kommelluksistani työelämässäni ja lapsuudessani, niin mietin, olenko ollut myös hyvässä työpaikassa ja millainen se on ollut.

Kerran olin työpaikassa, jossa ensinnäkin sain kahden viikon perehdytyksen työhön. Ja pomo oli kiinnostunut, miten jaksaa. Siellä olin montakin kertaa töissä, kun viihdyin työssä ja työkavereiden seurassa. (Siihen vaan kuuluu myös yötyötä, joten nykyisin en halua olla yöllä töissä.Ei ole kiva liikkua yöaikaan ja toisaalta julkiset eivät hyvin silloin liiku)

Meillä oli yhteishenkeä ja apua pystyi kysymään toiselta. Kaikenlaisia ihmisiä oli töissä. Oli pitemmälle kouluttautuneita ja vähemmän koulutettuja. Oli nopeita ja näppäriä ja myös vähän hitaanpia. Kaikki sovittiin kuitenkin samaan työtilaan.

Kerran olin rahoitusalan firmassa. Ja siellä vasta rentoa ja fiksua porukkaa olikin. Ensinnäkin mut perehdytettiin kaksi viikkoa töihin. Toinen tuollainen paikka. Ja sitten sain rauhassa tehdä työni ja puhua tauoilla. Pomo oli hyvä pomo, reilu ja aikaansaava. Siellä oli hyvä henki, mikä vielä näkyi kaikessa tekemisessä. Tuossa pari esimerkkiä kivoistakin paikoista.

http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2002/2002-04-16/ajankohtaista/teema

lapsuudestani...

Koska olin lapsena paljon maalla isovanhempieni luona, niin en nähnyt isääni useinkaan. Siinä sitten hauskutin muita bussissa olijoita, kun totesin isäni nähtyäni, että "tunsin sut heti, kun sulla on niin iso nenä".

Ja musta löytyy paljon kuvia, kuvia, joissa istun kana sylissä. Mulla oli sokea kanakin, jonka vein veteen, niin se tajusi juoda ja siemensäkkiin ja se tajusi syödä. Suru oli suuri, kun sain kuulla, että se kana piti lopettaa, kun isovanhempani eivät ehtineet sitä noin hoitaa.

Ehkä olen kertonutkin, mutta olin oikea villikko lapsena. Ei varmaan nyt uskoisi, mutta sellainen olin. Kerrankin sain päähäni katsoa, mitä tapahtuu, kun kananmunan heittää maahan. No, kanasethan söivät sen heti. Sen verran kiehtovaa puuhaa tuota oli seurata, että hain lisää kananmunia ja heittelin niitä pitkin ja poikin kanalaa. Oli siinä heittelemistä, kun kanojakin oli 100. Jäin tietysti kiinni kananmunien rikkomisesta ja äitini sitten maksoi rikkomani munat. Selitykseksi kerroin, ettei kanoja oltu ruokittu sinä päivänä.

Kun kasvaa enimmäkseen ilman ikäisiään leikkikavereita, mielikuvitus kasvaa kummasti. Serkkuni, jotka olivat järjestään mua kymmenen vuotta nuorempia riehaannutin niin, että eivät saaneet illalla nukuttua. Olin saanut koko porukan ylikierroksille, kun keksin niin jännittäviä riehumisleikkejä. Vanhemmat vaan eivät olleet samaa mieltä leikkien hyvyydestä.

Olin oikea kyläluuta ja olin ensimmäisenä paikalla, kun meille tuli vieraita. Ja niitähän maalla riitti. Milloin kukakin sukulainen tai vieras poikkesi käymään ja heti oli pidot valmiina.

elämää... voiko sitä ymmärtää...

Tässä olen taas pohdiskellut elämää ja sitä, mitä tässä oikein teen. Tai oikeastaan mun kroppa pohdiskelee. Yöllä en saa unta, kun vatsaa ahdistaa. Mullahan vatsa kertoo, jos jokin asia tuntuu hankalalta.

