miten eteenpäin....

Välillä tulee miettineeksi, että mitä koulukiusaamisen jälkeen. Miten sitä toipuu ja menee elämässä eteenpäin. Löysin linkin Sydänliiton verkkolehteen.
Siinä oli paljon asiaa tästä aina ajankohtaisesta ja tutusta asiasta.

– Kiusaamisesta trauman saanut ihminen vammautuu näkymättömällä tavalla. Hän ei tarvitse pyörätuolia, mutta hän kykenee vain murto-osaan siitä, mihin hänellä on lahjoja. Pelko, jännittäminen, syyllisyys, masennus, huono itsetunto ja sosiaaliset pelot johtavat alisuoriutumiseen tai estävät häntä menemästä eteenpäin ja saavuttamasta asioita elämässään.

- Silti suurin syy on asennevamma. Kiusaaminen muka kuuluu lasten kanssakäymiseen ja menee itsestään ohi. Mutta kiusaaminen ei koskaan ole normaalia. Ajan myötä se vain pahenee.

– Kustannukset vain kasvavat kymmenien tuhansien kiusattujen myötä joka vuosi. Kiusatuksi joutuminen johtaa herkästi jonkinasteiseen masennukseen, eristäytymiseen, arkuuteen ja pelkotiloihin. Ihmissuhdeongelmat, yksinäisyys, univaikeudet ja itsetuhoajatukset ovat tavallisia. Kiusatuksi joutuminen voi edesauttaa syömishäiriön syntymistä. Stressi aiheuttaa päänsärkyä, keskittymisvaikeuksia, vatsakipua tai uupumusta.


Vieläkin nuo kaukaiset tapahtumat vaikuttavat mun käyttäytymiseen. Huomaan arkailevani ja pelkääväni joitakin ihmisiä ja varsinkin ryhmiä. Tulee muistoja mieleen. Ehkä joku päivä muistot eivät kiusaa ja teen asioita, joista vielä haaveilen. Ehkä joku päivä tuo kaikki on vain hämärä muisto ja se ei häiritse ihmissuhteitani.

ei vienyt oppimisen iloa....

Huolimatta omista kovista koulukokemuksistani en ole alkanut inhota oppimista enkä koulujakaan. Oikeastaan tuo omakohtainen kiusaamisen kokemus on vaikuttanut siihen, että pelkään ryhmiä ja varsinkin olla kolmantena naisporukassa. Ja jotkut ihmiset kun vielä ovat sellaisia hirveän kriittisiä, vaikka ei olisi heille ikinä mitään tehnytkään.

Se että uskalsin mennä noille kolmekymppisille kuvaajille juttelemaan, johtui siitä, että he vaikuttivat rennoilta ja mukavilta. Eli sain heistä sellaisen intuition, vaikka en heitä tuntenutkaan.

Ja on myös vaikea luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Onneksi en ole aina epäluuloinen, mutta toisinaan. Kuitenkin kun olen lukenut muiden kertomuksia ja siitä kuinka heidän päälleen on hyökätty ja se on ollut tosi väkivaltaista, niin olen päässyt vähällä, ainakin oppilaiden puolelta. Ehkä pahin jälki on tullut tästä ekan luokan opettajasta, joka kritisoi mun kaikkea tekemistä. Hän otti mut aina esimekiksi, miten ei saa kirjoittaa tai tehdä jotakin. Muistan vieläkin, kuinka en osannut esim. k:ta kirjoittaa oikein. Tai käsityötunneilta muistan nähneeni unta, kuinka koko luokka oli mua vastaan ja haukkui mun tekeleitä. Ehkä tästä on jäänyt jälki, että ryhmät herättävät ikäviä muistoja.

Ehkä kovat kokemukset kasvattavat sisua. Ehkä ne jättävät myös jälkiä. Tässä sitä kuitenkin ollaan ja kirjoittamaan on opittu, jopa tuo k-kirjainkin. Ja joitakin käsitöitäkin on tullut tehtyä. Vaikka tuosta hirviöopettajasta ei ollut opettamaan, niin oppimaan olen kyennyt. Oppimisen ilo hän ei pystynyt viemään.

päätöksiä ja päätöksiä... opittava on...

Ostin pitkästä aikaa Geo -lehden, jossa oli juttua päätöksenteosta, mikä on mulle itselleni vaikeaa. Tuosta artikkelista poimin joitakin kohtia.


Päätöksenteon maailmasta

- nykyään meidän on tehtävä päätöksiä yhä useammin, ja päätösten seuraukset ovat yhä kauaskantoisempia.
- tutkijoiden mukaan noudatamme tiettyjä strategioita, jotka auttavat tekemään parempiaa päätöksiä
- teemme useimmat päivittäisistä sadastatuhannesta päätöksestä tiedostamatta
- psykologi Ap Pijksterhuisin mukaan intuitio on paras neuvonantaja, kun on otettava huomioon monta kriteeriä yhtä aikaa - sillonkin, kun vankkaa kokemusta ei ole

Mun on tunnetusti vaikea tehdä päätöksiä. Jään aina jahkailemaan, että teinkö oikein vai olisiko pitänyt sittenkin tehdä toisella tavalla. Tästä syystä tämä artikkeli on mulle tosi mielenkiintoista luettavaa.

