perjantaina

kuvat... tän hetken viemää...



Toinen blogini on taas saanut uuden kuvan.



Ja tähän laitan tämän kukkasen tummaa ja synkkää päivää piristämään. Nimen vaan tälle kun keksisi.
Löysin kortin, jolle olin aloittanut kirjoittaa tekstiä: " Elämä vie joskus kummallisesti ja taakse ei voi katsoa ja tulevaisuutta ei tiedä. Me ollaan olemassa vain nyt".
Joskus mulla on sellainen olo kuin Titanic -leffassa. Siinä soittajat soittivat viimeiseen asti kunnes laiva upposi. On sellainen olo kuin velat olisi tuo uhkaava ympäristö ja mä yritän soitellen elää tässä hetkessä peläten koko ajan milloin velkalaiva uppoaa ja mä sen mukana...mutta sitä odotellessa tai pelätessä laittelen kuvia, kuvailen ja elän tässä hetkessä. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu...


torstaina

kuvaa ja alkeita...






Eilinen oli senverran raskas päivä, että en aloittamaani tekstiä laittanut tähän. Fiilis oli kyllä niin maassa, että tekstistä olisi tullut pelkkää valitusta.

Ja vaikka välillä näitä synkkiä tunnelmia on kiva purkaa, niin jotenkin eilen en halunnut. Halusin synkistella ihan omassa rauhassa.
Kaksi kuvaa sain kuitenkin tehtyä ja ne on tehty samalla tekniikalla.
Lainasin kirjastosta myös kiinan alkeet. Oli muuten hyvä nähdä kirjastovirkailijan ilme, kun sanoin, että kiva kokeilla jotakin uutta. Varmaan pitivät mua ihan omituisena. Kuka täysjärkinen nyt kiinan kieltä opiskelisikaan, ainakaan omaksi huvikseen ja tällä kielipäällä, mutta pitäähän sitä olla uusia haasteita. Ja mitä mahdottomampia, niin sitä parempi.

tiistaina

kuvan yksinkertaisuus... vastarannan kiiskikö...


Jotenkin olen ihastunut tuohon toisen blogini yksinkertaiseen ulkoasuun. Sitä on ollut niin paljon helpompi muokata, kun siinä on ollut niin vähän siirrettävää. Laitoin sinne uuden kuvan. Ja vielä sellaisen kuvan, joka joutuu taas huonoihin. Hm.
Vähän vaikea aina ymmärtää, mikä jossakin kuvassa on hyvää ja mikä huonoa. Mä tykkään voimakkaista väreistä ja siitä, että kuvassa on jotakin katseltavaa eikä pelkkää: yksi korsi ja muuten autiota. Ei sovi mun hipiälle tuollainen yksinkertaisuus, ei sovi.
Tässä taas nähdään, että en mene valtavirran mukana. Lapsenakin sain kuulla aina olevani vastarannan kiiski. Mistäköhän toikin sanonta taas tulee?
Ja hämmentää mua aina tämä asia, että pitäisi erottua joukosta kunhan ei erotu liikaa. Missäköhän se raja sitten kulkee? Pitäisi olla persoonallinen, mutta toisaalta ei liian.
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka uskaltavat olla oma itsensä tai uskaltavat sanoa reilusti mielipiteensä ja en tarkoita arvostelua tai ilkeilyä tai muuten hankalaa ihmistyyppiä. He kyllä uskaltavat sanoa mielipiteensä liiankin kärkkäästi.
Tällaista tänään, ehkä huomenna uudet kujeet.. Sitä odotellassa...persoonallista tiistaita.

sitten joskus...






Eilen onneksi pääsin ulos tekemään lenkkini ja otin samalla muutaman kuvan. Tänään sitten sataakin, joten voipi olla, että joutuu vaan sadetta ihailemaan.
Kuvankäsittelysaralla yhdistelen vanhaa oppimaani tähän hetken kokeiluihin. Tulee kyllä aika mielenkiintoista jälkeä.

Elämisen saralla stressi jatkuu ja vielä en ole keksinyt keinoa rikastua. Tai edes tulla normaalisti toimeen. Kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja tulee katsottua, mutta vielä en ole löytänyt ratkaisua kroonistuvaan velkaantumiseen. Jotenkin pitäisi saada kierre katkaistua. Mun alan töistä vaan ei saa kunnon palkkaa ja laskut ei vähene, vaikka tulot vähenisikin.
Olisi vaan kiva tulla omillaan toimeen ja nähdä jotakin valoa tähän tilanteeseen. Mutta ehkä sitten joskus...

sunnuntaina

päivän hömpötyksiä






Väsäsin kylmän ja kostean sään kunniaksi suikaleita ja pottua. Tuli muuten hyvää ja onpa helppo väkertää.