Olen saanut itseni pakotettua menemään, esim. hammaslääkäriin. Mulla oli tosiaan kammo. Ja muistan, kun odotin hammaslääkärin vastaanotolla omaa vuoroani, että istuin ahdistuneena ja mietin, että pystynkö sisälle menemään. Teki mieli koko ajan lähteä pois. Mutta koska olin päättänyt tehdä pelolleni edes jotakin, niin istua kökötin siinä paikoillani, vaikka sitten ahdistuneena ja pyörin tuolillani kuin luokkani pojat aikoinaan. Tuli vuoroni ja astuin sisään ja siinä sain sitten hampaani hoidettua, huh.

Tulee mieleen kouluajat, kun olen ollut myös koulukiusattu. Eräs likka ärsyyntyi meikäläisestä ja työnsi mut maahan. No, siitä ponnistin ylös ja kokeilin tehdä saman jipon takaisin. Työnsin hänetkin maahan. No, eipä toiminut tuo, takaisin antaminen vaan hän innostui vielä enemmän.

Joku on joskus sanonut, että sama tilanne tulee eteen elämässä kunnes sen kohtaa. Eräskin kaverini törmäsi aina hankaliin esimiehiin. Hän on voimakas luonne ja omaa voimakkaan tahdon, joten siinähän oli esimiehellä nielemistä. En sitten tiedä, onko hänellä nykyään helponpaa.

En sitten tiedä, olenko psyykkisesti yhtä vahva kuin ennen. Vuoteen on mahtunut niin paljon kaikkea, ettei sitä voi edes kuvitella. Olinhan kahdeksan vuotta samassa paikassa. Ja kestin sen paikan erikoisuuksia ja aika hankaliakin ihmissuhteita. Tosin se oli pieni paikka. Ja kamelin selän katkaisi se, kun taas kerran mulle ei annettu tarpeeksi tekemistä. Kahdeksan tuntia ei kulu, jos ei ole työtä. Ja tilannetta kun voi jatkua vaikka kolmekin kuukautta.

Mietinkin tuon nykyisen tai ehkä entisen paikan hankaluutta. Kun siinä koko päivän tappelee ensin, että saa sen työvelvoitteen tehtyä, niin ei siinä jää voimavaroja jatkuvasti selittää, miksi tekee työnsä eri tavalla kuin muut. Tosin edelleenkään en ymmärrä, miten voi puhua selkä toisiin päin, varsinkaan kun ei saa huutaa ja istut monen metrin päässä. (johon pomo on määrännyt eikä saa paikkaa vaihtaakaan). Mulla ei ole silmiä selässä eikä sen puoleen suutakaan.

Ja kun mietin, olisinko voinut tehdä jonkin asian toisin. Niin en kyllä keksi mitään. Olin puhunut tauoilla ja heittänyt läppää. Selittänyt nätisti oman tapani työskennellä. Sanonut sen jopa tälle häiritsijälle, katsonut häntä silmiin.

Itselleni kun hiljaa oleminen ei ole ongelma. En halua kuunnella radiotakaan jatkuvasti. Viihdyn hiljaisuudessa, vaikka välillä onkin kivaa, jos innostuu, niin puhua lujaäänisesti ja nauraa niin, että naapuritkin kuulee.

Ja en oikein ymmärrä, miten hiljaisuudesta ahdistuva ihminen voisi ymmärtää, että en todellakaan tarvitse juttuseuraa jatkuvasti tai muutakaan ääntä. Olenkohan tämän häirikön mielestä kuusta tai muulta planeetalta tai joku uhka. Ehkä häneen lapsuudessaan pahin rangaistus oli - hiljaisuus - .

testejä...

Muksuni kanssa juteltiin äskettäin. Hän haki työpaikkaa, johon oli psykologiset testit ja sai juuri äsken tulokset.

