Näytetään tekstit, joissa on tunniste aforismeja ja pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aforismeja ja pohdintaa. Näytä kaikki tekstit

perjantaina

itsensä näkeminen...virheet...vanhuus...

Nämä Gilda -kuvat ovat tuonneet mulle paljon hupia, kun olen yrittänyt muokata niitä omanlaiseksi. Tv:stä kun on vaikea saada hyviä kuvia.



Tämä itseni hyväksymisasia kummittelee aina välillä. Ja se, että näen itseni ehkä eri tavalla kuin muut mut. Olen nimittäin pitänyt itseäni vähän pyöreänä ja eilen röntgen -hoitaja sanoi, etten ole ylipainoinen. Jäin oikein miettimään, että millaisena itseni näen. Katson peilistä, mutta näen itseni pyöreänä.

Tuntuu, että on joutunut tekemään pitkän matkan, että edes jollakin tavalla hyväksyisi jotkut puolet itsestään. Olen nimittäin aina halunnut olla siro. No, siroa musta ei saa, mutta ei kait kaikkien naisten siroja tarvitse ollakaan. Kait tähän maailmaan mahtuu muunkinlaisia naistyyppejä.

Tykkään katsoa tv:stä dokumentteja. Ne herättävät ajatuksia ja joskus tulee ahaa- elämyksiä oman itsensäkin suhteen. Näkee silloin omassa elämässään ja itsessään jotakin hyvää.

Jäi erään kuvanveistäjän haastattelusta mieleen, kuinka hän kertoi, että jossakin vaiheessa viimeistelu on lopetettava ja jätettävä työhön virheitä. Ei tarvitse veistoksen siis olla täydellinen. Kun oppisi nauttimaan tekemisesta, minkä ei tarvitse olla täydellista. Tekisi asioita, vaikka ne eivät onnistuisikaan niin hyvin.

Katsoin myös dokumentin näistä 100 -vuotiaista. Siinä oli kyllä niin erilaisia 100-vuotiaita. Osa oli hyvässä kunnossa, vaikka joi ja poltti ja osa taas pyörätuolissa. Varmaan korkean iän salaisuus on geenit ja ruoka ja ehkä joskus jopa elämänasenne. Tosin joku jo sanoi, että on raskasta olla 114-vuotias, kun on riippuvainen muista ja joku toivoi jo kuolemaa, kun on elänyt niin pitkään.

Joutuu miettimään, millainen vanhus musta tulee, jos vanhaksi elän. Olenko toimelias ja itsenäinen vanhus vai muista riippuvainen? Puolet elämästä on eletty ja toinen puoli voi olla edessä.

Geenit kuulema ratkaisevat, mitä vanhemmaksi tulee. No, itse voin ainakin vaikuttaa, että mulla olisi jonkinlainen lihaskunto. Ja kuulema nopea kävelyvauhti ennakoi parenpaa terveyttä. Kun saisi jostakin sen positiivisen elämänasenteen. Sillä kuulema pääsisi jo pitkälle.

lauantaina

lauantaina....


Mulla on välillä vimma tehdä monta asiaa yhtäaikaa. En siis osaa keskittyä kunnolla mihinkään. Ehkä mulla on joku puolittainen d tai mikä lienee.

Välillä tekee todellakin mieli luovuttaa ja lopettaa tämä blogin pito. Sitten joku kommentoi ja kyselee, missä olen ollut, joten tässä sitä taas sitten ollaan. En ole varma, pystyisinkö edes tässä vaiheessa lopetttamaan, vaikka olenkin siitä puhunut.

Yhtä piirrettä kovasti toivoisin tähän elämään: itseluottamus mahdollisimman monessa asiassa. Olisi elämä paljon helponpaa. Ja olisi myös hyvä olla sellainen, joka tietää, mitä tekee ja minne on matkalla. Ettei elämä mene vain ihmettelyksi ja jahkailuksi. ´

Otinpa aikani kuluksi Tv.kaistan. Kun kerran tuli sitä kuukausi maksettua, niin taidanpa jatkaa leffan katselua. Piti tulla tänne vaan ihmettelemään.

torstaina

nojatuolikuuntelua ja väreilla leikkimistä....