Heti tuli parempi olo, kun on syönyt kunnon ruuan ja uuni ollut päällä ja levittänyt lämmintä ilmaa ainakin tähän keittiöön. Nyt on sitten sellainen miellyttävän täysi olo.
Näköjään toimiva yhdistelmä: ensin valittaa, sitten syö ja sitten kellahtaa makuulleen.
Ja vielä jotkin ystävälliset sanat ja onnistumisen tunnetta ja toivoa.

kylmän kämpän viemää..., blääh...




Edelleen kaipaisin ideoita tuohon toiseen blogiin. Uudistin ulkoasua, mutta nyt pitäisi sitten miettiä, miten näitä kahta täyttää. http://photokiertm.blogspot.com/ Tästä vaan kurkkaamaan ja kertokaa, miltä uusi ulkoasu näyttää. Tuota on vaan helpompi muuttaa, kun tuossa blogissa on vähemmän sälää näillä sivupalkeilla. Jos nyt aloittaisin, niin pitäisin nuo sivut aika yksinkertaisina.
Päivän muokattuna kuvana aina ihana kehäkukka. Se on muuten sitkeä kasvi, kukkii vieläkin tuolla kasvipalstoilla. Ei nämä säät eikä kylmyys ole sitä lannistanut. Ja siitä saa vielä ihan hyviä kuviakin.
Päivän valituksena: tämä kämppä on kylpä ja patterit eivät toimi. Syynä se, kun huoltomies sääti ne niin, etteivät enää lämpene. Sillä tavalla meillä säästetään. Kiva nukkua yöt kahden peiton ja vaatteiden kanssa. Oikein hermot lepää.
Kun muutin tähän, niin tämä oli lämmin. Edellinen asukas oli saanut kaverinsa, putkimiehen säätämään noita pattereita ja silloin sentään olkkarissa yksi patteri lämpeni. Blääh, ottaa nuppiin.
Ei tämä ole kuin kolmas kämppä, jossa kärsin kylmyydestä. Alkaa tosiaan ärsyttää, kun tämä muuttaminen ei ole kivaa eikä halpaakaan.

lauantaina

syksyn ankkoja






Kävin eilen kokeilemassa, josko saisin tätä ulkoasua vähän uudistettua, mutta ei. Mä en keksi, miten tohon ne hienoudet sivuun sun muut lisätään. Olen kokeillut monta kertaa ja ei vaan mene oikein. Siinä tohkeissani vähän uudistin Photokiertämää -blogani : http://photokiertm.blogspot.com/ . Ideoita otetaan vastaan, että mitä mun kannattaisi tuohon toiseen laittaa, että näissä olisi edes jotakin eroa, että se toinen täydentäisi tätä. Hm...
Tuossa ylemmässä kuvassa yksi ankka pysyi paikoillaan ja muut heiluttivat päätään. Kuvaa siinä sitten. Miten ihmeessä nämä eläinkuvaajat oikein onnistuvat. Nämä ankan eivät ole hetkeäkään paikoillaan ja jos joku on, niin toiset touhuaa koko ajan.
Eilen ankat touhusivat koko ajan muutenkin, kun oli kalsea ilma. Tänään ne varmaan torkkuu, kun aurinko paistaa. Joten kiva yrittää kuvata torkkuvaa ankkaa. Ei ne kuvat niinkään onnistu.
Tässä alemmassakin kuvassa yksi ankka poseeraa, yksi etsii astiasta herkkuja ja yksi haaveilee.

perjantaina

Kiitos taidepalkinnosta



Sain elegialta http://vesiviiva.blogspot.com/ ihanan taidepalkinnon. Olen otettu.
Yvonnelle, jonka tekemistä videioista sain sysäyksen kokeilla niiden tekemistä itsekin. Ilman Yvonnea en olisi edes tajunnut, että koneellani on MovieMaker. Yvonnen muokkaamat kuvat on usein hyvin eteerisiä ja omaperäisiä - niissä silmä lepää!

Säännöt palkinnon eteenpäin jakoon ovat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.

3) Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.

4) Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.