- Aloittelevalle golfaajalle kannattaa antaa täysin päinvastainen neuvo kuin kokeneelle ammattilaiselle. Aloittelija lyö sitä varmemmin, miä tarkemmin hän on analysoinut liikeratansa ennakolta.

- ihminen voi vaihtoehtojen puntaroinnilla nostaa itsensä korkeammalle tasolle ja parantaa näin päätöksentekoa. Se ei kuitenkaan tapahdu spontaanisti, vaan menetelmä on opittava.

- miettiminen parantaa päätöksentekoa uusissa, kohtuullisen yksinkertaisissa tilanteissa

- Asiat menevät aina eri tavalla kuin ihminen ajattelee, koska "olemme taipuvaisia kuvittelemaan tulevaisuuden samankaltaiseksi kuin nykyisyyden". Daniel Gilbert

- tulevaisuus ei valitettavasti noudata fantasioitamme, ja mikä vielä pahenpaa: emme tee sitä itsekään. Työuraansa aloitteleva työntekijä haaveilee siirtyvänsä 40-vuotiaana eläkkeelle Mallorcalle. Hän ei huomioi sitä, että jo puolivälissä työuraansa hän ajattelee ja tuntee monessa suhteessa aivan eri tavoin.

- valinnanvaraa on nykyisin niin paljon, että ihminen tuntee aina tehneensä väärän valinnan (Swartz). Vaikka ihminen olisi tehnyt hyvän päätöksen, hänelle jää epäily, että hän olisi voinut valita vielä paremmin. Se laimentaa tyytyväisyyttä.

- huonojen päätöksien tekijöiltä puuttuu kyky, jota psykologi Dietrich Dörner nimittää operatiiviseksi älykkyydeksi. Se on tieto siitä, millainen päätöksenteko sopii parhaiten mihinkin tilanteeseen.

-operatiivinen älykkyysyy on suurelta osin opittavissa - tekemällä päätöksiä ja virheitä, oppimalla niistä ja kokeilemalla uusia, parempia ratkaisuja. Se, joka valitsee päätöksentekostrategiakseen päättämisen ilon, onnistuu ajan mittaan tekemään parempia valintoja

dokumentin viemää...

Tänään on tullut katsottua noita Yle:n dokumentteja. Parisen tuntia vierähti tosi nopeasti.

Jäipä mieleen, että ahdistuneisuushäiriöön auttaa säännöllinen syöminen, nukkuminen ja liikunta. Yleensäottaen säännöllinen elämäntapa on hyväksi. Eipä tullut mieleen, kuinka tärkeä asia säännölliset elämäntavat ovat oman mielen hoidossa.

Siinä sitten kuvattiin tyttöä, joka jonain kouluvuonna saattoi kuulua parhaimpiin oppilaisiin ja jonain taas huonompiin. Hänellä vaihteli opiskelumenestys ahdistuksen esiintymisen mukaan.

Mä olen kanssa sellainen murehtija ja huolehtija. Ja ahdistun asioista. Joten tuossa oli paljon tuttua omille ajatuksilleni ja peloilleni.

Parhaan tuloksen on antanut tämä kongnitiivis-behavioraalisen menetelmän käyttäminen hoidossa. Siinä pyritään muuttamaan kielteiset ajatusmallit realistisimmiksi.

Jäi mieleen myös, kuinka tärkeää on oppia hallitsemaan stressiä vaikka rentoutuksen avulla.

Yhtä potilasta oli myös neuvottu, että kirjoittaisi 5 asiasta, mitkä on hyvin ja tekisi näin joka päivä.

Mietin juuri omaa listaani. Siinä voisi olla: olen kohtalaisen terve ja liikuntakykyinen, on joitakin ihmissuhteita, on muksu, jonka kanssa voi jutella, voin nauttia ulkonaolosta ja luonnosta, kuvaaminen tuottaa vielä yllätyksiä ja mielihyvää, leffat.

leffan jälkeisiä ajatuksia...

Katsoin äsken Good Will Hunting. Ehkä olen kertonut siitä aikaisemminkin, mutta se on musta aina yhtä ajatuksia herättävä elokuva.

Kuinkahan paljon sitä oikeasti toteuttaa itseään eikä esimerkiksi vanhempien tai muiden ihmisten toiveita. Tai kuinkahan paljon sitä käyttää lahjakkuuttaan vai haluaako vaan olla jossakin joukossa.

Musta on kiva lukea kaikkea mahdollista. Mutta työni ovat olleet aika yksinkertaisia ja helppoja töitä. En ehkä uskalla tai haluakaan käyttää kaikkea lahjakkuuttani. Pelkään haastaa itseni.

On vaikea uskoa itseensä. On vaikea yrittää toteuttaa itseään. Vaikea löytää se oma, juuri itselle sopiva tie.

