Rönsyliljaa ja omakuntoutusta....

Sain Rönsyliljan pistokkaita ja nyt ovat siten iloisesti kukkaruukussa ja toivottavasti kasvavat oikein komeasti. Olen nimittäin suunnitellut niiden varalle huoneilman puhdistusta. Tosin kasveja pitää kuulema olla kymmenen, joten siinä onkin miettiminen, mihin niitä sitten sijoittaa.

Projekti omakuntoutus jatkuu ja omilla ehdoilla. Näkeehän sen sitten tuloksista ja käden liikumisesta, kuinka oikeassa olen ollut ja olenko tehnyt oikeita liikkeita. Vähän kyllä jännittää.

Kuvasin viime kesänä ankkojen puuhia moneen kertaan. Niiden parissa kului hyvin aika.

rentona kuin possu unohtaa kivun...

Mä keksin ihan oman tavan kuntouttaa itseäni (löysin myös nettisivun tuon ahtaan olkapään kuntouttamisesta ja olen tehnyt sen mukaan liikkeitä). Pidän välillä sellaisia helpompia päiviä ja en tee liikkeitä ollenkaan, jos kipu on jatkuvaa. Ja silloin ei kyllä tee mieli mitään tehdäkään. Ottaa kipulääkkeen, joka välillä tehoaa ja välillä sitten vähemmän ja lepää. Siinä sitten tuo kipukin helpottaa. Mutta ei olisi näinkään kivutonta oloa, jos olisin uskonut tuota fysioterapeuttia (hän määräsi neljä kertaa päivässä tekemään noita kivuliaita liikkeitä). Hänen antamansa liikkeet tekivät olon tosi tukalaksi ja särki koko kättä ja tuli kauhulla mieleen tämä käsien kipuilu, joka tässä vasemmassa kesti puoli vuotta. Siinä oli siis jatkuvaa hermosärkyä.

Pitäisi näköjään olla lukenut lääketiedettä ja vielä ihmisen anatomiaa. Sitten voisi vedota omaan tietämykseenkin, kun potilastahan ei uskota, vaikka kait sitä itse parhaiten omat kolotuksensa tietää ja myös se, mikä tekee kipeää.

Huomaan, että mun vanha vastarannan kiiski nostaa päätään ja teen taas asioita omalla tavallani enkä ohjeen mukaan. Mikäköhän vimma mullakin on kaikkeen lisätä sitä omaa. No, tällä kertaa en kait mennyt kovin metsään.

M75.0 ja M75.4

Onpas taas kulunut aikaa tästä kirjoittamisesta. Ajatuksia on pyörinyt päässä, mutta olen halunnut olla vähän aikaa omissa oloissani. Ja ei ole ollut oikein tarvetta jakaa ajatuksia. Mutta nyt alkaa taas nämä padot vähitellen repeillä. Tuntuu taas kuin pursuiaisi yli eikä voi mitenkään estää. Mitäköhän täältä taas tulee. Huh.

Mulla leikattiin tämä vasen olkapää viime keskiviikkona. Viikon tässä on sitten kärvistelty ja ihmetelty. Mulla on diagnosoitu: M75.0 ja M75.4.

Multa on siis tätä olkapäässä olevaa nokkamaista luuta pienennetty. Se hankasi ja aiheutti osaltaan tulehdusta ja kipua. Joten nyt pitäisi pystyä liikuttamaan olkapäätä paremmin. Hah, saas nähdä.

Siis mulla oli ahdas olkapää - ja myös jäätynyt olkapää -diagnoosi.

Sitten mulla oli tuossa etuosassa panssarimainen arpikudos, joka poltettiin pois. Ja tämä käsi myös manipuloitiin eli väkisin kammettiin auki, että kiinnitteet saataisiin irti.

No, leikkaus meni ihan hyvin ja eipä näytä arpeakaan tulevan noihin viiteen leikkauskohtaan. Mutta, mutta. Nyt askarruttaa tämä kuntoutus ja kipu.

Heti vaan laitettiin suoraan sairaalan fysioterapeutille, joka sitten väänteli kättä. Ja mulle sanottiin, että varaudu kipuun. Kyllähän sitä kipua kestää, mutta kun on puoli vuotta ollut sellaista hermokipua, johon ei auta kunnolla mikään, niin tuon kivun kokeminen ei oikein huvita.