5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Koska olen ollut aika saamaton ja laiska jakamaan näitä tunnustuksia eteenpäin, niin ajattelin tällä kertaa tehdä poikkeuksen, tosin joudun ehkä vähän soveltamaan sääntöjä.
Omat pystini annan:
Leijonaiselle http://www.leijonainen.fi/ , jolla on mielikuvitusta ja keksiliäisyyttä ja myös rohkeutta kokeilla kaikkea mahdollista ja jolla on hienoja taidekuvia. Ja jolta olen saanut rohkeutta itse luoda omia kokeilujani.
Elegialle http://vesiviiva.blogspot.com/ , jolla on hienoja taidekuvia. Ja monipuolinen blogi teksteineen, tilityksineen, kokeiluineen, mielikuvituksineen. Ja jolta olen saanut inspiraatiota omille kokeilulleni.
Tainalle http://runoruusu.vuodatus.net/ , jonka blogissa on myös upeita kuvia ja tekstejä ja on myös taiteellinen blogi.
tialle: http://akileija.i28.fi/ , jolla on kauniita luonnokuvia, kortteja. Mielenkiintoista käydä katsomassa, mitä kuvattavaa tia on taas löytänyt.
ja myös itkupillille http://losangelesphotodiary.blogspot.com/ , jonka kuvamuokkauksesta mäkin sain alkuperäisen inspiraationi.
Ehkä tässä tulee vähän toistoa ja elegian ei tarvitse jatkaa pystin jakamista, kun on sen jo kertaalleen tehnyt. Halusin vain mainita nämä blogit, kun en ole ennen näitä pystejä jakanut. Ehkä jossakin vaiheessa palaan vielä teemaan ja jatkan pystien jakamista.

torstaina

omituisia sattumuksia...



Aika hauska piirrosmainen tuosta kuvasta tuli. Otin kuvan Helsingin rautatieasemalla ja tuo pulu viipetti sellaista vauhtia, että oli aina kuva-alueelta pois. Sitten tänään huomasin nuo kivikuviot, jotka tekevätkin kuvaan kivaa lisää. Tässäkin näkee, kuinka kuvaan saa jotakin uutta. Olin heittää koko kuvan roskikseen, kun keksin siihen tuon piirrosmaisuuden lisätä ja musta nuo sopivat yhteen.
Tulipa tässä kaksi omituista sattumustakin mieleen. Olin aikoinaan tutuilla kylässä ja yleensähän ollaan vierasvaraisia. No, näille tutuille oli tärkeänpää rahan kerääminen ja säästäminen, vaikka olivat jo tosi varakkaita.
No, meikämanni istutettiin pöytään homeisista purkkihedelmistä tehdyn piirakan ja ikivanhojen keksien ääreen. Siinä vastapäätä istui perheen murrosikäinen oman, tuoreen keksipakettinsa kanssa ja mussutti siitä tyytyväisenä meikäläisen miettiessä, että mitäköhän tuosta pöydästä ulkaltaisi syödä, ettei itse sairastuisi. Näinpä ekan kerran, kun rauhallinen perheenpää sanoi, että nyt meni emäntä jo vähän liian pitkälle säästäväisyyden kanssa.
Ja sarjassamme kaikkea voi todellakin sattua: eräs nainen oli treffeillä ja istui tyytyväisenä ja pikkaisen humaltuneena pöydän ääressä. Hymyili hän isoa hymyään ja mies istui oman lasin ääressä vastapäätä. Tilailtiin juomia ja kynttilät koristivat kauniisti kapakkia. Saipa nainen päähänsä antaa suukon miehelle. Tuli siitä pitkä suukko ja samalla meinasivat naisen hiukset palaa. Olivat nimittäin pitkät hiukset valuneet kynttilän päälle ja syttyneet palamaan. Onneksi naisella ei ollut lakkaa hiuksissa. Suukon jälkeen nainen katseli ympärilleen, kun ihmiset kauhistuneena katsoivat naisen hiuksia. Ilmaan leijui palaneen haju. Nainen pikkuhiprakassa sammutti rauhallisesti tulen hiuksistaan ja jatkoi hymyilyään miehelle.

keskiviikkona

luovaa... filmipätkä... väsymys voitti...


Kyllä noita videopätkiä on sitten kiva tehdä. Tänäänkin tein taas yhden. Koko ajan päässä on käynnissä idean etsintä ja miten voi toteuttaa ja miltä se voisi näyttää valmiina.
Katsoin muuten ohjelmaa Mielen nyrjähdys luovuuteen. Oli taas mielenkiintoista tietoa luovuudesta ja sitä omaavista vähän erikoisistakin ihmisistä. Esim. Nick kokee maailman voimakkaasti aisteilla. Mäkin olen kokenut, että olen sillai herkkä huomioimaan ympärillä tapahtuvaa ja varsinkin ääniä. En siis tarvitse hirveästi virikkeitä ympärilleni. Voin paremmin, jos virikevirtaa on vähän rajoitetummin. Tosin mä vielä koen luonnossa olon rauhoittavana juttuna.Ohjelmassa puhuttiin luovuudesta ja dopamiinin vaikutuksesta luovuuteen. Ja siitä kuinka on pakko luoda jotakin. Jotkut eivät osaa edes lopettaa vaan aivoista tulee koko ajan jotakin.
Jotenkin koen, että mun on pakko jotenkin ilmaista itseäni, kuvien tai noitten elävien kuvien avulla. Nautin niiden tekemisestä ja lopputuloksesta. Tulee sellainen olo, että on itse tehnyt jotakin. Ja joskus jopa onnistuu ja omaa silmääkin miellyttää.