Veljeni on esimerkiksi ollut erittäin hyvä piirtämään ikänsä ja on muutenkin taiteellisesti lahjakas. Liekö tänään tekee mitään taiteellista. Hän olisi halunnut arkitehdiksi. Isäni taas oli sitä mieltä, että arkitehtien on vaikea saada työtä ja lakimies taas elättää aina itsensä. No, veljeni lähti lukemaan lakia. Kyllä hän pärjää siinäkin, mutta en voi joskus olla ajattelematta, millainen hän olisi, jos hän olisi uskaltanut toteuttaa itseään arkitehtinä. Olisiko hän onnellisempi?

Vaatii vaan rohkeutta tehdä sellaista, mikä sopii itselle, joskus jopa vastoin vanhempien tahtoa.

Mua pelottaa ottaa selville, kuinka lahjakas olisin. Kuinka pitkälle pystyisin opiskelemaan, jos oikeasti yrittäisin. Jos vaan puhun ja haaveilen, niin en pety, mutta en myöskään toteuta itseäni tai yritä ja näe.

kaksosista ja perimästä...ujoudesta...

Löysin linkin juttuun kaksosista.
Perusajatus on yksinkertainen. Jos sairautta esiintyy identtisillä kaksosillä enemmän kuin epäidenttisillä, niin sairaus on perinnöllinen.

Epäeterveelliset elintavat voivat johtua perimästä. Esim. mieltymys makeaan periytyy 50-prosenttisesti. Nyt sitten tiedänkin, miksi mun on niin vaikea vastustaa makeita mielitekoja.

Samaten tämä ujous on yhteydessä sekä perimään että ympäristöön. Tällaisen ujon lapsen on todettu muuttuvan rohkeaksi ympäristön vaikutuksesta. Mutta joissakin tilanteissa voi tuntea itsensä ujoksi. Jotkut ujot ihmiset oppivat hyvien sosiaalisten kokemusten kautta välittömänpään kanssakäymiseen muiden kanssa. Tietysti, jos ujot vanhemmat ovat hyvin vetäytyviä, kasvaa lapsesta myös vähemmän sosiaalinen.

Ujous on myös kulttuurisidonnaista: Kiinassa on yleisenpää kuin Amerikassa.

Mä nimittäin tykkään tosi paljon makeasta kuten äitini. Ja muksuni on kanssa perso makealle. Samaten meillä on liikuttu aina paljon. Isäni jaksaa vieläkin yli kahdeksankymppisenä kävellä kävelylenkkejä ja aika vauhdikkaasti. Äitini käy kuntosalilla ja kävelylenkeillä ja on nuorenpana pelannut tosi paljon pesäpalloa. Osuisi varmaan palloon vieläkin, mikä oli mulle aina yhtä vaikeaa.

Olen aika ujo persoona. Tosin olen myös puhelias ja joissakin tilanteissä tämä sosiaalinen puoleni on paremmin esillä ja toisissa tilanteissa taas olen niin onnettoman ujo. Mua on monta kertaa luultu rohkeammaksi kuin mitä oikeasti olen. Tosin tuossa nykytyöpaikassani varmaan luulevat mua hiljaiseksi, kun mua ei huvita siellä paljoa puhua. Joten eri puoleni tulevat esille eri tilanteissa.

testejä...

Muksuni kanssa juteltiin äskettäin. Hän haki työpaikkaa, johon oli psykologiset testit ja sai juuri äsken tulokset.

Olivat varmaan nuo testit vähän samanlaiset kuin itselläni aikoinaan. Siihen kuului ryhmätesti, kuviopäättelytesti, lauseen jatkamistesti tai vastata lauseeseen kyllä tai ei -testi. Testissä mitataan, miten tulee erilaisten ihmisten kanssa toimeen, loogista päättelykykyä, ongelmanratkaisukykyä ja kait myös kypsyyttä. Omani kesti kolme päivää ja muksullani puoli päivää.

Kun hain muutamaan oppilaitokseen, niin kävin myös pari kertaa testeissäkin. Tulokset olivat vaan vähän ristiriitaiset. Toisen mukaan sovin alalle ja toisen mukaan en, mutta tarvitsen kypsymistä.

Itse en ole joutunut testeihin, kun olen hakenut työpaikkaa, vaikka olenkin kuullut, että joihin paikkoihin noita testejä jo on.

Ehkä testeissä pitäisi olla jokin kohta, mikä mittaa, miten suhtautuu (mm. itseä ärsyttäviin) erilaisiin ihmisiin. Ja kestääkö erilaisuutta ja osaako toimia erilaisten ihmisten kanssa. Ja osaako ratkaista kinkkisiä tilanteita, jos pomo ei osaa.

Tai ehkä munkin pitäisi mennä koulutukseen, missä käsiteltäisiin ongelmanratkaisukykyä, ristiriitojen ennaltaehkäisyä tai ratkaisua. Tai miten olla toisaalta oma itsensä ja samalla oppia toimimaan ryhmässä.

kohta... ystävällisyyden ansa...