Teki mieli leikkiä väreillä.
Aika yllättävät värit vaan valitsin.
Joskus on vaan kiva kokeilla, mitä syntyy.
Tuolla oikeassa yläreunassa on tehosteita.
Kuuntelin linnun laulua, sateen ropinaa ja laineiden liplatusta.
Olipa kauniista.
Ihan kuin olisi ollut maalla.
Sai matkustaa tuolilla.

maanantaina

kaikkea sitä tutkitaankin...



Enpä ollut viikonloppuna kävelemässä. Ja mietin kuitenkin, että olisi pitänyt. Tulee syyllinen olo, kun ei saa liikuttua, kun liikkuminen on terveellistä ja itsestään huolehtimista. Sai oikein monta kertaa itselleen vakuuttaa, että aina ei vaan jaksa eikä tarvitse jaksaakaan. Huh.

Luin muuten Hesarin verkkosivuilta tutkijasta, "joka patistaa ihmisiä yökävelylle Kaisaniemen puistoon." "Mitä useampi ihminen kulkee Kaisaniemen puistossa myös pimeään aikaan, sitä turvallisemmaksi puisto muuttuu, sanoo tutkija Hille Koskela.

Mua ei kyllä saa puistoon yöllä millään. Ennemmin se on tervettä järkeä välttää puistoja yöllä. Pelko voi myös kertoa, milloin jotakin asiaa ei kannata tehdä.


torstaina

Töölönlahtea ja itse se on maksettava...


Kirkasvalolamppu on taas otettu käyttöön ja eron kyllä huomaa. Nyt jopa herään klo. 9:00 aikaan. Tuo valo herättää mukavasti ja aivotkin ymmärtävät, että on päivä. Olen ollut tyytyväinen tähän ostokseen.

Kävin eilen siellä Töölön sairaalan kirurgisella ja luulin, että vihdoin pääsen mangneettikuvaukseen, kun jo kaksi spesialistia sitä mulle ehdotti. No, tämäpä lääkäri oli sitä mieltä, että eipä mihinkään mangneettikuvaukseen laiteta, vaan suoraan olkapään tähystysleikkaukseen, siis kolmen kuukauden jonoon. Että silleen.

No, juttelin tämän mun varsinaisen lääkärin kanssa ja hänestä tuo oli outoa. Ei tässä sitten auta muu kuin mennä yksityiseen mangneettikuvaukseen. Näkeepähän siitä kuulema, mitä vikaa kädessä tosissaan on ja leikkaavallekin tuosta tulee tärkeää tietoa.

Jos mun pitää nyt jotakin positiivista tähän hätää repäistä, niin viime yönä en ottanut särkylääkettä ja nyt tekee mieli lähteä ulos kävelemään. Ja aurinkokin pilkahtaa.

Elämäntilanteeni on vielä auki, mutta otan ihan rauhallisesti. Ei tämä stressaamalla ja hötkyilemälläkään parane.




tiistaina

värejä, tyyneyttä ja viime aikoina...



Pitkästä aikaa löysin jotakin kuvattavaa.
Ajattelin jo, että syksyn värejä en saa ikuistettua.
Tässä näitä nyt sitten on. Toisessa Töölönlahti ja toisessa joutsen,
mun eka joutsen.

Jos jonkun piirteen itseeni haluaisin lisää, niin
se olisi itseluottamus.
Olisi mielenkiintoista luottaa itseensä mahdollisimman monissa tilanteissa.

Viime aikoina olen nauttinut kotini mullistamisesta, vesisateessa kävelystä,
syksyn meren tyyneydestä, kivuttomuudesta, hyvästä olosta.



torstaina

positiivisuus suhteellinen käsite...


Tänään vähän iloisempi mieli, koska kivut ovat unohtaneet mut joksin aikaa. Johan sitä taas kestikin monta viikkoa ja varsinkin yöllä. Ja kun ei ikinä tiedä, milloin noi kivut taas palaavat, mutta onneksi nyt saan olla lähes kivuton. Jippii.