Kokeilin tehdä noita liikkeitä ohjeen mukaan. Ja nyt on sitten käsi tosi kipeä. Sattuu heti, jos otan kantositeestä pois ja laitan vaikka peittoa sänkyyn. Tänään en todellakaan tee mitään liikkeitä. Sellainen kipu tässä kädessä on.

Luin vaan joltakin lääkärisivustolta, että ahdas olkapää -leikkauksen jälkeen pitäisi antaa levätä pari viikkoa ja sitten aloitetaan varovasti käden kuntoutus. No, mut käskettiin heti noita liikkeitä tekemään ja hammasta purren olen niitä sitten tehnyt. Lääkäriaikakin on vasta huhtikuussa, niin ei pääse lääkäriltäkään kysymään.

Kipu tulee ainakin tutuksi ja ehkä opin vähitellen sen kanssa elämään. Kyllästyttää vaan tämä ainainen sairaana ja kivuliaana olo. Ainoa lohdutus on siinä, että jossakin vaiheessa pitäisi hellittää ja liikkuvuus pitäisi palautua. No, sitä odotellessa eteenpäin mennään ja ihan omilla ehdoilla.

No, onneksi voi myös katsella dvd:tä ja tehdä tietokoneella jotakin. Saa ajatukset vähän muualle.

arki...mikäs sen parenpaa... tippa kukassa

Aika hyvin olen saanut olla kotona tässä julkisivuremontin aikana. Muutaman kerran olen joutunut poistumaan metelin keskeltä.

Lähden kohta tyttäreni asunnolle, kun lupasin hankkia marsuille heinää ja siemeniä. Jään sinne vähänksi aikaa, kun tyttärelläni on ihanan iso tv, josta on mukava katsoa leffoja.

Viikonlopun vietin ulkoilun ja lukemisen merkeissä. Yritin välttää tietokonetta, että josko käteni voisivat paremmin. Ja onhan se välillä hyvä kokeilla, miltä tuntuisi elää ilman tietokonetta. En tiedä, miten valitsisin, jos pitäisi valita tv:n tai tietokoneen väliltä.

Viime postauksen maalle haaveilu taitaa olla todellakin haaveilua. Realiteetit tulevat vastaan, kun ei ole autoa eikä ajokorttia ja yleensä maalla palvelut ovat liian kaukana.

Nyt pitää ruveta valmistautumaan. Marsuherrat odottavat.

ensi vuonna...

Tämä asia on kyllä vähän naurettava tai ehkä outo. En oikein tiedä, viitsinkö edes tästä kirjoittaa. No, kirjoitan kuitenkin.

Varmaan on tullut aika lailla esille, että elän yksin ja ei mulla ole enää montaa ystävääkään jäljellä. Jossakin vaiheessa erilaiset elämänvaiheet ja mun masennus vei mua ja ystäviäni eri suuntiin.



No, olenhan mä tähän jo tottunut. Ei siinä mitään. Mutta ensi vuonna täytän pyöreitä vuosia ja mua masensi ja suretti, kun en voi pitää minkäänlaisia juhlia, kun mulla ei ole montaa ihmistä, keitä voisin sinne pyytää. Olisin halunnut jotakin erilaista, jotakin, josta muistaisin nuo synttärit.

maisemaa, auringonlaskua ja menoksi....

Lähden kohta käymään tyttäreni luona. Hän sai eilen kaksi poikamarsua, kun tämä meidän Julppu-tyttönen kuoli vanhuuttaan. Poikamarsuja hänellä ei ole ennen ollutkaan.

Otin pari kuvaa toissailtana, kun oli tuo auringonlasku menossa. Kyllä pilvimuodostelmatkin osaa olla kauniita.

siltaa ja kartanoa....

Kävelin Helsinki-Vantaan rajalle tälle sillalle. Nyt mulla on taas tätä korkeanpaikan kammoa, joten ei ollut ihan helppo mennä tuohon reunalle. Satoi vettä ja paistoi aurinko. Lämmitä kuitenkin oli.

Törmäsin tänne Tuomarinkylän kartanolle ja halusin ottaa kuvan eri paikasta kuin yleensä.

Olo on helpottunut, kun olen saanut maksettua yhden roikkuvan lainalaskun. Kyseisessä lainassa en ole saanut neuvoteltua maksamaani erää pienemmäksi. No, pieneneehän tuo määrä sitten nopeammin, mutta on siinä sitten maksamista. Joten vielä en ole velkavankeudessa.

mikäs tässä....