Kohta työ kutsuu, mutta yritän tässä muutaman sanan laittaa. Yritän nimittäin ajatella jotakin muuta kuin työpaikkaani ja sitä, että olisi vielä kestettävä 3 kuukautta ja sitten tuo piina olisi ohi.

On se kumma, että kun yrittää elää jotakuinkin sääntöjen mukaan, niin silloin ei kuulu joukkoon. Tai jos ei hauku pomo vielä pomon kuullen, ei kuulu joukkoon.

Ja on se kumma, että lähityöyhteisössä ei tarvitse olla kuin se yksi, joka valittaa ja kiukuttelee ja arvostelee, niin työfiilis pilaantuu. Miten onkin yhdellä ihmisellä niin suuri valta, se mua ihmetyttää.

Ja jos olet vielä sanonut, että et jaksa tai ehdi puhua, niin siitä tehdään mielenterveyskysymys. Hm, onko tässä nyt sitten kyseessä narsisti tai pahimmillaan sosiopaatti.

Sosiopaatilla tunteet ovat tuntematon käsite ja myös empatia. Hän saattaa olla liiankin rohkea ja elää hetkessä, mikä milloinkin hyödyttää eniten. Hän ei osaa ajatella toisen tunteita, mutta hän osaa leikkiä miellyttävää tosin jotenkin epäaidolla tavalla, jos kokee siitä olevan hyötyä. Hän osaa olla vauhdikas, hetkessä eläjä, epäaidosti hurmaava, rohkea ja nopea. Ja hän osaa kääntää tilanteet edukseen ja ei opi ikinä virheistään saati sitten tunnustaa niitä.

jahkailun mestari esittäytyy..

Ai, nyt se uusi blogilista sitten tuli. Kyllä tuntuu oudolta, kun tuo on niin erilaisen näköinen. Ja saa vähän aikaa miettiä, että missä mikäkin on. Vaikka uusia asioita on hyvä oppia ja aivoille kuulema tekee hyvää, kun tekee asiat toisella tavalla, niin en ole varma, miten tähän taas tottuu. Tutut asiat ovat niin kivoja ja turvallisia. Sellaisia arkisia asioita, jotka menevät vanhalla painollaan sen enenpää miettimättä. Sellaista listaa mä kaipailen. Taidan olla paikoilleen jämähtänyt.

Ja mikäköhän siinä nyt on, kun olen valittanut tästä bloggerista, niin kyllä se nyt sitten taas toimii. Katotaan vaan kuinka monta kertaa joudun taas tätä testiosuutta säätämään, kun painan tuota julkaisunappia.

Ja voin kertoa, että olen vähän sellainen jahkailija ja miettijä. Toisaalta haluaisin pitää tämänkin blogin ja sitten tuon Waterladyn. Miten tämä onkin taas tällaista ihme tahkoamista nämä mun touhut.

Kun en ole oikein lapsena ja nuorena saanut päättää asioistani, niin vieläkin aikuisena etsin muilta ihmisiltä vastauksia, vaikka mun pitäisi oppia päättämään itse. Itsehän seurauksista vastaan ja myös itse mun pitäsi hakea vaihtoehtoja. No, ainahan jollakin tavalla neuvoa voi kysyä, mutta päätös on tehtävä itse, tuumii jahkailulady eikä Waterlady.

Joten miten tehdään yksinkertaisista asioista monimutkaisia? Tästä voi kertoa jahkailulady.

ollapa kuin lapsi...uuden opettelu...

Nyt olen taas jonkun aikaa hereillä, mutta älkää ihmetelkö, jos kuuluu kops ja tulee epämääräistä tekstiä. Olen siis vaan nukahtanut. Ei muuta vaarallista, heh.

Kuvassa on muksu synttäreillään ja he nauravat ja sekoilevat. Muokkasin tuota kuvaa vähän, ettei heitä tunnista ja kuva lähti taas elämään omaa elämäänsä.

Tulipa tässä samalla mieleeni, miten lapsi jaksaa yrittää samaa asiaa montaa kertaa eikä masennu tai väsy. Otetaan esim. lapsen kävelemään oppiminen. Muksu nousee pystyyn ja kaatuu monta kertaa. Välillä itkettää ja välillä tapahtuu jotakin edistystä, mutta yritetään niin monta kertaa kuin kävelyn oppiminen vaatii.

Jaksaisipa itsekin silloin kouluikäisenä tai nuorena tai aikuisena yrittää niin monta kertaa, kunnes jonkun asian oppii. Nykyään sitä on niin malttamaton, ettei malta opetella yrityksen ja erehdyksen kautta uutta vaan haluaa omaksua uuden asian heti.

Tai työelämässä yrittää ja päättää, että kyllä mä tämän asian opin ja tekee niin kauan kunnes opppii. Tosin työelämässä tuntuu monesti siltä, että pitää osata asiat heti ja helposti. Siinä ei paljoa näytetä uutta asiaa. Se pitää vaan imeä siitä päätteeltä tai kerran näyttämiseltä omaksua.