Nyt on kyllä vähän sellainen unenomainen tila, kun alkaa väsyttää ja en saanut tästä jutustakaan sellaista kuin ajattelin. Keskityin itse luomaan, että unohdin, mitä kaikkea tuossa ohjelmassa oikeastaan sanottiin. Siitä jäi vain sellaisia mielenkiintoisia tunnelmapaloja, mutta niiden paloitteleminen tähän näköjään jäi vähän kesken. Ehkä mun on viisainta mennä nukkumaan ja näkemään unia luovasti.

Koetko itse välillä luomisen pakkoa tehdä jotakin? Jotakin itsetehtyä ja itsekeksittyä ja jotakin ihan omaa.

maanantaina

romanttinenko...






Tämä on vähän nolo tunnustaa, mutta taidan olla yltiöromanttinen höpsö vai mitä teille tulee näistä kuvista mieleen.
Tein pari muutakin, mutta näihin päädyin tänne laitettavaksi.

kuvaa ja kuvaa...



Laitoin sivupalkkiin kyselyn kameran käyttötavoista. Ottakaa ihmeessä osaa.

Mä kuvaan lähinnä tuolla M -versiolla eli säädän itse aukon ja ajan ja vielä filmin herkkyydenkin ja teenpä vielä muitakin säätöjä tilanteen mukaan.
Tässä on esim. käytetty aukkoa 2.8 - 4.8 välillä. Otin koko sarjan tuolla aukolla. Kuva on otettu purosta, jossa kivasti heijastuivat tuo ympäristö tähän kuvaan. Noita heijastuskuvia on kiva ottaa ja katsoa, mitä niistä syntyy.

Tämä hepokuva on taas ottettu aukolla 6.3. Siinä on siis laajemmin syväterävyyttä, jos olen oikein noita terävyyksiä tulkinnut.

sunnuntaina

moviemaker -kokeilu ja Jenkkien viemää...





Tässä on toinen kokeilupätkä tuolla moviemakerilla. Vielä en osaa niitä kaikkia hienouksia, mitä tuolla ohjelmalla voi tehdä. Kunhan vaan kokeilen yhdistää yksinkertaisesti kuvia ja tekstiä.

Mulle on tullut kipinä, kipinä matkustaa ja matkustaa vielä Jenkkeihin ja se on tullut siitä, kun olen lukenut näitä blogeja. Niistä olen saanut vähän kuvaa maasta. Sukua mulla on Jenkeissä, mutta muuten tiedän kyseisestä paikasta vain toisen käden tietoja. En ole asunnut siellä, joten kertoilen vaan kuulemiani ja päättelemiäni asioita, jotka tietysti voivat mennä metsään.

Katselin jopa Los Angelesin lentoja matkoja Jenkkeihin. Ja katsoin jopa hotelleja. Ja sitten törmäsin Portland-nimiseen paikkaan ja sinne alkoi tehdä mieli lähteä.
Aika jännä juttu, että Jenkithän ovat siis täynnä eurooppalaisia. Siis suurin osa ihmisistä on tullut sinne muualta. Ja iso maahan se on ja sinne mahtuu vaikka mitä.
No, ainakin jenkkiläiset miehet ovat komeita, no ainakin jos on leffoja uskominen. Ja leffoja jenkit kyllä osaa tehdä.
Ja varmaan jenkeissä pääsisin tanssimaan hiphop -street -tanssia. Siellä kun on noita vaihtoehtoja varmaan enemmän kuin täällä.
Mulla oli nuoruudessa jenkkiläinen kirjevaihtotoveri ja hänestä sain sellaisen kuvan, että hänen kotiseudullaan on tytön parempi seurustella kuin olla sinkku. Ja silloin mietin, että onneksi tuota painetta ei Suomessa ole, ainakaan noin kovin. Itsehän olisin halunnut tavata sellaisen mukavan pojan, mutta en sellaiseen törmännyt.
Eräs ystäväni kertoi, kun oli Jenkkien eri puolilla asunut, että siellä katsottiin häntä ihmetellen, kun hän lähti kotioveltaan kävelemään. Se kun ei ollut tapana hänen lähistössään. Hän ehti asua Jenkeissä yli kymmenen vuotta ja palasi sitten takaisin koto Suomeen.
Tuossa oli muutamia heittoja ja eivät ole viimeisiä totuuksia, kunhan olen osan kuullut ja osan päätellyt. Ehkä palaan teemaan jossakin vaiheessa.



lauantaina

Kuvat elää..