Löysin Keijo Tahkokallion kirjasta:

Positiivisuus on aina suhteellinen käsite. Sama asia voi olla toiselle myönteinen ja toiselle kielteinen.

Kaikki riippuu arvostuksistamme, normeistamme, vuorovaikutussuhteista ja kulttuurista.

Positiivisuus tarkoittaa aina positiivista suhdetta johonkin.







sunnuntaina

ruusu vie ja kipu tuo...






Kuvana ruusu kaunis. Tällä kertaa muokattuna. Yritin saada siihen sellaista herkkää tunnelmaa. Ruusu kun on aina yhtä herkän raju kukka. Kauniin piikikäs.

Olen joutunut pohtimaan viime aikoina tätä jatkuvan kivun problematiikkaa. Jatkuva kipuilu kun on aika invalidisoivaa. Ei oikein tee mieli tehdä mitään, kun kuitenkin sattuu.

En ole huomannut, että kipu jotenkin jalostaisi mua. Pikemminkin on sellainen olo, että tekee mieli käpertyä itseensä ja mikään ei innosta. Teen siis vieläkin asioita, mutta se innostunut minä nukkuu tuolla jossakin kivun toisella puolella.

Samaten odotan jännityksellä, mitä vielä tässä tapahtuu. Olen henkisesti valmiina. Tosin en ole vielä varma, mihin. Tuntuu vaan siltä, että kun yksi yllättävä ikävä asia ilmaantuu, niin samalla voi tulla muitakin, yllättäviä. Tähän samaan syssyyn koko hoito. Toivottavasti vaan keksin sitten keinon selvitä niistä, jos noita ilmaantuu.

Positiivista ei musta irtoa millään, vaikka en toisaalta koe itseäni pessimistiseksikään. Kunhan olen olevinani realisti.

Viime päivien saldo: kipuilua ja leffailua. Muutama kävelylenkki. Muutama tietokonepeli. Kiivasta pohdintaa. Elämän ahdistusta. Elämästä selviytymistä.



maanantaina

värejä syksyltä ja viime talvelta.....





Joskus on elämässä sellaisia hetkiä, että jotakin hyvää on tapahtumassa, mutta sitä ei täysin usko todelliseksi. Tavallaan uskoo ja tavallaan ei. Odottaa ja toivoo sen tapahtuvan.








keskiviikkona

romanttinen kuvamuokkaus... hymyäkö...





Kuvana tällä kertaa yhdistelmäkuva. Välillä on sellaisia romanttisia kausia ja tekee mieli tehdä sellainen kuvakin.

Tuo kysely päättyi ja näköjään 80% piti itseään persoonallisena ja 20% mukavana. Eipä tässäkään kukaan valinnut kaunista tai hyvännäköistä. Mistä lie johtuu?

Luin juttua elekielestä ja hymyn merkityksestä. Hymykin on kulttuurisidonnainen juttu. Vaikka hymy ehkä onkin positiivista, niin liika hymy voi kätkeä tuon ihmisen todelliset ajatukset ja tunteet. Voi olla niin kuin jähmettynyt hymy päällä, mikä ei tarkoita mitään.

Hymyillään, jos siltä tuntuu.






tiistaina

varpusen tuijotus...toisen onni...


Kävin eilen kävelemässä ja näin varpusia. Pääsin aika lähelle kuvaamaan ja tämäkin yksilö oikein tuijotti mua eikä lentänyt pois, vaikka otin kuvia.

Mulla on hankala päätös tehtävänä. Mullahan on nämä olkapäät kipeänä, joten välillä kaikki tekeminen on hankalaa ja sattuu. Toisaalta siis pitäisi tehdä töitä. En vain tiedä, kestävätkö mun olkapäät kahdeksan tunnin tekemistä. Joten mietin, että pitäisiköhän sitä olla sitten sairaslomalla jonkun aikaa. Kun ei ole mitään hajua, missä vaiheessa nämä olkapäät muuttuvat kivuttomiksi ja alkavat taas liikkua normaalisti. Äh, näitä päätöksiä.