Niin että ollaan itseämme kohtaan lempeitä ja yritetään, kunnes uusi asia opitaan. Ei sitä nyt koskaan niin kiire ole, ettei voisi rauhassa opetella uutta asiaa. Kyllä sen jossakin vaiheessa oppii, kun kerran muksukin oppii kävelemään. Sitkeästi vaan yrittämään. Jossakin vaiheessa tulee ahaa -elämys.

Toivotankin opettavaista sunnuntai -päivää ja siitä vaan uutta oppimaan, toivottaa itse malttamaton ja kärsimätön uuden opetteleva.

tuntemuksia... lyhtykynttilä...

No, niin löysin Iltalehdestä juttua, kuinka joulun aika voi masentaa ihmisiä, varsinkin meitä yksinäisiä. Joten en ole tässä alakulossani yksin vaan on meitä muitakin.

"Pirkko Lahden mielestä yksi tärkein keino välttää huono mieli on varsin yksinkertainen.
- Aikuinen ihminen voi itse päättää, mitä tekee jouluna. Rituaaleista voi hypätä yli ja tehdä juuri niin kuin itse haluaa.
Päätä itse, mitä oikeasti haluat jouluna tehdä vai haluatko mitään. Mieti esimerkiksi näitä vaihtoehtoja:
- Yksin ei ole pakko olla. Ehdota, että naapuruston tai ystäväpiirin yksineläjät kokoontuisivat yhdessä syömään. Koko aattoa ei ole pakko olla yhdessä: Aterian jälkeen kukin voi viettää omaa joulua.
- Joulua kutsutaan myös rauhan juhlaksi. Vietä levollinen joulu.
- Mene sinne, missä muut yksinelävät ovat: Osallistu hyväntekeväisyystyöhön.
- Joulu on vakiomuotoinen juhla, johon liittyvät usein käynti haudoilla, sauna, ruoka ja lahjat. Rakenna niiden pohjalta tai aivan uusin eväin omat rituaalit.
- Jos lahjat ovat tärkeitä, mikään ei estä ostamasta itsellesi lahjaa.
- Itseään voi kunnioittaa laittamalla itselleen juhla-aterian ja kattamalla pöydän kauniista". Iltalehti

Mietinkin, miksi joulu välillä ahdistaa. Tulee mieleen ne lapsuusmuistot, kun meitä oli paljon ja oli sitä perinnettä. Ja vietin aina joulut maalla. En ole oikein koskaan toipunut siitä, että joudun täällä kaupungissa kesät ja joulun viettämään. Siihen niin kasvoi, että täällä kaupungissa ei vietetä kesää eikä joulua. Nykyään vaan on pakko ja odotan, milloin totun täällä joulua viettämään, mutta aina tuntuu vähän ankealta.

"Olen yksin elävä, eronnut, vanhempi ihminen. Joulu ahdistaa minua. Toivon, että se menisi pian ohi. Kaikki nuoruuden ihanat muistot iloisista jouluvalmisteluista palaavat mieleen ja se ahdistaa, nyt kun olen yksin, kertoo nimimerkki Nainen 58v Iltalehti.fi:n kyselyssä.
Hän ei ole ahdistuksensa kanssa yksin. Jouluun liittyvä alakulo iskee herkimmin yksinäisyyttä kokeviin ihmisiin.
- Joulu on tunnejuhla, jota meidät on lapsesta saakka opetettu odottamaan. Silloin ihminen joutuu testaamaan, mitä hänen elämästään puuttuu, psykologi Pirkko Lahti sanoo". lainattu Iltalehdestä

hermoilu ja esiintymisjännitys...

Mä sitten osaan jännittää ja elää etukäteen jotakin tulevaa. Jos esim. nyt maanantaina on tulossa jotakin uutta, niin aloitan hermoilun jo nyt. Eihän sitä pidä jättää viime tippaan. Ei mitenkään. Nyt kun aloittaa hermoilemisen ja huonosti nukkumisen, niin maanantaina on niin poikki eikä tarvitse sitten hermoilla. Yksinkertaisesti ei enää jaksa.

Ja samaten vaikka aina olen tykännyt kirjoittamisesta, niin jotenkin olen kankea näitä tekstejäni kirjoittaessani ja en pääse oikein tuomaan omaa kirjallista puoltani esiin. Olen siis tosi jäykkä tai tönkkä.

Yleensä kun hermoilen, niin alan puhua ihan puuta heinää. Siitä nykyään itsekin tiedän olevani hermostunut. Tässä ei vaan voi rönsyillä eikä kuplitella samalla lailla kuin puheessa.

Muistan joskus kuulleeni eräältä puhujalta, että hän oli hirveän hermostunut ennen esitystä. Hän oli tottunut esiintyjä, mutta sillä kertaa hermostutti tosi paljon. No, hän meni puhujanpönttöön ja alkoi puhua, kun paperit tipahtivat kädestä maahan. Ensin hän häkeltyi ja sitten nosti paperit maasta. Ja totesi, että taidanpa olla tosi hermostunut, kun paperitkin tippuvat kädestä. Kuuntelijat naurahtivat ja esiintymisjännitys katosi.