Olivat varmaan nuo testit vähän samanlaiset kuin itselläni aikoinaan. Siihen kuului ryhmätesti, kuviopäättelytesti, lauseen jatkamistesti tai vastata lauseeseen kyllä tai ei -testi. Testissä mitataan, miten tulee erilaisten ihmisten kanssa toimeen, loogista päättelykykyä, ongelmanratkaisukykyä ja kait myös kypsyyttä. Omani kesti kolme päivää ja muksullani puoli päivää.

Kun hain muutamaan oppilaitokseen, niin kävin myös pari kertaa testeissäkin. Tulokset olivat vaan vähän ristiriitaiset. Toisen mukaan sovin alalle ja toisen mukaan en, mutta tarvitsen kypsymistä.

Itse en ole joutunut testeihin, kun olen hakenut työpaikkaa, vaikka olenkin kuullut, että joihin paikkoihin noita testejä jo on.

Ehkä testeissä pitäisi olla jokin kohta, mikä mittaa, miten suhtautuu (mm. itseä ärsyttäviin) erilaisiin ihmisiin. Ja kestääkö erilaisuutta ja osaako toimia erilaisten ihmisten kanssa. Ja osaako ratkaista kinkkisiä tilanteita, jos pomo ei osaa.

Tai ehkä munkin pitäisi mennä koulutukseen, missä käsiteltäisiin ongelmanratkaisukykyä, ristiriitojen ennaltaehkäisyä tai ratkaisua. Tai miten olla toisaalta oma itsensä ja samalla oppia toimimaan ryhmässä.

naistenpäivää piristämään...

Olen käynyt tämän päivän ylikierroksilla, kun olen yrittänyt miettiä mm., mitä naistenpäivään oikein liittyy ja mistä tänne kirjoittaa. En sitten keksinyt mitään kannanottoa mihinkään. Mietin, laittaisinko linkkejä joihinkin sivustoihin, joissa naiset ovat saavuttaneet jotakin.

Sitten ajattelin, että he ovat saaneet noita kunniamainintoja muutenkin. Me tavalliset naiset jotakin piristävää tarvitaan.

Otin kuvan tulppaaneista ja muokkasin vähän tuota kuvaa.

Näin naistenpäivän kunniaksi ojennan tuon kuvan jokaiselle, joka sen haluaa. Olkaa hyvä.

sattumia...Louisa M. Alcott..

Taisin tehdä tuossa Valokuvatorstain kuvassa linkitysvirheen. Nyt se kuva on linkitetty tähän blogiin eikä tuohon postaukseen. Joten joudun varmaan välillä kirjoittamaan tuohon Photokiertämääni, että valokuvatorstai löytää kuvani. Tällaista sattuu, ainakin meikäläiselle.

Sutkautuksia -blogissa http://www.sutkautuksia.blogspot.com/ lähdettiin miettimään, millä tavoilla saa lohtua arjen keskelle. No, makeahan se taattu keino ja joku leffakin. Olen nämä tainnut ennenkin mainita. Ja jopa lohtuostamisenkin.

Monella on vaan ollut nuoruudessa (10 vuoden molemmin puolin) joku kirja tai kirjoja, joita on lukenut ja aina vaan uudestaan.

Lucy Maud Montgomeryn Vihervaaran Annat olen kyllä lukenut, mutta niistä ei tullut sellaista lohtukirjasarjaa vaan näistä Louisa M. Alcott kirjoista: Tytöistä parhain, Kun Ruusu puhkeaa, Kahdeksan serkusta, ja tunnetuinpana Pikku Naisia.

Olenhan maininnut, että olen ollut sellainen poikatyttö siinä mielessä, että urheilin koko ajan. Juoksin, uin, soudin, vedin leukaa, sneppasin autoilla sun muuta. Nukeilla en paljoa leikkinyt, ainakaan kotileikkejä. Ai niin ja vielä urheiltiin ryhmänä kaiken maailman pelejä.

