"Jennifer Fox:in saappaissa"....

Katsoin taas tuota ohjelmaa: Vapaan naisen tunnustuksia.Se herätti paljon ajatuksia.

Tuossa ohjelmassa ollaan ihanan epätäydellisiä, avoimia ja suoria. Asioista voidaan puhua ja Jennifer näyttää ystävystyvän tosi helposti. Hän löytää ystäviä ympäri maailmaa. Nytkin hän oli Intiassa käymässä.

Tulee tuosta ohjelmasta mieleen oma tilanteeni. En ole täysin varma, mitä haluan. Tapaamani miehet ovat yleensä halunneet muuttaa mua, joko ulkonäön tai elämäntapani suhteen.

Jennifer Fox sanoi viehättyvänsä vääristä miehistä. Tunnistan tuossa lauseessa itseni.

Olen ajatellut, että jos elän elämäni näin, ilman parisuhdetta, niin haluaisin, että se olisi oma valinta ja että olisin tyytyväinen tilanteeseeni. Itsellisenä naisena voi elää hyvää elämää ja olla tyytyväinen.

muutettu on.... oho, onpa paljon...

Tällä hetkellä kukkii tämä Keltavaleunikko.

Nyt on sitten muutto takana. On muuten aivan mahtava talo mun ystävällä. Kyllä mullekin kelpaisi. Paikka on ihanan rauhallinen ja talo on tosi sellainen tunnelmallisen romanttinen.

Kannoin sellaisia laatikoita, joita pystyin. Onneksi muksuni oli mukana ja hän sitten kantoi osan niistä, joita mä en olisi pystynyt.

Nyt sitten odotellaan tupareita. On sen verran kaunis paikka, että sinne lähtee mielellään.

Nyt alkaa muuten lehdissä olla juttua sinkuista. Hesarissa oli juttua ja samoin paikallislehdessä. Tosi hyvä, että sinkutkin ovat näkyvillä.

• Amerikassa asuu noin 306 miljoonaa yli 18-vuotiasta ihmistä. Heistä yli 92 miljoonaa on sinkkuja.
• Noin 42 prosenttia yli 18-vuotiaista asuu yksin.
• Noin 54 prosenttia sinkuista on naisia.
• Kaikista sinkuista noin 60 prosenttia ei ole koskaan ollut naimisissa, 25 prosenttia on eronnut ja 15 prosenttia jäänyt leskeksi.
• Sataa vapaana olevaa naista kohti on 86 vapaata miestä. (lähde U.SS Census Bureau)

tuuletusta...

Mitäköhän tässäkin pitäisi tehdä. Erehdyin vuosia sitten ottamaan Elisa Oyj.ltä matkapuhelinliittymän. Ja kun mulla ei ollut sille oikein käyttöä ja silloinkin laskut olivat oudon suuria, niin suljinpa sitten liittymän. Suljin liittymän siis viime marraskuussa. Sitä ennen olin jo laittanut liittymän siihen tilaan, että mulle voi soittaa, mutta itse en pystyy sillä soittamaan. Ajattelin, ettei niin tule laskua. No, olin siinäkin väärässä.

Ongelma on tällä hetkellä, että saan sieltä tuota liittymää koskevia laskuja. Ja Elisaan ei pääse puhelimella tai sitten laittavat jonottamaan. En saa siis ketään kiinni, jolta kysyä tuota haamulaskua. Mitä järkeä maksaa liittymästä, jota ei itsellä enää ole. Alkaa tässä verenpaineet nousemaan, kun tuota asiaa ei saa selvitettyä. Ja en löydä sähköpostiosoitettakaan laskutukseen, että voisin tehdä reklamaation. En kyllä suosittele Elisan matkapuhelinliittymää kenellekään, ainakaan sellaiselle, joka haluaa siitä joskus eroon.

Ovatpahan keksineet hyvä tavan saada ihmisiltä rahaa. Laskutetaan liittymistä, joita entisillä asiakkailla ei enää ole.

Kohta mä kyllä suljen tämän netinkin, joka on Elisan kautta ja käytän jonkun toisen firman palveluja.

jippii.osaan...... kakkosen keskustelua...