Löysin uuden napin taas tästä tietokoneesta. Tämä on raakile ja voisi tehdä paljon toisin, mutta hauskaa oli tehdessä. Kuville kun on kiva tehdä kaikkea mahdollista ja tämä on uusi aluevaltaus. Voin varoittaa, että kokeilen varmaan uudestaankin ja ehkä opin tuota ohjelmaa käyttämään. Siinä vaan kun on kanssa noita nippeleita ja nappuloita ja en ole ennen kokeillut tällaista.

torstaina

106. haaste


Osallistun tälläkin kertaa haasteesen muokatulla kuvalla. http://inspis.vuodatus.net/ valokuvatorstainen haaste: suomalainen nuorallatanssi. Kuvani kertoo linnusta, joka yrittää tasapainoilla oksan ja elämän välillä. Oksa heiluu ja lintu meinaa pudota, mutta herkut houkuttavat. Kuva on monikerroksinen ja mulle tulee siitä mieleen nuorallatanssi.

keskiviikkona

itsetehty-mietiskelijä-elämänopiskelija miettii...






Pikkaisen tykyttää taas tuolla takaraivossa, kun taas mun kuva menee roskikseen. Se on sellainen yhdistelmäkuva ja musta ihan hyvä. Se on kuulema liian sekava. Eivät näköjään todellakaan ymmärrä mua ja mun kokeiluja, nyyh.


Siitä pontta saaneena väsäsin pari kuvakokeilua. Näistä tuli taas aika hyvät tunnelmakuvaajat. On se hyvä, että luomalla jotakin, on se sitten taidetta tai mitä tahansa omaa, niin saa noita tunnetiloja ja -lukkoja purettua. Muuten varmaan halkeisin kuin puhkaistu ilmapallo.

Mulla on ollut menossa myös sellainen leffojen maratoni. Olen katsonut Freedom Writers, joka kertoo opettajasta, joka yrittää saada vaikeista taustoista olevat jengioppilaansa innostumaan oppimisesta ja joka siinä jopa onnistuu. Elokuva perustuu todellisuuten ja on oppilaiden päiväkirjoista koottu.

Toinen elokuva, jonka katsoin, on tuo aina yhtä ihana Kaunis mieli. Siinä kuvataan John Nash:in skitsofreenista elämää. Russel Crowe on tosi hyvä skitsofreenisena professori Nash:inä. Leffassa on hyvä musiikki ja hyvin kuvaa ihmissuhteita. Ja mainio myös kohtaus, jossa John on muiden opiskelijoiden kanssa ravintolassa ja keksii sen, että jos kaikki kundit yrittävät blondia(joka on siis kapakin kaunein tyttö), niin he ovat toistensa tiellä, ja muut tytöt eivät tahdo jutella kakkosina. Ja jos taas kukaan ei yritä blondia, vaan juttelevat muiden tyttöjen kanssa, niin kukaan ei häviä vaan kaikki voittavat. Siis teoriasta, että pitää toimia yhteisön vuoksi teoriaan, että pitää toimia itsensä sekä muiden hyväksi. Silloin kaikki voittavat eikä kukaan häviä. (oon ehkä maininnut tästä ennenkin, mutta musta se on aina yhtä hyvä kohtaus)

Mä muutenkin eläydyn hyviin leffoihin herkkä kun olen. Ja pidän tosi paljon noista todellisuuten perustuvista elokuvista. Ja varsinkin sellaisista, jossa ei elämä ole valmiiksi tarjottu hyvin lähtökohdin, vaan huonommistakin lähtökohdista voi nousta oman elämänsä herraksi.
En ole koskaan oikein tajunnut, mitä hyötyä on menneisyyden vatvomisesta tai tietää, että joo, kun oli kurja lapsuus, niin sitten on pakko olla kurja aikuisuuskin. Ei se anna mitään eikä myöskään lohduta. Ennemmänkin mua kiinnostaa, mitä mä voin tällä hetkellä tehdä tai oppia tai miten voin vaikuttaa asioihin. En voi menneelle mitään, mutta tälle hetkelle mä voin.

Näitä on taas miettinyt itsetehty-mieteskelijä-elämänopiskelija.

tiistaina

kamera-akrobatiaa... ei velkavankeudelle...