Tämä maatiaistipu rentoutuu maassa maaten. Se katseli mua välillä ja sitten jatkoi lepoaan muina miehinä. Ei musta tarvinnut välittää, kun olin toisella puolella aitaa.

Lämmintä on ja hellettä. Kun en ole päässyt maalle, niin olen tuonut vihreyttä parvekkeelle ja käyn ulkona ja istuskelen penkillä puskia ihailemassa. En ole täysin varma, onko se mun kurpitsa tavallinen vai kesäkurpitsa. No, jos noihin kukkiin jotakin syötävää tulee, niin sittenhän sen näkee. Päivä päivältä näyttää tuo vaan kasvavan.

Yhteen hakemaani työpaikkaan en päässyt. Toivottavasti tulee lisää vaihtoehtoja, että mahdollisuudet paranevat.

Muksu oli ollut heittämässä frisbeetä ja olivat käyneet kutsumassa terassiltakin porukkaa, siis ihan vieraita ihmisiä fribeetä heitttelemään. Mustakin olisi kiva heitellä frisbeetä, mutta en taida kehdata kysyä ketään keski-ikäistä mukaan heittelemään. Tosin nyt ei taitaisi kädet edes taipua moiseen, taas unohdin.

Eilen tein pitkän kävelylenkin ja kävin tuolla Tuomarinkylän kartanossakin kääntymässä. Pitäisi keksiä uusia paikkoja, minne vielä jaksaa kävellä.

Muistuu mieleeni, kun kaipasin meidän maalla mansikoita. Käytiin mansikantaimia ostamassa ja sitten vaan istuttamaan ja seuraavana vuonna jo oli satoa. Tällä hetkellä piha varmaan näyttää viidakolta. Se sama piha, joka sai vuonna -69 palkinnon parhaasta pihasta. Nyt sitä samaa pihaa ei jaksa kukaan hoitaa ja mä en pääse sinne, koska se ei ole mun perheen käytössä enää.

kukkaa ja koristetta...

Tässä on kuva mun kurpitsan taimesta. En tiedä, tekeekö kurpitsoja, kun pitäisi olla kait kaksi tainta.

Enpä muista, milloin olisin ollut näin väsynyt. Ainahan mä väsynyt olen ollut, mutta nyt olen sitä pitkin päivää. Pitäisi varmaan käydä lääkärissä ties kuinka monennen kerran valittamassa tästä väsymyksestä. Mutta kun kokeissa ei näy mitään, niin ei kait mulla sitten mikään olekaan (heidän mielestään). Tämä on vain niin lamauttavaa ja raskasta, kun ei jaksa olla hereillä. Olen lukenut kaiken mahdollisen väsymyksestä, mutta se voi liittyä niin moneen sairauteen ja enhän mä mikään lääkäri ole. Mutta en vain jaksaisi taas mennä turhaan lääkärillekään, kun eivät välttämättä ota todesta. Laittavat kaiken tuon mielialan piikkiin. Mutta vie tämä väsymys mielialaa alaspäinkin, kun ei jaksa olla hereillä. On vain uupunut olo koko ajan.

Tällaisessa kivisessä nallessa kukat kukkivat.

dokumentin viemää...

Tänään on tullut katsottua noita Yle:n dokumentteja. Parisen tuntia vierähti tosi nopeasti.

Jäipä mieleen, että ahdistuneisuushäiriöön auttaa säännöllinen syöminen, nukkuminen ja liikunta. Yleensäottaen säännöllinen elämäntapa on hyväksi. Eipä tullut mieleen, kuinka tärkeä asia säännölliset elämäntavat ovat oman mielen hoidossa.

Siinä sitten kuvattiin tyttöä, joka jonain kouluvuonna saattoi kuulua parhaimpiin oppilaisiin ja jonain taas huonompiin. Hänellä vaihteli opiskelumenestys ahdistuksen esiintymisen mukaan.

Mä olen kanssa sellainen murehtija ja huolehtija. Ja ahdistun asioista. Joten tuossa oli paljon tuttua omille ajatuksilleni ja peloilleni.

Parhaan tuloksen on antanut tämä kongnitiivis-behavioraalisen menetelmän käyttäminen hoidossa. Siinä pyritään muuttamaan kielteiset ajatusmallit realistisimmiksi.

Jäi mieleen myös, kuinka tärkeää on oppia hallitsemaan stressiä vaikka rentoutuksen avulla.