Jossakin vaiheessa kirjat alkoivat kiinnostaa. Taisin olla 14-vuotias, kun sitten ahmin kaikki kirjat, mitä sain käsiini. Ja meidän maalla riitti kirjoja ja kotonakin niitä oli monta seinällistä. Nuo Louisa M Alcottin kirjat tulivat mulle tärkeiksi, koska sitä kautta huomasin, kuinka kivaa lukeminen, sinne uppoutuminen on.

jos on tutkimusta uskominen...

Luin Suomen Kuvalehteä ja olen yllättynyt, kuinka monta mielenkiintoista artikkelia tuosta lehdestä löysin. Tiede -osiossa lehteä mietitään, että olemmeko ihmiset ohjelmoitu olemaan samaa mieltä.

Eri mieltä oleminen aiheuttaa aivoissa virheilmoituksen.

Neuron -tiedelehti esitteli äsken tutkimuksen, jossa havaittiin, että muiden kanssa eri mieltä oleminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen "virhereaktion" kuin esim. väärän vastauksen havaitseminen kokeessa.

Koehenkilöt muuttavat mielipiteitään vastaamaan ryhmän mielipidettä sitä enemmän, mitä voimakkaampi aivojen reaktio on.

Jaaha, siis meillä ihmisillä on tarve olla muiden kanssa samaa mieltä. Sitä niin kuin haluaa kuulua ryhmään, kadota sinne, olla massassa.

Tosin jos tuo tarve tulee aivokemiasta, niin paljonkohan siihen pystyy itse vaikuttamaan. Ja kuinkahan usein sitä voi pysyä omassa kannassaan, jos ryhmä on täysin eri mieltä. Hm...

Asiasta tuhanteen, tästä ryhmädynamiikasta puheenollen, tuli mieleen tuo työpaikkani. Mietin jo, (tämä taas huumoria, taitaa olla mulla vähän kieroutunut huumori) että kysyn kaikilta ryhmän jäseniltä suoraan ja erikseen, että häiriintyykö toinen, jos mä hiljaa teen työtä. Sitten kerään vastaukset ja katson tulosta. Ja teen päätökseni.

Tai jos tuota alkudynamiikkaa on uskominen, niin ryhmällä on tarve olla samaa mieltä. Ja koska he ovat päätyneet siihen tulokseen, että työn kestää vain puhua pölpöttämällä, niin mä en siis voi kestää työtäni tai olla tyytyväinen. Hm...

Elämä on siis jatkuvaa puhumista, milloin mistäkin. No, mulle kait on liian hyvin iskostunut tuo sanonta, että vaikeneminen on kultaa. Pitäisi kait jostakin repäistä joku sanonta, että puhuminen pitää aivot virkeänä työssä.

Valokuvatorstain 122. haaste

Valokuvatorstain 122. haaste: Piposta vedetty.

Lähdin tässä haastesssa pipon alkulähteille. Kuinkahan monta pipoa tästäkin lampaasta tulisi?

itsen ja ryhmän hyväksi...

Tässäkin näkyy kyllä mun luonne aika hyvin. Ensin en saa kirjoitettua tai laitettua kuvia pariin päivään ja sitten tätä tekstiä ja kuvaa syntyy oikein urakalla.

Välillä tulee aina miettineeksi, miten paljon on mahdollista vaikuttaa omaan elämäänsä tai ihmisiin siinä. Olen yrittänyt karsia sellaisia kohtaamisia, joissa toinen aiheuttaa vaan pahaa mieltä. Joskus olen onnistunut tekemään sen niin, että toinen ei ole edes tajunnut, että yritän vältää tai vetäytyä.

Ajatellaanpa, että työn pitäisi tuottaa edes vähän onnistumisen kokemuksia tai jotakin positiivista, että sitä jaksaa puurtaa. Motivaatio pitää siis löytyä.

Tästä tulee mieleen Kauniista mielestä (siitä leffasta) teoria, kun John mietti, että kilpailuyhteiskunnassa joku häviää aina. Adam Smith on sanonut, että paras tulos saavutetaan siten, että kaikki ryhmässä toimivat itselleen parhaalla tavalla. Kun taas John Nash keksi, että paras tulos saavutetaan, kun jokainen toimii sekä itsensä että ryhmän parhaaksi.