Tästä on näköjään tullut tapa, että otan kameran ja repun selkään ja lähden ulos. Ja teen sen säällä kuin säällä. Tänäänkin satoi oikein kunnolla ja meikämanni taas sateenvarjoakrobatiaa harrastaen kuvaili kasveja. Siinä sitä oli säätämistä asennon ja kameran kanssa. Ihme, että sain onnistuneita kuvia, kun piti niin ihmeasennoissa olla. Ja sitten kun olin kaatosateessa kuvaillut ja reppu alkoi näytää kastumisen merkkejä, niin eiköhän aurinko pilkistä ja saderintama juoksi karkuun. Meikämanni vaan jatkoi kuvaamista vähän enemmän ja vähemmän pisaroitutussa tilassa.
Se tässä bloggailussa on kivaa, että tässä voi itse päättää, mitä tänne laittaa ja mitä kirjoittaa. Ja ei ole tilivelvollinen kenellekään. Ah, sitä vapaudentunnetta, että saa edes jostakin päättää ihan itse.
Ja vaikka laittaisin tänne minkätasoisia kuvia, niin kukaan ei voi äänestää näitä mun kuvia kaatopaikalle. Siitäkin pidän. Voin itse valita ja niistä saa pitää tai olla pitämättä.
Asiasta aasinsumuun niin on noissa eroja noissa pankeissa ja luottolaitoksissa ja korteissa. Olen tässä yrittänyt järkkäillä mun raha-asioita, ettei velka ihan kokonaan kaadu niskaan. Joittenkin kanssa olen saanut ihan järkevästi sovittua jotakin mua auttavaa ja joidenkin kanssa taas näyttää aika kinkkiseltä. No, tärkeintä on, että tätä vyyhtiä saa edes jotenkin purettua. Mua ei oikein inspiroi kuva velkavankeudesta.



bloggaan, koska...vastaan Leijonaisen kysymykseen...








Nyt heitit Leijonainen http://www.leijonainen.fi/ sellaisen haasteen, johon vastattava, vaikka vastausta en varmaan edes tiedäkään.


Siis miksi bloggaan? No, alunperin törmäsin jonkun blogiin ja tuli mieleen, että miksi en voisi kokeilla. Lähdenhän muuten aina kaikkeen uuteen mukaan, niin miksi sitten en tähän. Ja kun kerran tämä kirjallinen ilmaisu on mulle joskus helponpaa kuin suullinen, niin eikun vaan mukaan tänne blogimaailmaan.



Sittten sain kameran, jolla olen opetellut ottamaan kuvia ja sitä kehitystä on voinut mun blogissa seurata. Ja sitten tuli tämä Gimp2 -kuvankäsittelyohjelma, jonka saloihin yritän tutustua joka päivä ja keksiä, mitä nappulaa en olisi kokeillut ja miltä tulos sitten voisi näyttää.


Kävipä myös mielessä, että voisi tätä kirjallista puolta kehittää. Tosin tämä on vähän jäänyt sellaisen lapsipuolen asemaan, kun olen noihin kuviin keskittynyt.


Ai niin taisin vähän taas eksyä aiheestakin, siis miksi bloggailen. No, tietysti lähinnä tämän palautteen takia. Musta on tosi kivaa ja mielenkiintoista lukea kommentteja ja kirjoittaa niitä itse ja katsoa, mistä täällä minäkin päivänä kirjoitetaan tai kuvataan.


Ja sitten on sellaisia aiheita, joita haluaa jakaa muiden kanssa. Tai jos katsoo jonkun hyvän leffan tai tulee joku ahaa -elämys, niin on kiva laittaa se tänne. Olen myös tänne kirjoitellut mun omituisista kokemusta tai pähkäillyt elämää yleensä.



Viime aikoina vaan olen ollut sellaisessa käymistilassa, että olen kirjoitellut tänne harvakseltaan. Päässä pyörii vaikka mitä, mutta ei vaan saa sitä ulos. Se muhii ja muhii tuo mun pääkoppa. Mitäköhän sieltäkin taas syntyy, kun on sellaiset aivokeitokset menossa.


kolmen kuvan kertomaa...

Helsingissä kun oli taas aikaa, niin kiertelin paikkoja. Tuli lintu vastaan tuossa puussa ja marjoja nappaili. Yritin ottaa kuvaa ennen kuin pyrähtävät lentoon, mutta ei tullut terävää, blääh.

Yhdistelin taas pari kuvaa, kun tuo rakennus yksistään oli niin tylsän näköinen. Eipä vaan näy tuota ruusua tuossa kuvassa kovinkaan hyvin. No, ainakin siinä on pirteää punaista tämänpäiväisen harmaan tilalle.