Se mistä olen tyytyväinen, niin tyttäreni on löytänyt itselleen kivoja harrastuksia ja kuulostaa tyytyväiseltä elämäänsä. Hän harrastaa tanssia ja potkunyrkkeilyä. Tuo potkunyrkkeily on kuulema tosi kivaa ja mielenkiintoista. Tuosta muistan omat karateharrastus -aikani, vaikka en noin pitkälle kuin tyttäreni sitä harrastanutkaan. Karatessa oli ehdottomasti paras lämmittely ja lihasharjoitukset. Ikinä ei ole ollut niin tasaisesti lihakset kipeänä pitkin kroppaa kuin karatessa ja kunto nousi kohisten.


Tänään olen oivaltanut, että toisen onni tekee itsensäkin onnellisemmaksi.

keskiviikkona

hymysuin...ankkojen vääntelyt...




Tänään on vähän sellainen erikoinen päivä. Olo on vähän niin kuin neutraali. Ei ole huono olo eikä sellainen hyväkään. Kokeilin illalla nimittäin väkisin laittaa itseni uneen hymyissä suin. Luin nimittäin, että kasvojen hymy saa tuntemaan olon paremmaksi. Pää ei osaa lukea, että onko aihetta hymyyn vai muutenko vain hymyilee. Lieko tuo sitten vaikuttanut, että nyt on vähän parempi olo. Pitänee varmaan kokeilla tänäkin iltana.

Kuvina on ankkojen touhut. Niitä olen välillä kuvannut ja keksivät jumpata kesken kuvaamisen ja aika hauskoja vääntelyjä jäi muistoksi.



tiistaina

luovan ammatin kaipaus...



Kun nyt tarkastelen, että toteutinko lapsuuden haaveeni ammattisaralla, niin taisin eksyä kauas. Mähän halusin lapsena, että musta tulisi näyttelijä, tanssija tai laulaja. No, näyttelijäksi musta ei varmaan olisi ollut, kun olen ujo, ja lauluääneni ei ole tarpeeksi hyvä ja tanssimisessa opin askeleet ja tyylin, mutta en koreografiaa. Joten ei musta taida olla noihin ammateihin.

Olen kuitenkin halunnut tehdä jotakin luovaa. Jotakin, missä saisi keksiä jotakin. Tehdä vaikka käsikirjoituksia tai lyhytelokuvia. Tehdä jotakin, jossa voin käyttää tätä loputonta mielikuvitustani, mitä en ole voinut käyttää missään töissäni. Työni ovat olleet yleensä mahdollisimman yksitoikkoisia. Mitä lie haluan.

Ja haluaisin asua maalla. Välillä tunnen melkein fyysistä kipua, kun ajattelen kesiä, jolloin sain olla maalla. Sain nauttia tuulen suhinasta, veden liplatuksesta ja siitä rauhasta. Nyt asun lähiössä, talossa, missä kaikki äänet kuuluvat. Lähden ulos etsimään sitä luonnon palasta, jatketta olohuoneelleni.

Katson asuntoilmoituksia kauniista ja romanttisista taloista, joissa haluaisin asua. Onneksi katsominen on sentään ilmaista.



maanantaina

kynttilää ja hämmentävät ohjeet....





Välillä asiat hämmentävät mua tai oikeastaan vastakkaiset ohjeet. Sanotaan esim., että pitäisi purkaa tunteensa, siis vihansakin, ettei patoudu. Toisaalta taas sanotaan, että pitää hillitä itsensä, että liika vihastuminen on pahasta.



Toisaalta sanotaan, että ei saa valittaa ja toisaalta taas pitäsi olla oma itsensä ja kertoa, miltä tuntuu. Miten siis voi olla valittamatta, jos siltä kerran tuntuu.

Toisaalta pitäisi olla oma itsensä, mutta entä jos on ujo. Silloin pitäisi karaista itseään ja mennä ihmisten joukkoon. Entä jos silloin ei ole oma itsensä. Missä siis kulkee raja.


sunnuntaina

Muokattu ruusu... bloggauksesta...