Kun voitaisiinkin toimia noin, siis itselle parhaalla tavalla ja ryhmälle parhaalla tavalla. Silloin kaikki voittavat. Tämä teoria kiehtoo mua todella.

Ja välillä kun kuulee vertauksen kanojen nokkimisesta, että kanoillakin on nokkimisjärjestys. Yksi on alinpana, jota muut nokkivat ja sitten on korkein. Tähänkin voin kertoa, että tuotakin paikkaa voi muuttaa. Olen nimittäin pystynyt muuttamaan tuon järjestyksen. Otin vain sen alimpana olleen kanan nokasta kiinni ja nokin sillä päällä sitten muita. Nämä luulivat, että kana itse tekee sen ja tunnustiva sen kunkuksi ja vielä rauhallinen ja mukava kunkku siitä tulikin. Ja mähän sen tein. Joten kanojenkin nokkimisjärjestystä voi muuttaa, niin miksei sitten ihmisten ja vielä niin, että kaikki voittavat, kaikilla on hyvä olla.

(Lisäyksenä kyllä, että en ole varma, voiko tuo narsistinen ihminen sitten hyvin, jos muut ryhmässä voivat. Mutta ajattelinkin lähinnä suurinta osaa ryhmässä.)

jaaha...

Tällä hetkellä mietin mun eri vaihtoehtoja ja olen kotona. Töihin meno hirvitti sen verran, että olen nyt sairaslomalla. En todellakaan tiedä, miten tästä eteenpäin.

Itse koen, että paine tehdä töitä aina vain enemmän ja enemmän ja samalla paine sitten tuosta pakkopuhumisesta, jota ei jaksa ja koko ryhmän outo käytös, niin vaan teki tämän kaiken liian vaikeaksi kestää. Tuolla ihmisellä on näköjään liian suuri valta ryhmään. Kun hän sanoo jotakin, niin kukaan ei edes (paitsi se yksi) kyseenalaistanut hänen sanojaan.

Olenhan mä yleensä kestänyt pään aukomista. Tosin en ole ennen ihan tuollaisena sitä kokenut. Olen nimittäin monessa paikassa ollut ja kaikenlaisia ihmisiä nähnyt.Yleensä on riittänyt, että puhuu silloin tällöin ja tekee lujasti töitä. Ja sanoo tauoilla sen, mitä haluaa. Joten ei pitäisi olla mikään uutta, mutta näköjään oli sittenkin.

Muksuni on saanut mut jotenkin jaksamaan. Muuten tämä olisi vienyt mut tosi ahtaalle.

Harmittaa vaan koko juttu. Ja harmittaa tässä vaiheessa, kun pitäisi jaksaa. Pitäisi tehdä töitä ja ansaita rahaa. Huh.

taukoa...nämä katsoin...

Olin tässä vähän aikaa poissa täältä blogimaailmasta. Tarvistin omaa rauhaa ja vaan olemista. Nyt olen sitten taas tässä ja toivottavasti uusin innoin kirjoittamaan ja kuvaamaan jotakin.

Ostin pari leffaa, joita olen halunnut itselleni pitkän aikaa. Muksuni ei ole nähnyt näistä kumpaakaan. Itse näin nämä joskus, mutta nyt sitten pystyin ostamaan ne.

Tässä Tom Hanks Forrest Gump:ssa. Oikeastaan tuo kuva kertoo paljon leffasta. Hanksin esittämä Forrest on vähän yksinkertainen, mutta sitäkin enemmän tilanteessa elävä. Hän istuu penkillä ja kertoo tarinaansa milloin kellekin.

Leffa on mun mielestä hyvin tehty ja kuvattu. Ja siihen on saatu sellaista tunnelmaa ja toivoa. Jotakin sellaista, että itse ainakin pidän.

Toinen leffa on taas Geren Officer and a Gentleman. Olin halunnut tämän leffan omaksi pitkän aikaa.