Olen ajatellut, että hermoilusta pääsee, kun myöntää sen ja tajuaa, että niin taitaa käydä monelle. Itsekin aikoinaan menin luokan eteen piirtoheitintä kokeilemaan ja läppää heittämään. Vaikka olin hermostunut ja siis tosi hermostunut, niin sain itseäni rauhoitettua mentyäni siihen eteen ja kokeiltuani, että asiat pelaa. Ja ajattelemalla, ettei mokaaminen nyt niin hirveää ole vaan ihan inhimillistä. (tosin se ei ole kyllä ihan noin yksinkertaista käytännössä, mutta siitä se lähtee)

kohta on onneksi joulu ohi ja pari kuvaa...

Voin myöntää, että en pidä näistä pakollisista juhlista kuten joulusta tai uudesta vuodesta tai vaikkapa juhannuksesta. Silloin nimittäin tajuaa viimeistään, kuinka yksin sitä on.Esim. jouluna meitä oli ennen vanhaan iso porukka isossa maalaistalossa. Ja siellä oli tosiaan tunnelmaa. Oli jouluvalmistelua ja kuusen hakemista omasta metsästä ja oli joulun odotusta. Naapuri kävi meillä pukkina ja käytiin saunassa. Sitten kun 25 henkeä oli saatu saunotettua, niin sitten oli ruokailun vuoro. Mahduttiin melkein kaikki saman pöydän ääreen. Vasta ruuan jälkeen alkoi odotettu lahjojen jako. Ja kestihän sekin jonkin aikaa, kun meitä oli niin paljon.

Tällaisia joulua (pelkistettynä) meillä oli 20 vuotta maalla. Siellä oli yleensä lunta ja oli sellainen oma tunnelma.

Asiasta seuraavaan, niin mulle neuvottiin, miten kuvassa olevat rakennukset tai patsaat voi suoristaa. Opin jopa käyttämään sitä. Tuossa ylemmässä kuvassa patsas on vinossa ja alemmassa kuvassa patsas on taas suoristettu. Kuva on otettu Tuomiokirkon edustalta, kun oli jo hämärää.

antaa jotakin...

Mä pidän sellaisista monikerroksisista leffoista. Ja varsinkin selllaiset kolahtaa muhun, jossa leffalla on jokin sanoma: siinä on elämäntaistelua, hyvän ja pahan välistä taistelua ja on ystäviä ja vihollisia. Leffassa on jotakin, jonka voin ottaa omaan elämääni. Jokin muistutus, että niinhän se asia onkin.

Kerron esimerkin ja otetaan vaikkapa Ritarin tarina. Siinä on siis kuvaus talonpojasta, joka tekeytyy ritariksi. Siinä on kuvattu taistelua ja sitä, että elämä ei ole aina helppoa. On ystäviä ja heitä, jotka uskovat häneen. Törmää myös viholliseen, mutta hänet voitetaan.

Ehkäpä Gladiaattorissa on myös samaa teemaa. Se on vaan musta vielä surullisempi ja voimakkaampi leffa.Ammennan leffoista jotakin omaan elämääni. Voi tulla jokin ajatus ja idea tai rohkeus tehdä jotakin.

Onko suhun kolahtanut jokin leffa ja miksi? Ja eläydytkö sinne syvälle vai ajatteletko vain, miten se on tehty?

ankkaa... ei väliä... ei onni enää kaukana..

Tänään pakotin itseni ulos raittiiseen ilmaan, etten jää kotiin. Kämpille on niin helppo jäädä, varsinkin kun ilmat ovat tällaiset. Hain kirjastosta lisää kieltenopiskelukirjoja, joten nyt mulla on sitten monta kieltä kerrattavana ja opiskeltavana. Pitäähän päätä yrittää pitää skarppina, siis edes yrittää.

Ankatkin on laitettu sisälle navettaan, kun ilmat ovat kylmenneet. Enää en pääse niitä kuvaamaan, mutta tässä muutama tilanne syksyltä.

Taas mun yksi kuva sai huonoakin arvostelua. Enpä jaksa enää välittää. Alkaa pikku hiljaa huvittaa, kun nyt keksivät ihan ihme asiasta jo vikaa. Olen kuulema laittanut väärän nimen. Oi voi, eipä sitten olekaan jollakin muuta tekemistä, kun etsiä juuri mun kuvista jotakin vikaa.

Mulla on kyllä muutakin huolta ihan tarpeeksi, että enää jaksaisin tuosta kritiikistä välittää. Ainahan pääsen sieltä pois ja voin vetää kuvanikin mennessäni. Ovat sitten ilman meikäläistä ja meikäläisen kokeilevaa kuvausta. Pah.

Lukupöydällä on kirja: Markku Ojanen, Onnen etsijät. Kirjan olen vasta aloittanut lukemaan, joten hirveästi en voi siitä vielä kirjoittaa. Muutaman ajatelman voin siitä lainata.