Yhtä potilasta oli myös neuvottu, että kirjoittaisi 5 asiasta, mitkä on hyvin ja tekisi näin joka päivä.

Mietin juuri omaa listaani. Siinä voisi olla: olen kohtalaisen terve ja liikuntakykyinen, on joitakin ihmissuhteita, on muksu, jonka kanssa voi jutella, voin nauttia ulkonaolosta ja luonnosta, kuvaaminen tuottaa vielä yllätyksiä ja mielihyvää, leffat.

yksi...kaksi... vai kolme kertaa...

Näillä kengillä on mukava lenkkeillä. Näillä taas ei.
Tämä kuva ei kyllä liity mitenkään tähän tekstiin.


Mulle on tullut ihan ihme rituaali ennen kuin pääsen lähtemään kotoani. Mä siis tarkistan. Tarkistan, ettei levyt ole jääneet päälle tai kahvinkeitin.

Pari kertaa, kun ole pyörinyt ympäri asuntoani tarkistelemassa, niin riuhtaisen itseni tuosta tarkistamisesta ja lähden ulos.

Joskus huomaan, että mitä enemmän on stressiä, niin sitä enemmän saatan tarkistaa.

Kait sitä on jotakin tehtävä lievittääkseen stressiä ja jos tuo tarkistaminen lievittää, niin siinähän sitten tarkistelen. Ei se vie kuitenkaan montaa minuuttia aikaa. Olen kuulluut heistäkin, joilla saattaa kulua vastaavaan kolmisen tuntiakin. Sitten alkaisin kyllä huolestua.

valkoista...

Mulla on näköjään menossa taas sellainen jumivaihe ja sellainen, että mä näen kuvissa vaan makeaa. Kuten esim. tässä. Tästä tuli mulle mieleen kermaunelma.

Olen ollut sellaisen makeanhimon kourissa, ettei mitään rajaa. Yritän taistella sitä vastaan ja tänään en ole vielä mitään makeaa syönyt enkä siis leiponutkaan.

Pitää varmaan lähteä vähän ulos, josko ajatukset saisi muualle.

Onneksi ei ole maanantaina työmatkaa, muuten voisi olla hankalaa päästä töihin, kun on se lakko.

alppiruusu... uupumuksen jälkeen...

Alppiruusu kukkii kauniisti. Kyllä on kauniin värisiä ja enpä ole näitä kasveja monessa paikkaa nähnyt.

'


Mä olen taas ollut väsymyksen kourissa pari päivää. En ole todellakaan jaksanut tehdä lähes mitään. Muutaman tunnin olo oli okei ja sitten se uupumuskohtaus iski mut sohvan pohjalle. Eipä tuossa kunnossa mitään kirjoiteta, kun ei jakseta oikein leffoihinkaan keskittyä. Jossakin vaiheessa iltaa tuo iskee. Välillä olen ollut klo 17.00 - 22.00 täysin uupunut. Päivä saattaa jotenkin mennä, mutta jossakin vaiheessa tuo on iskenyt. Tänään en ole vielä tuota kokenut, joten tulin äkkiä tähän koneelle, kun pää vielä toimii jotenkin ja jaksaa ajatellakin, huh.

Sain kuitenkin jotakin tehtyä.

• Vein housuni sukulaiselleni, joka osaa korjata. Kolmet farkut korjautan.
  
• Ja eilen ehdin muksuni luo, joka oli hannkinut tämän Wiin uden kuntopelin. Pääsin sitä kokeilemaankin. Aika hauska kunnonkohotustapa.
• Tulipahan myös autettua roskien viemisessä, kun noita pahveja sun muuta oli kertynyt.

Lukemaan onneksi pystyn väsyneenäkin, kun vain jaksan keskittyä. Toivottavasti tänään on energisempi päivä. Kilpirauhasen vajaatoimintaan voi liittyä tällaiset uupumisjaksot.

ajattelen ja en ajattele...

Mietin taas, mistä kirjoittaa. Päässä käy kaikemaailman ajatukset, mutta tähän ns. paperille en niitä saa. On paljon helpompi kirjoittaa päiväkirjaan, kun siihen voi kirjoittaa ihan mitä vaan.

Uutta erikoista mulle ei kuulu. Etsin työtä ja ihmettelen. Yritän toipua edellisestä omituisesta paikasta.