Mun ystäväni on hurahtanut tällaisiin hienoihin mineihin. Tässä vielä imelsin vaikutelmaa, kun laitoin nuo terälehdet auton päälle vaeltelemaan.

lauantaina

hm...kokeilukuva sivupalkissa


Yritin muuttaa tätä koko ulkoasua, mutta huonommaksi vaan menee. Pitää varmaan lopettaa ennen kuin tämä näyttää ihan tylsältä. Tuohon viereen kokeilin samaan kuvaan montaa juttua ja oikeastaan siitä tuli aika hauska.
Näitä kuvia teen edelleen ja olen niitä tuonne toiseenkin paikkaan laitellut. Yritän vaan vähän katsella, minkälaisia kuvia sinne voisi laittaa, kun eivät kerran ymmärrä näitä mun kokeiluita, harmi sinänsä. Sain sentään yhdeltä rohkaisua, että mun kannattaa jatkaa vaan yrittämistä ja kokeilua. Hänellä on todella upeita yhdistelmäkuvia. Hän osaa tuon kuvamuotoilun, joten kiva oli kuulla edes yksi positiivinen kommentti noitten arvostelujen sekaan.
Katselin ohjelmaa rumputaiteilijasta ja mietin, että harmi, ettei kuvilla voi tavallaan tehdä samaa kuin musiikilla. Nämä soittajat soittavat yhteen ja erikseen ryhmänä. Olisi kiva osata tavallaan tehdä sitä näillä kuvillakin. Joku aloittaisi jotakin ja joku jatkaisi ja voisi yhdessä väsätä jotakin. Olisi sellaista yhdessätekemisen meininkiä.

torstaina

105. haaste




Tässä on mun kuva valokuvatorstain http://inspis.vuodatus.net/ haasteeseen kuva kuvalla. Tätä kuvaa on vähän muokattu, mutta musta se sopii hyvin aiheeseen.

keskiviikkona

Elämä tv:n opastamana.. sekä että -suhde... Helsinki -kuvaa



Pelastusrengas -kuva on Hesan Hakaniemestä ja toinen kuva oli Mannerheimintien talon ikkunassa.


Jännä juttu, kun on näitä kaikenmaailman ns. tositv -ohjelmia jos minkäkinlaisia. Tänäänkin katsoin Inhimillistä tekijää, jossa on välillä ihan hyviäkin aiheita. Sitten tuli Suhdekorjaamo, jossa yksi suhde yritettin korjata, mutta kiville meni. Tai yksi päivä katsoin, kun perheeseen tuli lasten käytöksen korjaaja ja yleensä hän pystyi perheen sotkuja selvittämäänkin.

Aika erikoiseen tilanteeseen me ollaan menty. Aina tai melkein tarvitaan joku ulkopuolinen korjaamaan joku perheen ongelma ja paljastavimmillaan se näkyy tv:ssä.


Vaikka olenkin aika avoin, niin en tiedä, pystyisinkö tai haluaisinko parisuhdekiemuroitani tv:ssä ratkaista. Ja välillä kun on vielä niin kimurantteja ja suhde ei toimi, niin pohdi sitä sitten siinä tv:ssä. Ehkä mulla ei tuohon olisi rohkeuttakaan.


Olisi kyllä kiva olla kerrankin tasaveroisessa suhteessa. Mulla kun suhteet tuntuvat olevan joko tai suhteita. Siis toiseen turvaudun ja hänelle uskallan kertoa ajatuksiani tai sitten toista hoivaan ja ihastun päättömästi ja olen itse se tukija ja kuuntelija. Mitenköhän sitä oppisi samassa suhteessa nuo kummatkin roolit ottamaan. Välillä olisi kuuntelija ja tukija ja välillä taas itse saisi tukeutua. Enpä ole sellaiseen törmännyt, korkeintaan jossakin varatussa (joihin en halua sen enenpää sotkeutua). Mutta siis omassa suhteessani en ole tuota tasaveroista nähnyt. Tuli vaan tuota suhdekorjaamoa katsellessa sellainen olo, että olisiko mahdollista nuo vuorottelevat "roolit". Vaikea vaan yleensä nähdä miehessä nuo molemmat puolet. Yleensä näen joko toisen tai toisen. Liekö mun näkökyvyssäni jotakin vikaa vai törmäänkö aina vähän erikoisenpiin tyyppeihin... Hm...



tiistaina

heposen mietteitä ja sanaväännöksiä



Nämä kuvat on otettu Tuomarinkylän kartanon pihan seudulta. Siinä tuo hevonen katseli mun kuvaamista ja oli niin utelias ja jopa surullisen näköinen. En sitten tiedä, voiko hevoset näyttää surulliselta, mutta tämä kuitenkin näytti. Mitä tai ketä lie ikävä.
Mistäköhän sanonta "puhua puuta ja heinää" tulee? Mitenköhän sitä puuta ja heinää oikein käytännössä puhutaan. On jollakin ollut mielikuvitusta tai sitten tuo on taas vanhoilta ajoilta joku väännös. Tuli vaan mieleen, että sittenhän toden puhuminen voisi olla "rautaa ja metallia". Eli puhu aina rautaa ja metallia äläkä puuta ja heinää.

perjantaina

vihreää ja vivahteita...