Elokuvassa näkyy upseerien koulutusta, ystävyyttä, pikkukaupunkia, unelmia ja jotakin.

Pidän Gerestä ja hänen tyylistä ja tähän hän istuu tosi hyvin. Hänellähän on urheilijatausta oikeassakin elämässä.

vaihtoehtoja...

Luin Valittuja Paloja ja samalla mietin eri mahdollisuuksia.

Ei pitäisi pelätä seurauksia: olen nimittäin kuvitellut kaikenmaailman kauhuskenarioita, jos pystyn huomenna tuonne työpaikalle menemään. No, nyt ne eivät puhu ollenkaan ja kaikki katsovat mua pitkään ja olen vaivautunut ja entä jos alan itkeä, entä jos en vaan pysty tekemään mitään. Tällaista pelkään päässäni vellovan.

"Mitä tahansa tulevaisuus tuo, se todennäköisesti vaivaa tai ilahduttaa sinua vähemmän kuin etukäteen kuvittelet." Voihan se olla, että mitään pelkäämästäni ei tapahdu.

Luota vaistoon: "Joskus vaistonvarainen päätös on kuitenkin yhtä hyvä ellei parempikin". Ehkä homma ei ole mua varten.

Yllättävää musta on lukea, että masentuneet käyttävät päätöksiin aikaa, harkitsevat vaihtoehtoja ja tekevät parhaat valinnut. Itse asiassa monet tutkimukset osoittavat, että masentuneella on realistisin asenne maailmaan. Mietin eri kulmilta tuota asiaa.

On hyvä tajuta, että emme todennäköisesti osaa olla puolueettomia. Ehkä en itsekään osannut olla puolueeton.

Jos mietit jonkun projektin lopettamista ja huomaat, että et nyt päättäisi sitä aloittaa, on todennäköistä järkevää lopettaa.

Tarjolla olevia vaihtoehtoja kannattaa katsoa useammasta näkökulmasta.

Ei kannata etsiä täydellistä vaihtoehtoa vaan kyllin hyvää.

Tuosta yritän poimia jotakin uutta omaan tilanteeseeni. Yritän katsoa asiaa monesta näkökulmasta. Yritän miettiä, kuulunko mä tuonne vai en. Sovinko joukkoon. Onko työ sellaista kuin alussa kuvittelin. Pystynkö tai jaksanko mä sitä. Olenko itse tehnyt jotakin, jolla pahensin tilannetta.

Tuosta artikkelista sain jotakin uutta mietittävää. Ehkä se ratkaisu kehkiää tässä vähitellen. Ja löydän sen, joka sopii mulle parhaiten. Hm...

ollapa joku muu...

Voin sanoa, että mä kadehdin rohkeita ihmisiä, sellaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä tahansa, sellaisia, jotka puolustavat toisia, sellaisia, jotka eivät peräänny vaan menevät suoraan kinkkistä tilannetta kohti.

En nimittäin ole tuollainen. Mä pelkään ja vetäydyn. En haasta riitaa. Joskus puolustaudun. Yleensä yritän tulla kaikkien kanssa toimeen tai olla sitten vaan asiallinen.

Jos ajattelen mun työpakkaani, niin mä olen katkera. Ja en ole oikeastaan katkera tälle päänaukojalle, vaikka en hänestä pidäkään. Mutta olen katkera näille muille, jotka hiljaisina sallivat tuon kaiken tapahtua, jotka uskovat tuota päänaukojaa, jotka eivät anna ihmisten olla sellaisia kuin ovat. Heillä olisi ollut valtaa lopettaa tuo alkuunsa. Olsivat sanoneet, että vaihdetaan aihetta ja asia tuli selväksi, mutta ei, aikansa kuunneltuaan, alkoivat uskoa, että mussa on pakko olla jotakin outoa.

Jotenkin ei huvita tehdä enää töitä. Ei huvita yrittää eikä huvita yrittää enää parhaansa. Ei huvita mikään, mikä liittyy tuohon porukkaan.