Kuvaan kaikkea, mutta tuntuu siltä kuin parhaat kuvat olisi jo otettu. On vaikea keksiä mitään uutta kuvattavaakaan.

Onneksi pitää elää päivä ja hetki kerrallaan. Yritän siten hallita tätä rahastressiä, joka uhkaa taas kasvaa hallitsemattomaksi. Energiaa menee siihen, että en ajattele. Ja energiaa menee siihen, että ajattelen, että mitäköhän sitä nyt tekisi.

omenapuu...mielitekoja...näin kävi...

Odottelen tässä, että laturini lataisi patterit täyteen, että pääsen pokkarillani taas kuvaamaan.

Mun tekee mieli koko ajan jotakin hyvää, milloin jäätelöä ja milloin mitäkin. Tosi ärsyttävää, että syöpötyttää. En haluaisi lihota, kun ei ole varaa uusiin vaatteisiinkaan enkä muutenkaan halua lisäpainoa.

Ulkona olen paljon liikkunut ja istuskellut. En vain ole mikään auringonpalvoja, en ainakaan täällä kaupungissa, kun ei ole järveä vieressä.

Niin muuten, soitinhan mä Elisallekin ja en tullut hullua hurskaammaksi. Heillä on sellainen laskutusjärjestelmä, että lasku voi tulla puoli vuotta jäljessäkin, jos summa alittaa 25 euroa. Että sillee. On tämä kivaa tämä selvittely, kun ei siitä ole mitään hyötyä ja karhuavat vaan tuota laskua ja laittoivat vielä perintäänkin.

Nyt sitten pitäisi keksiä joku tulonlähde, kun pelkällä vedelläkään ei elä. Huh, siinä onkin taas tekemistä. Yritän siirtää ahdistavaa ajattelua myöhäisemmäksi, kun en tällä hetkellä noille asioille mitään kuitenkaan voi.

keltapunatulppaanit... perjantaita...

Kuvina keltaiset ja punaiset tulppaanit. Taitavat olla aika yleisiä, kun niitä olen nähnyt muissakin blogeissa. Entä mitä mahtaa esittää tuo eka kuva?

Suomalaisista kuulema bloggaa 7 prosenttia. Mahtavaa olla noiden 7 prosentin joukossa, vaikka aika kivikkoista on tämä mun bloggaamistie. Välillä ei yksinkertaisesti tiedä, mistä oikein kirjoittaisi. Kun sitä haluaisi nääs kirjoittaa josta mielenkiintoisesta aiheesta mielenkiintoisesti.

Tänään olen herännyt aikaisin, siis kello kahdeksan aikaan, käynyt pitkällä kävelylenkillä, ollut melkein koomassa sohvalla, käynyt työkkärissä, käynyt kirjastossa, kuvannut jotakin.

Vuoden parhaat blogit

kisassa voittajakin valittu.

kissa, kuvamuotoilu... fiiliksiä...

Tänään kysyi yksi työkavereistani, että olisinko halunnut jäädä tuonne. Vastasin vain muina miehinä, että eiköhän ole parempi, että en jää. En viitsinyt ruveta selittämään, että en missään nimessä olisi halunnut jäädä tai olla pitenpään. En vain halunnut kertoa fiiliksistäni. Olen tullut vähän vainoharhaiseksi, kun olen joutunut kuuntelemaan tuota paskanjauhantaa melkein joka päivä. En halua, että tietävät todellisia tunteitani. Sen olen jo ilmaissut, että lähden joka tapauksessa. Luulisi nyt ymmärtävän, ettei mun tilanteessa kukaan haluaisi jäädä.

Mulla on muuten kukkakuvia tämä tietokone pullollaan. Tuntuu, että laittelen vain kukkakuvia. Onkohan liian yksitoikkoista. Tekisi mieli laittaa välillä jotakin muutakin.

Mulla on välillä tullut töissä joku idea, mistä kirjoittaa. Sitten kun pääsen kotiin asti, niin ideat ovat lentäneet ties mihin ja sohva kutsuu.

kukkasia ja odotusta...

Tällainen sininen kukkanen tuli vastaan. Mikä lie nimeltään.

Tämä oli yhdessä ikkunassa.


Se hyvä puoli tässä mun hiillostamisella tuolla työpaikalla on ollut, että mun ei ole vaikea lähteä tuosta työpaikasta. Ja en oikeastaan jää kaipaamaan ketään.


