Huone talossa -kertomus.... kysely tarinaan liittyen...

(Yhtäaikaa voi olla hyvän odotusta ja elämän raadollisuuden kohtaamista. Kait sitä elämässä voi kohdata hyviä asioita ja huonoja asioita yhtäaikaa. Ehkä harvemmin vain jommat kummat asiat tapahtuvat. Suku voi olla se pahin. Tosin joillekin suku on paras.)


Olipa kerran pieni Eeva. Eevalla oli täti, joka jo nuorena lähti maailmalle. Täti oli sanonut Eevalle, että tämä voi aina leikkiä tädin huoneessa. Täti itse tarvitsi huonetta kerran vuodessa. Huone näet sijaitsi Eevan mummolassa, missä Eeva vietti kesänsä.

Eevasta kasvoi aikuinen ja leikkiminen huoneessa jäi vähemmälle. Huonehan sijaitsi yläkerrassa, minne vei pimeät rappuset. Ja Eeva pelkäsi pimeää. Mielummin Eeva nukkui alakerrassa, missä ei ollut narisevaa lattiaa eikä pimeitä rappusia. Joskus vaan talossa oli niin paljon vieraita, ettei Eevalle jäänyt muuta paikkaa kuin nukkua tuossa narisevassa huoneessa.

Täti muuttui maailmalla ollessaan. Enää ei saanut käydä tädin huoneessa vaan huone lukittiin huolellisesti ja avain vietiin naapuriin.

Eeva kävi enää harvoin tädin kotitalossa, vaikka tuo talo olikin tarjonnut Eevalle mitä ihanimman kesäpaikan.

Eräänä päivänä Eeva sai kirjeen. Kirjeen oli kirjoittanut juuri tuo täti. Tädiin mielestä Eeva oli anastanut tädin tavaroita tuosta nyt lukitusta huoneesta. Täti ei kunnolla muistanut tarkasti, mitä tavaroita Eeva oli anastanut, mutta hopeaa ja kultaa se ainakin oli ja tavarat täti oli kuulema saanut äidiltään tai kummeiltaan.

Eeva oli ihmeissään. Ei oltu Eevaa ennen syytetty anastamisesta. Eikä tavaroita ollut näkynyt tuossa huoneessa. Eeva mietti, että kait täti olisi arvokkaat esineensä mukana kantanut, kun eivät hopeaesineet paljon paina. Eevalle tuli paha mieli, kun ainoa yhteydenpito kaukana asuvalta sukulaiselta oli syytökirje.

Tädista oli tullut yksinäinen ja katkera. Ehkä nuo "kadonneet tavarat" toisivat hetken helpotusta, mietti täti. "Kun vain muistaisin, mitä tavaroita olen kadottanut. No, kun Eeva palauttaa ne tavarat, niin sitten mä tarkistan ne. Niissähän on mun nimikirjaimet."

kirjoitan...näin kävi...

Mä olen huomannut, että helpoiten kirjoitan, kun jokin asia herättää voimakkaita tunteita. Silloin tulee tarve kirjoittaa ihan itsestään ja sanat vaan lentävät eteenpäin vaivattomasti.

Olipa kerran työpaikka. Oli pomo ja oli alaiset. Pomo saattoi tulla työpaikalle aamutossut jalassa, roskapussi kädessä kysyen: "Mikä päivä tänään on?

Seurustelinpa kerran erään miehen kanssa. Hän monesti saattoi tulla kylään, istua alas ja katsoa tv:tä puhumatta sanaakaan.

Siinä me sitten saatettiin katsoa tv:tä hiljaisina. Kun sitten aloin nuokkua, niin johan tuli tyyppiin heti eloa: "Et kai sä vielä nuku".

juttua aina vaan... variksen kera...

Varishan se tässä muokattuna ihmettelee. Kun ei ollut alkuperäinen kuva kummoinenkaan, niin muokatun elämän annoin sille. Johan näyttää heti paremmalta.

Mulla on yksi tuttu, joka soittelee mulle koko ajan ja puhua pälpättää. Siinä sitten kuuntelee tai ei, niin toinen jatkaa vaan juttua. Hänellä on oikein soittorinki, jota hän pitää yllä pitkin päivää. Jos ei yksi ehdi vastata tai puhua, niin seuraava kehiin vaan. Kyllä joku jossakin vaiheessa vastaa ja kuuntelee ne samat jutut aina vaan. Ja aina riittää juttua vaihtuvista miesystävistä, sairauksista tai muista oikein mielenkiintoisista tapahtumista.