Kuvana on erittäin muokattu ruusu, millä muokkauksella rikon varmaan kaikkia mahdollisia valokuvauksen ja muokkaamisen sääntöjä. No, onneksi niin voi ja saa tehdä, ainakin tässä blogissani.


Ajatella, että joku on kirjoittanut blogia jo vuonna 1994. Itse en ole ehtinyt blogata kuin vähän yli vuoden.

  • Blogien pioneerina pidetään amerikkalaista freelance-journalistia Justin Hallia, joka aloitti yhä jatkuvan bloginsa vuonna 1994.
  • Leimaavin asia blogeille on henkilökohtaisuus, kirjoittajan oma, subjektiivinen näkökulma kaikkeen kirjoitettavaan.
  • Vanhin yhtäjaksoinen suomalainen verkkopäiväkirja on Kanerva Eskolan Agrippa, joka alkoi ilmestyä vuonna 1995.


Blogin kirjoittaminen selviytymiskeinona
tekstin löysin Kultti.net -sivuilta.


lauantaina

pähkinöistä treffeille....





Tänään olen lukenut pitkästä aikaa Monte -Criston Kreiviä. Siinähän syytön mies joutui vankilaan 14 vuodeksi ja sai vankilatoveriltaan tiedon rikkauksista. Kirjassahan on seikkailua, kostoa, ystävyyttä ja kaikkea, mitä hyvään kirjaan kuuluukin.

Joskus tulee miettineeksi, että jos joku tekisi vääryyttä, niin parantaisiko se yhtään omaa olo, jos kostaisi. Voisi vielä pahimmassa tapauksessa käydä niin, että kokisi siitäkin syyllisyyttä. Ja onko kosto koskaan oikeutettua?

Eräästä kirjasta taas luin erilaisia filosofia pähkinöitä. Niissä joutui itsekin vähän ajattelemaan, että mikä olisi oikein. Itse en ole koskaan pitänyt valehtelusta. Inhoan muutenkin kaikkea teennäistä ja kusetusta. Olen viimeisen päälle rehellisyyden ja reiluuden kannalla.

Tosin kun treffeillä joskus kävin, niin siinä törmäsi kyllä sellaisiin miehiin, joille esittäminen ja valehtelu oli jokapäiväistä. Oli aika rankkaa huomata jonkun puhuvan ihan puuta heinää ja varsinkin kun on tunteista kyse.

Nyt olen sitten säästynyt noilta raskoilta treffikuvioilta. Mulla ainakin noi kuviot ovat olleet sen verran voimia vieviä, etten tiedä, jaksanko yrittää enää mitään. Se toisesta luopuminen ja se, että joutuu pettymään on kyllä vienyt halua tutustua uuteen ihmiseen.

kolme tuntia päivässä....






Mieleen jäi Tieteen Kuvalehdestä, että mitkään erityistaidot eivät yksinään riitä vaan pitää harjoitella 10 000 tuntia. 10 000 tuntia, mikä tarkoittaa siis kolme tuntia päivässä 10 vuoden ajan. Eli siis jos haluaisin jossakin taidossa huippulahjakkaaksi, mun pitää harjoitella vain kymmenen vuotta.

Aika jännä juttu, että olen kokenut kirjoittamisen aina helpoimmaksi tavaksi ilmaista itseäni. Enää en ole niin varma, koska täällä en keksi mitään kerrottavaa tai sanottavaa, ehkä pitää harjoitella tuo kolme tuntia päivässä. Välillä tuntuu, että kaikki on sanottu tai kaikki kuvat on jo otettu. Että mitään uutta ei löydy. Mistä ihmiset ammentavat sen uuden tekstin, sen kerrottavan.




hölmöläisten matonpidennys...auringonkukka...






Vähän on tullut pidettyä taukoa. Oma tilanne on niin ajatuksissa päällä, että energia ei oikein riitä keksimään mitään uutta.

Viikko on vierähtänyt nopeasti. Viikonloput ovat muutenkin helpompia kestää, kun ei tarvitse yrittää hakea töitä. Työstä tuo homma menee. Ja vähän aikaa voi olla ajattelematta omaa tilannettaan. Mikään virasto kun ei ole viikonloppuna auki.