"Onnettomuuden tunne johtuu siitä, että ihmisellä on aikaa aprikoida, onko hän onnellinen vai ei." G.B. Shaw

"Jos murhe on kestänyt kauan, ei onni ole enää kaukana." Victor Hugo

kuvan yksinkertaisuus... vastarannan kiiskikö...

Jotenkin olen ihastunut tuohon toisen blogini yksinkertaiseen ulkoasuun. Sitä on ollut niin paljon helpompi muokata, kun siinä on ollut niin vähän siirrettävää. Laitoin sinne uuden kuvan. Ja vielä sellaisen kuvan, joka joutuu taas huonoihin. Hm.

Vähän vaikea aina ymmärtää, mikä jossakin kuvassa on hyvää ja mikä huonoa. Mä tykkään voimakkaista väreistä ja siitä, että kuvassa on jotakin katseltavaa eikä pelkkää: yksi korsi ja muuten autiota. Ei sovi mun hipiälle tuollainen yksinkertaisuus, ei sovi.

Tässä taas nähdään, että en mene valtavirran mukana. Lapsenakin sain kuulla aina olevani vastarannan kiiski. Mistäköhän toikin sanonta taas tulee?

Ja hämmentää mua aina tämä asia, että pitäisi erottua joukosta kunhan ei erotu liikaa. Missäköhän se raja sitten kulkee? Pitäisi olla persoonallinen, mutta toisaalta ei liian.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka uskaltavat olla oma itsensä tai uskaltavat sanoa reilusti mielipiteensä ja en tarkoita arvostelua tai ilkeilyä tai muuten hankalaa ihmistyyppiä. He kyllä uskaltavat sanoa mielipiteensä liiankin kärkkäästi.

Tällaista tänään, ehkä huomenna uudet kujeet.. Sitä odotellassa...persoonallista tiistaita.

Elämä tv:n opastamana.. sekä että -suhde... Helsinki -kuvaa

Pelastusrengas -kuva on Hesan Hakaniemestä ja toinen kuva oli Mannerheimintien talon ikkunassa.

Jännä juttu, kun on näitä kaikenmaailman ns. tositv -ohjelmia jos minkäkinlaisia. Tänäänkin katsoin Inhimillistä tekijää, jossa on välillä ihan hyviäkin aiheita. Sitten tuli Suhdekorjaamo, jossa yksi suhde yritettin korjata, mutta kiville meni. Tai yksi päivä katsoin, kun perheeseen tuli lasten käytöksen korjaaja ja yleensä hän pystyi perheen sotkuja selvittämäänkin.

Aika erikoiseen tilanteeseen me ollaan menty. Aina tai melkein tarvitaan joku ulkopuolinen korjaamaan joku perheen ongelma ja paljastavimmillaan se näkyy tv:ssä.

Vaikka olenkin aika avoin, niin en tiedä, pystyisinkö tai haluaisinko parisuhdekiemuroitani tv:ssä ratkaista. Ja välillä kun on vielä niin kimurantteja ja suhde ei toimi, niin pohdi sitä sitten siinä tv:ssä. Ehkä mulla ei tuohon olisi rohkeuttakaan.

Olisi kyllä kiva olla kerrankin tasaveroisessa suhteessa. Mulla kun suhteet tuntuvat olevan joko tai suhteita. Siis toiseen turvaudun ja hänelle uskallan kertoa ajatuksiani tai sitten toista hoivaan ja ihastun päättömästi ja olen itse se tukija ja kuuntelija. Mitenköhän sitä oppisi samassa suhteessa nuo kummatkin roolit ottamaan. Välillä olisi kuuntelija ja tukija ja välillä taas itse saisi tukeutua. Enpä ole sellaiseen törmännyt, korkeintaan jossakin varatussa (joihin en halua sen enenpää sotkeutua). Mutta siis omassa suhteessani en ole tuota tasaveroista nähnyt. Tuli vaan tuota suhdekorjaamoa katsellessa sellainen olo, että olisiko mahdollista nuo vuorottelevat "roolit". Vaikea vaan yleensä nähdä miehessä nuo molemmat puolet. Yleensä näen joko toisen tai toisen. Liekö mun näkökyvyssäni jotakin vikaa vai törmäänkö aina vähän erikoisenpiin tyyppeihin... Hm...

kritiikin taitolaiji

Olen tässä miettinyt sellaista aihetta kuin kritiikin antaminen. Se jos mikä on taitolaji. On helppoa sanoa jotakin negatiivista tai mennä jopa henkilökohtaisuuksiin, mutta yritäpäs sanoa asia rakentavasti.

Joku on joskus sanonut, että silloin kun oikein tekee mieli antaa kritiikkiä, niin silloin sitä ei pidä tehdä ja taasen sitten kun on epävarma, sanoako vai ei niin silloin voi sen tehdä.

Olen esim. noissa kuvissa törmännyt sellaisiin kritiikkeihin kuin: onpa huono, ei toimi sun muuta. En oikein ole tuosta muuta selvää saanut kuin henkilö ei sitten pidä kuvistani. Mutta tänään sain keskustelua aikaiseksi, mikä kuvassani on hyvää ja mikä huonoa. Paljon mielekkäänpää mulle.