Koskaan ei vahingossakaan kysytä, mitä toiselle kuuluu tai miten menee kuin korkeintaan lisämausteeksi. Vastausta ei keretä jäädä juttelemaan. Taitaa ihmisellä olla ensinnäkin Napoleon -kompleksi ja sitten vielä rakastaa kuunnella omaa ääntään. Mutta miksi pitää olla se toinen kuuntelemassa. Vähemmän rasittaisi muita ihmisiä, kun puhuisi itsekseen vaan. Itselle voisi rauhassa selittää ne samat jutut ja itseä ei häiritsisi ollenkaan.

Taitaa todellakin olla, että muista kiinnostuminen on katoava luonnonvara ja omat asiat pitää kaikille vaan toitottaa. Kun kerrankin kehtaisi toiselle sanoa, että en ehdi nyt vaan kuunnella ja että olisi kiva, jos muakin kuunneltaisiin. Mutta kun hänestä on kyse, niin parempi vaan, etten hänelle asioistani kerro ja muutenkin vastaan puhelimeen harvakseen.

omituisia sattumuksia...

Aika hauska piirrosmainen tuosta kuvasta tuli. Otin kuvan Helsingin rautatieasemalla ja tuo pulu viipetti sellaista vauhtia, että oli aina kuva-alueelta pois. Sitten tänään huomasin nuo kivikuviot, jotka tekevätkin kuvaan kivaa lisää. Tässäkin näkee, kuinka kuvaan saa jotakin uutta. Olin heittää koko kuvan roskikseen, kun keksin siihen tuon piirrosmaisuuden lisätä ja musta nuo sopivat yhteen.

Tulipa tässä kaksi omituista sattumustakin mieleen. Olin aikoinaan tutuilla kylässä ja yleensähän ollaan vierasvaraisia. No, näille tutuille oli tärkeänpää rahan kerääminen ja säästäminen, vaikka olivat jo tosi varakkaita.

No, meikämanni istutettiin pöytään homeisista purkkihedelmistä tehdyn piirakan ja ikivanhojen keksien ääreen. Siinä vastapäätä istui perheen murrosikäinen oman, tuoreen keksipakettinsa kanssa ja mussutti siitä tyytyväisenä meikäläisen miettiessä, että mitäköhän tuosta pöydästä ulkaltaisi syödä, ettei itse sairastuisi. Näinpä ekan kerran, kun rauhallinen perheenpää sanoi, että nyt meni emäntä jo vähän liian pitkälle säästäväisyyden kanssa.

Ja sarjassamme kaikkea voi todellakin sattua: eräs nainen oli treffeillä ja istui tyytyväisenä ja pikkaisen humaltuneena pöydän ääressä. Hymyili hän isoa hymyään ja mies istui oman lasin ääressä vastapäätä. Tilailtiin juomia ja kynttilät koristivat kauniisti kapakkia. Saipa nainen päähänsä antaa suukon miehelle. Tuli siitä pitkä suukko ja samalla meinasivat naisen hiukset palaa. Olivat nimittäin pitkät hiukset valuneet kynttilän päälle ja syttyneet palamaan. Onneksi naisella ei ollut lakkaa hiuksissa. Suukon jälkeen nainen katseli ympärilleen, kun ihmiset kauhistuneena katsoivat naisen hiuksia. Ilmaan leijui palaneen haju. Nainen pikkuhiprakassa sammutti rauhallisesti tulen hiuksistaan ja jatkoi hymyilyään miehelle.

ollapa vapaa, tuumii vuohen poikanen

Vuohen poikanenhan se siinä katselee. Odottaa se jotakin. Kenties vapautta mennä ja tulla.

Tässähän olisi rappuset vapauteen. Eipä tiedä vuohen poikanen, mitä aidan toisella puolella tulisi vastaan.

ja niin perheystävää vietiin

Olipa kerran perheystävä, joka halvaantui ja joutui hoitokotiin. Puhekyky meni siinä samalla ja päivät kuluivat ihmetellessä. Aviomies kävi uskollisesti joka päivä vaimoansa katsomassa. Silloin tällöin kuului käytävälle asti möykettä, kun perheystävä, siis vaimo yritti omalla kielellään saada jotakin sanotuksi.