Ulkoterassia laitettiin pystyyn maanantai-aamuna.

Yleensä on ollut vaikea lähteä, mutta nyt odotan vain poislähtemista ja uutta lehteä elämässäni. Niinhän sitä sanotaan, että aina voi elämä yllättää.

Kaikki on taas auki ja huomisesta en tiedä mitään. Onneksi mulla on vain tämä hetki, muuten stressaisin vaikka kuinka paljon.

Kävin verikokeissakin ja mulla on kolestroliarvot normaalit ja muutenkin kaikki arvot hyvät. Joten väsymykselleni ei löydy mitään syytä. Verenpaine on vähän koholla, mutta katsotaa saanko sitä laskettua liikunnalla ja vihanneksia ja hedelmiä lisäämällä.

omakuva...olen kohde...

Tässä kipuileva käden maailmassa tein tällaisen kuvan. Tästä tuli mulle itselleni mieleen itseni makaamassa sohvalla nenä pitkällä. Tiedä sitten, kuinka paljon on näköä. Tämä kuva menköön mun tunnusmerkeistä tai tuntomerkeistä.

Oikeastaan tämä blogi ei ole päiväkirjan pitämista, kun päiväkirjaahan kirjoittaa itselleen ja mitään sensuroimatta. Sitä antaa vaan kaiken tulla ulos sellaisenaan ja yleensä vielä kirjoittaa silloin, kun on kaikkein vaikeinta.

Tänne taas kirjoittaa sensuroiden ja raskaina hetkinä ei ole voimia edes kirjoittaa. Ja joskus tulee mieleen, kuinka paljon sitä on mahdollista muita ihmisiä kuormittaa omilla ongelmillaan. Ja kun ei aina jaksaisi valittaakaan.

Nyt saan nimittäin todella tehdä töitä, etten ajattelisi perjaintai työpäivää. Niin paskamainen se taas oli. Olipahan taas ennätys, heidän paskassa käyttäytymisessään. Kestokykyni on kyllä äärimmillään tuon osaston suhteen.

Jännä juttu, kuinka muiden osastojen ihmiset moikkaavat ihan normaalisti ja iloisesti. En siis inhoa koko paikkaa tai ihmisiä. En siis heitä lasta pesuveden mukana, kuten sanonta menee.

Jotenkin on niin kuin aika pysähtyisi tuolla osastolla ollessani. Olen hullujenhuoneella, mutta en hoitajana vaan pilkan kohteena. Pääsisin varmaan helpommalla olemalla töissä oikeassa mielisairaalassa (tiedän, ettei mulla ole siihen koulutusta enkä siinä varmaa pärjäisi, mutta pitää tuulettaa). Tosin mulle sanoi yksi psykiatrinen sairaanhoitaja, että heillä oli testeissä sellainen osuus, jossa pilkattiin ja katsottiin, miten sen kestää. Ehkä olen jossakin pahassa unessa tai elokuvassa, joka vaan pitkittyy ja aika ja ihmisten käyttäytyminen vääristyy. Toivotaan, että herään tästä painajaisesta mahdollisimman pian.

Taidan lähteä tästä ulos kättäni ulkoiluttamaan ja ehkä löydän jonkun kuvauskohteenkin. Mukavaa lauantai-iltaa, toivottaa Yvonne.

diakuvan viemää...

Kotona taas ja ilta tulee. Nukkumatin kanssa on kohta treffit.

Kävin vähän kuvailemassa, mutta en saanut ankoista kovin hyviä kuvia. Ensin otin junan ikkunasta kuvan. Sen takia kuva on vähän rakeinen.

Sitten suklaapuurosta ja tuli muuten hyvää puuroa. Maitoa, kauralesehiutaleita, kaakaojauhetta, sokeria, vaniljasokeria. Kymmenen minuuttia ja herkkuttelu voi alkaa. Ja taatusti vähemmän kaloreita kuin suklaassa ja maistuu taivaallisen hyvältä. Aah.

Kolmas ja neljäs ovat sitten ankkojen touhuista. Ovat kyllä yhtä söpöjä kuin viime vuonna. Uteliaita pikku veijareita.

Lopuksi vielä toteamus, että bloggaaminen työnä on kuulema ekologisin ammatti maailmassa. Ja Jenkeissä on ammattibloggaajia enemmän kuin palomiehiä. Voisipa sitä ansaita rahaa kirjoittamalla ja kertoilemalla. Ehkä joskus...