Sitten mulla on menossa "mielenkiintoinen" hölmöläisten maton pidentäminen. Nuo hölmöläiset kun pidensivät mattoa ottamalla toisesta päästä palan pois ja lisäämällä sen toiseen päähän. No, eihän siitä tuo matto kasvanut.

Olen saanut raha 1 kesäkuusta. Nyt on jonkin aikaa tullut raha 2. Mutta raha 1 perii aina tuon raha 2, koska katsoo ne takautuvaksi tueksi. Tässä sitä sitten täytetään hakemuksia kahteen paikkaan. Hirveä homma ja tulot eivät ole kuitenkaan isommat. Jos tuo raha 1 lakkaisi perimästä tuota raha 2, niin sitten mulla olisi helpompi ja selkeämpi tämä homma. Oikein byrokratiaviidakko menossa. Ei mitään järkeä. Ja vaikka kuinka neuvottelee tuon raha 1 kanssa, niin hokevat vaaan samaa, että kyllä ne jossakin vaiheessa lopettavat tuon takaisinperinnän. Joo, olisi vaan kiva tietää, milloin. Hoh, hoijaa.


maanantaina

kamera ja sosiaalisuus




Aina välillä tulen miettineeksi, olenko oikeasti ujo vai olenko vain kokemusteni tuote. Eilen esim. kävin katsomassa hevosia. Siinä oli pari kolmekymppistä miestä kuvaamassa. Näköjään näyttivät tarpeeksi vaarattomilta, kun uskaltauduin juttelemaan. Kyselin innokkaasti kaikkea mahdollista kuvaamisesta ja kameroista, heillä kun oli järjestelmäkamerat.

En sitten tiedä, olisinko alkanut jutella, jos joku olisi painostanut mua siihen. Nyt vain katselin tilannetta ja aloin kysellä. Ja he jopa innostuivat kertomaan mulle järjestelmäkameroiden hienouksista.

Kamerastani onkin ollut mulle paljon iloa. Kameran kautta olen saanut jutella erilaisten ihmisten kanssa ja olen myös samalla oppinut paljon uutta. Kamera on mulle kuin koira. Kameran kanssa lähden ulos ja monesti tulee juteltua jonkun muun kameran omistajan kanssa.

torstaina

Blääh, kuinkas tässä kävikään...




Äh, bläh. Hösäsin koko päivän ja mietin kuumeisesti näitä myyntihommia. Muahan ei ole myymään mitään (tai ainakaan niin, että saisin parhaimman hinnan).

No, meikä otti nämä mun 31 taskukirjaa Aku Ankasta ja marssi Hesan yhteen divariin. Lupasi mulle euron kappale ja katsoin netistä, että sen verran ovat jotkut saaneet tai vähän enemmänkin. No, tuo ei mua harmita, että myin noi taskukirjat. Onpahan tuolla rahalla ostettu ruokaa.

Mutta, mutta, mä otin mukaan vielä 6 sellaista siistiä kovakantista kirjaa. Ja onneton myin ne 2 euroa/kappale. Taisin myydä liian halvalla, mutta noi myyntitilanteet ovat hankalia mulle ja en ehtinyt siinä tarpeeksi kauan miettiä. No, nyt olen kuusi kirjaa kevyempi ja noita kirjoja en varsinaisesti kaipaa, mutta harmittelen koko ajan, että möinkö ne liian halvalla. Kun ensin ostaa ne kunnon hinnalla, niin kyllä tuo 2 euroa on vähän.

Ehkä olisin saanut enemmän kirpputorilla tai netissä, mutta kun en osaa myydä.

Kun vain pääsisin tästä piirteestäni eroon, että miksi noin tein ja oliko siinä järkeä sun muuta jahkaamista.

Pitää varmaan jostakin löytää joku muukin paikka, jonne voisin kirjojani tyrkyttää, kun mieluiten menen paikanpäälle ja siinä annan kirjani. Saisikohan jostakin muualta enemmän? Voi mua jahkailun ja harmittelun kuningasta, joka kohta ilman kirjoja on.