Saipa sitten kuulla tapahtuneesta Hanna. Hannapa ajatteli ilahduttavansa vanhaa perheystäväänsä ja perheystävän mieskin toivotti Hannan tervetulleeksi hoitokotiin.

Rohkastui sitten Hanna hoitokodin ovesta sisään. Pääsi Hanna jopa perheystävän huoneeseen. Laittoipa hän sitten kukat maljakkoon ja ajatteli juuri, miten voisi kommunikoida perheystävän kanssa. Ajatteli Hanna, että jotakin virikettä pitäisi perheystävälle saada. Vietettiinhän aikoinnaan kaikki vaput yhdessä.

Hetken päästä tupsahti touhukkaana sisään perheystävän mies. Heti alkoi perheystävää pukea ja ulkoilmaan valmistaa. Jouksujalkaa vei perheystävän Hannan luota pois. Niin jäi Hanna hölmistyneenä seisomaan ja katselemaan loittonevaa perheystävää miehensä kera.

Lähti Hanna sitten kotia kohti. Eipä tainnut perheystävän mies sittenkään kaivata tälle seuraa tai vanhoja tuttuja.

Eero ja Heikki

Istuipa kannon nokassa taas Eero ja Heikki. Mukaan tupsahti Marleena. Haikaili Leena vielä Heikin perään, mutta Heikkipä piti aina vaan Marleenasta. "Hän on kuin yksi meistä jätkistä", totesi Heikki.

Kerranpa kysyi Leena Heikiltä, että onko Marleena missään parempi kuin Heikki itse. Hetkisen pohdittuaan ja päässä laskettuaan totesi Heikki, että eipä ole parempi. Heikiltä onnistui naisten työt siinä missä miestenkin työt. Heikki oli monitaituri.

Taisipa olla vielä Heikistä hyvä juttu, että voi paremmuuttaan kehuskella. Marleena taitaa yhdessä asiassa olla kyllä parempi, nimittäin pettämisessä. Marleena aina uuden miehen metsästi ja verkkoon sai. Suuttuipa siitä kyllä Heikki, mutta kun kyyneleet silmissä katuu ja sanoo, että se on Heikin vika, niin uskoopa siihen Heikki. Ei ymmärrä tuota Leena eikä ymmärrä Eero. Sellaista on elämä, naiset pettävät aina, tuumii Heikki.

Naisena olemisen keveys

On niin ihanaa olla nainen. Naisena saa siivota ja laitella kotia kaiket päivät.

Naisen ei tee mieli olla ystävien kanssa, käydä leffassa tai vaikkapa urheilla. Ei suinkaan vaan nainen mielellään jää aina kotiin mahdollisten lasten kanssa, että mies voi mennä paikalliseen harrastamaan kulttuuria.

Ja jos nainen joutuu kodin ulkopuolelle töihin, niin nainen mielellään saa kolmasosan vähemmän palkkaa kuin mies.

Naisena on myös kiva laittautua päivät pitkät ja käydä ostoksilla, että voi sitten virkistää miestään niillä.

Naisen seksuaalinen puolikin on helppo tyydyttää. Kun mies on ollut yhden naisen kanssa, niin muut mahdolliset suhteet voidaan hoitaa samalla kaavalla.

Naisesta on myös hauska opiskella ja kehittää itseään, kun mies arvostaa oppinutta naista.

Kaiken kaikkiaan naisena oleminen avaa moneen mahdollisuuteen...

faktaa

Oltiin mun kaverin luonna kylässä Santun kanssa. Talon emäntääpä häiritsi alkava onni. Olohuoneen puolelle jäätiin Santun kanssa vähäksi aikaa kahdestaan. Siinä sitten juteltiin, oltiin lähekkäin ja vaan oltiin. Kuluipa hetki, kun saatiin vettä niskaan.

Vaikka talon emännällä oli oma uunituore kantturansa Tauno, niin toipa talon emäntä meille jatkuvasti jotakin ihmeteltävää kuten vasaran, jakoavaimen ja vieläpä pussillisen nauloja. Ja kaikki tämä siksi, että emme ehtisi yhtään sanaa vaihtaa tai hetkeä viettää.

olipa kerran

Olipa kerran Andalusian maassa prinsessa Vika, joka piti listaa prinssien vioista. Listoja kertyi vuosien saatossa kymmeniä ja taas kymmeniä ja näytti siltä, että kukaan prinssi ei ollut turvassa hänen listaltaan.