Katselin ulkona luontoa ja alkaa paikat näyttää kellertävän vihertäviltä. Silti on kiva katsella luonnon monimuotoisuutta.
Ehkä käyn vielä sänkyyn lukemaan jotakin kirjaa tai jopa nukahdan.

kritiikin taitolaiji


Olen tässä miettinyt sellaista aihetta kuin kritiikin antaminen. Se jos mikä on taitolaji. On helppoa sanoa jotakin negatiivista tai mennä jopa henkilökohtaisuuksiin, mutta yritäpäs sanoa asia rakentavasti.
Joku on joskus sanonut, että silloin kun oikein tekee mieli antaa kritiikkiä, niin silloin sitä ei pidä tehdä ja taasen sitten kun on epävarma, sanoako vai ei niin silloin voi sen tehdä.
Olen esim. noissa kuvissa törmännyt sellaisiin kritiikkeihin kuin: onpa huono, ei toimi sun muuta. En oikein ole tuosta muuta selvää saanut kuin henkilö ei sitten pidä kuvistani. Mutta tänään sain keskustelua aikaiseksi, mikä kuvassani on hyvää ja mikä huonoa. Paljon mielekkäänpää mulle.
Joskus huomaan itsessänikin, että helpommin sanon muksulleni, kun hänen pitäisi tehdä asia toisin tai alan holhota tai huomaan sen negatiivisen asian. Joskus joudun oikein pysäyttämään itseni, että mitä oikein olen tekemässä. Kun kerran itseni on päällystetty kritiikillä, niin ei mun siltä tarvitse jatkaa sitä tapaa jälkipolville.
Kun joku sanoo jotakin negatiivista ja siitä loukkaantuu, niin sanoja saattaa perustella: "No, mä nyt vaan sanon asiat suoraan. Ei pidä ottaa niin helposti itseensä".
Olen kuitenkin sitä mieltä, että asiat voi sanoa monella tavalla ja kuuntelija helpommin ottaa vastaan perustellunkin kritiikin, kun se on miettien sanottu eikä menty kuin norsu posliinikauppaan.
Ja miksi onkaan helponpaa sanoa jotakin negatiivista kuin sanoa tarkoittaen positiivista. Yleensä meissä ihmisissä on sitä kumpaakin. Sehän riippuu vaan, miten se asian katsoo.

torstaina

taulun viemää



Tämän päivän kuvina laitan tämän taulusta (jonka sain ystävältäni lahjaksi, kiitos siitä) ottamani kuvan. No, muokkasin mä sitä vähän. Olen noissa muokkailussa kokeillut sellaista minimaalista linjaa. Yritän jättää niitä mahdollisimman aidon näköiseksi, mutta laitan niihin jotakin lisää, jotakin omaa.

keskiviikkona

neljä kehittävää toteamusta itsestä...






Kiva on löytää jotakin uutta elämäänsä tai sitten vaikka tänne blogiin. Pitää mielen virkeänä, nääs.
On kyllä niin syksyinen ilma, että kestää taas herätä. Tulee sellainen utuinen olo ja ei oikein tajua, että on päivä, vaikka kellohan sen sanoo.
Huomaan, että iltaisin tulee mieleen kaikenlaista juttua, mistä voisi kirjoittaa. Jos ei sitä silloin tee, niin sitten sitä aamulla on tällainen epämääräinen olo.
Tuli mieleen, mitä kehittävää voisi kertoa itsestä. Hm..
Mä osaan näyttää tosi räjähtäneeltä ja sitten taas laitetulta. En vaan pidä täydellisyydestä, kun en siihen pysty kuitenkaan, niin ulkuasuni ei ole koskaan täydellinen. Siinä on aina vaikka jokin pikku juttu rempallaan.
Innostun tosi helposti uusista jutuista. Tosin sitten se innostus saattaa vaihtua kyllästymiseksikin.
Olen tosi huono päättämään mitään. Olen oikein jahkailujen kuningatar. Menee monta hyvää tilaisuutta ohi.
Tykkään pestä lattiaa, mutta inhoan tavaroiden järjestelemistä. Hankalaa sinänsä tällä tavaramäärällä.