Joskus huomaan itsessänikin, että helpommin sanon muksulleni, kun hänen pitäisi tehdä asia toisin tai alan holhota tai huomaan sen negatiivisen asian. Joskus joudun oikein pysäyttämään itseni, että mitä oikein olen tekemässä. Kun kerran itseni on päällystetty kritiikillä, niin ei mun siltä tarvitse jatkaa sitä tapaa jälkipolville.

Kun joku sanoo jotakin negatiivista ja siitä loukkaantuu, niin sanoja saattaa perustella: "No, mä nyt vaan sanon asiat suoraan. Ei pidä ottaa niin helposti itseensä".

Olen kuitenkin sitä mieltä, että asiat voi sanoa monella tavalla ja kuuntelija helpommin ottaa vastaan perustellunkin kritiikin, kun se on miettien sanottu eikä menty kuin norsu posliinikauppaan.

Ja miksi onkaan helponpaa sanoa jotakin negatiivista kuin sanoa tarkoittaen positiivista. Yleensä meissä ihmisissä on sitä kumpaakin. Sehän riippuu vaan, miten se asian katsoo.

ollako subjektiivinen vai objektiivinen vai siltä väliltä vai mitenkä...

Lueskelin noita blogeja iltani ajankuluksi ja taasen kerran törmäsin aiheeseen, mitä saa blogissaan kirjoittaa. Siis voiko kirjoittaa siitä, mistä haluaa vai pitääkö jotenkin kaunistella tai olla objektiivinen. Tämä blogihan on oma harrastus ja vapaaehtoinen sellainen. Tämä ei ole työ, ei ainakaan useimmille täällä. No, eikö tässä voi sitten kirjoittaa hyvän maun puitteissa ihan mistä vain.

Tai jos asuu ulkomailla, niin pitääkö silloin Suomi-kuvaa kiillottaa vai voiko kirjoittaa ihan mistä haluaa jopa negatiivisista asioista. Itse en ole asunut ulkomailla, joten en tiedä, miten se vaikuttaisi omaan kuvaani Suomesta. Ne kerrat taas, mitä olen ulkomailla vieraillut, on saanut mut katsomaa joitakin asioita kriittisemmin Suomesta.

Niin miksi ei voisi mielipiteitään kirjoittaa. Ei kait Suomi osaa loukkaantua. Se on maa. Se ei ole yhtä kuin yksittäinen ihminen tai kaikki ihmiset täällä. (heh, pitipä tuokin noin ilmaista).

Kuten olen ennenkin maininnut olen joskus joutunut perustelemaan kantaani loputtomiin sun muuta väittelyä, että en enää jaksa. Siksi kait kirjoitan joskus aika neutraalisti. Tosin se on mun tyylini. Ja kyllä taasen sitten joitakin asioita kritisoin, mikä mielestäni on täällä huonommin kuin esim. muissa Pohjoismaissa. Niistä asioista jopa löytyy tutkittua tietoa.

Jokaisella meillä on oma tapa hahmottaa tätä maailmaa ja elinympäristöään ja kirjoittaa sen pohjalta. Jopa sama elokuva voidaan nähdä eri tavallla. Ja samoin todistajalausunnot voi täysin poiketa toisistaan. Me ihmiset nyt koemme asioita eri tavalla.

Musta on hienoa, että jos ulkomailla asuu, niin löytää siitä maasta jotakin positiivista. Sen takia kait siinä maassa asuu. Muutenhan sitä olisi jo muuttanut pois.

Ja sen takia mä kait vielä asun Suomessa, että täällä on jotakin positiivista, joka pitää mut täällä. Mutta se ei tarkoita, että en näkisi tämän maan ongelmia. Tai en voisi vertailla maita keskenään, no vajavaisilla tiedoillani kylläkin, mutta kuitenkin. Näitä miettii taas omatekoinen objektiivis-subjektiivinen vertailija-ajattelija.

itsestä jotakin uutta... sosiaalinen vai asosiaalinen..

Nyt on taas ollut sellaista ison luokan ärsytystä sun muuta huonoa fiilistä. Sain nimittäin kuulla olevani asosiaalinen persoonallisuus. Tosin kun katsoin sitä sanaa sanakirjasta ja googlesta, niin en voinut löytää omia luonteenpiirteitäni. Psykiatriassa siinä on samaa kuin psykopaattisessa. Että silleen, on se kivaa taas saada kuulla perusteetonta kritiikkiä. Ja tilanne lähti siitä, kun sanoin, etten ole paljoa tekemisissä sukuni kanssa. Niin että ei tainnut sanoja ensinnäkään tietää, mitä sana oikeastaan merkitsee ja ei näköjään tiennyt, että maailma on pieni paikka. Suhteita kun on ja silloin kuulee kaikkea. Äh tätä ihmisten raadollisuutta. Joskus olen todella kyllästynyt kuulemaan jotakin negatiivista. Voihan sitä ajatella ihan mitä haluaa, mutta onko sitä pakko sanoa ääneen.