Saapuipa sitten taas prinssi prinsessa Vikaa kosimaan. Juuri kun prinsessa Vika oli ottamassa listansa esiin ja aloittamassa kirjoittaa jotakin vikaa, sanoi prinssi:

- revi nuo listasi

Prinsessa Vika siihen häkeltyen sanoi:

- en ole vielä tavannut yhtäkään mieleistäni prinssiä ja siksi pidän kirjaa vioista.

Prinssi taas sanoi:

- revi nuo listasi

Prinsessa Vika sanoi:

- mutta sinä vaikutat lupaavalta

- listojani en voi repiä, sillä ne ovat kaikki, mitä minulla on.

Prinssi sanoi:

- sitten et voi tulla prinsessakseni, sillä prinsessani pitää olla listoista vapaa.

tarinaa

Kerran kaukaisessa maassa eleli Kuningas. Kuningas unohti päivän kulun, päivälliset ja tapaamiset muiden hallitsijoiden kanssa. Mutta onneksi Kuninkaalla oli Kuningatar, joka jaksoi muistuttaa joka päivä Kuningasta.

Yhtenä päivänä Kuningas kävi pajallansa katsomassa, miten työt edistyvät. Seppä oli kovassa työn touhussa ja asetta väänsi, kun Kuningas astui sisään.Hetken päästä Kuningas jo unohti, mihin oli miekkansa laskenut. Hävisi nimittäin Kuninkaalta kaikki käsistä sitä vauhtia, että valtakuntaan oli perustettu Kuninkaalle ihan oma paja, josta Kuningas sai heti hävittämänsä tilalle uuden.
Siinä sitten seppä totesi Kuninkaalle:

- olettepa ihan kuin Kuningas Midas

Kuningas siihen tyytyväisesti hymyillen:

-ihanko totta

Seppä siihen:

-olette kuin Kuningas Midas, jonka käsissä kaikki muuttui kullaksi paitsi että te kun koskette johonkin, niin se katoaa ikiajoiksi.

tarinanpoikasta

Aikoinaan romanialaisissa lehdissä oli vähän väritettyjä uutisia. Esim. eräs nainen kesken hääruokailun tukehtui. Ei siinä auttanut muu kuin vaihtaa häät hautajaisiin. Samoja vieraita olisi kuitenkin tullut kumpaankin. Romaniassa kun ruumis pitää saada hautaan kolmessaa päivässä. Siellä ei noita kylmätiloja ruumiille ole.

Morsian laitettiin hautaan ja vieraat lähtivät. Tulipa haudanryöstäjiä paikalle ja vetivät korua kaulasta, kun morsian sitten yhtäkkiä virkosikin. Varkaat tietysti pelästyivät ja jäi ryövääminen kesken. Morsian alkoi sitten haahuilla pitkin kylää hääpuvussa toisten iloksi ja toisten kauhuksi.

Toinen tarina kanssa liittyy hautajaisiin. Eräs perhe sai kuulla suruuutisen. Poika oli kuollut sodassa. Hautajaiset pidettiin, mutta kesken hautajaisten perheen poika ilmestyikin paikalle. Isä sai sydänkohtauksen ja äiti halvauksen järkytyksestä.

Eräissä hautajaisissa neljä veljestä hautasi viidennettä veljeään. Arkku laskettiin ja heti kohta kuoli toinen ja kolmas velikin ja he tipahtivat arkun päälle. Sattumia kerrakseen.

Tarinoita nuo vain ovat. Osa varmaan totta, osa liiottelua.

ällöö

Kuulin tällaisen jutun mun tutulta, että kun hän oli mennyt ravintolaan ja isopovinen kun oli, niin huomiota sai. Tätä muijaa rupesi sitten ärsyttämään, kun kundit katsoo vaan rintoihin. Naisella kun on silmätkin ja paljon kivempi katsoa silmiin ihmistä, jonka kanssa puhuu.

Aikansa kun tämä muija oli tota jätkien töllötystä katellut, niin seuraavalle töllöttelijälle se esitteli itsensä sijään rintansa: oikea min- ja vasen -na.