Nyt mä olen kyllä tyytyväinen tähän blogini ulkoasuun ja siihen, että onnistuin vihdoin ja viimein muuttamaan tämän. Luin varmaan noita ohjeita vaikka kuinka monta kertaa, mutta en hiffannut, että blogimalli pitää muuttaa tuohon minima -versioon. Jippii, osaan sentään jotakin joskus.

Katselin tänään TV kakkoselta kasvatuskeskustelua ja tietysti pääosissa oli tämä netti ja tämän vaarat. Jotenkin tuntuu siltä, että siellä puhui paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät käy täällä netissä ja kokeile näitä sosiaalisia medioita vai miksikä näitä sanotaankin.

Eihän tämä maailma tietysti täysin korvaa nokakkain nähtyä ihmistä, mutta ihmisinähän me täälläkin ollaan. Ja kyllä tämä jotakin antaa ja ihmiset ovat täälläkin todellisia.

Ja oltiin tuossa ohjelmassa valvomisen sun muun rajoittamisen kannalla. Ehkä olisi parempi, jos vanhemmatkin tutustuisivat tähän maailmaan ja vähän näkisivät, mitä tämä käytännössä on. Ja täällä pätee käytöstavat ja terveen järjen käyttö kuten realimaailmassakin.

Netti on tullut jäädäkseen ja sitä voi käyttää sekä hyvään että pahaan. Itse en kyllä usko, että muksuni olisi täältä mitään huonoja vaikutteita saanut. Joskus noistakin asioista puhuttiin. Me kun ollaan voitu puhua kaikesta, kun olen halunnut tietää faktat enkä mitään hyssyttelyä. Parempi tietää todellisuus kuin elää omassa pilvilinnassaan: eihän meidän muksut ikinä mitään tee, ei käy bailaamassa eikä juo mitään, vaikka vähän huojuen tuleee kotiin seuraavana päivänä.

Vaikka en ole osannut olla vanhempi, niin musta on ollut tärkeätä mahdollisuus jutella kaikesta ja mikään ei ole asia, josta ei voisi puhua. Ehkä mä paremmin osaankin olla nuoren kuin lapsen kanssa.

Tällaista tänään vähän paremmalla mielellä, kun joskus sentään mäkin osaa jotakin, sanoo hän pää pystyssä.

älä vaan tee niin kuin mä..

Hm., jos mä pitäisin jostakin kurssin, niin se olisi, että: älä tee näin kuin mä, vaan mieluiten millä muulla tyylillä tahansa, niin onnistut. Otetaan vaikka esim. mun kakun teko. Väsäsin tänään siis kuivakakun. Siinä pitää rasva ja jauhot sekoittaa keskenään. Sitten munat vatkata sokerin kanssa kuohkeaksi ja sitten yhdistää aineet ja uuniin. No, tein ohjeen mukaan, mutta mä en kyllä ikinä onnistu. Pitää siis sekoittaa toi jauhorasva tuohon munasokeriseokseen. Kyllä on sitten vaikeata puuhaa. Jos sitä sekoittaa liikaa, niin kakku jää matalaksi ja jos taas ei tarpeeksi, niin sittenkin menee pieleen.

Niin että sellaisen kurssin mä voisin vetää. Ainakin muiden itsetunto kohoaisi, kun ne onnistuisivat ja meikämanni taas vajoaisi maan alle omien tekeleittensä kanssa. Blääh.

Tällaista taas tänään, kun on itsetunto ja -luottamus korkealla. (Onneksi mun elämä ei ole yhdestä kaakusta kiinni, mutta kyllä se mokaaminen silti potuttaa, kun olisi kiva edes joskus onnistua niin kuin muutkin ihmiset).

itsetehty-mietiskelijä-elämänopiskelija miettii...

Pikkaisen tykyttää taas tuolla takaraivossa, kun taas mun kuva menee roskikseen. Se on sellainen yhdistelmäkuva ja musta ihan hyvä. Se on kuulema liian sekava. Eivät näköjään todellakaan ymmärrä mua ja mun kokeiluja, nyyh.

Siitä pontta saaneena väsäsin pari kuvakokeilua. Näistä tuli taas aika hyvät tunnelmakuvaajat. On se hyvä, että luomalla jotakin, on se sitten taidetta tai mitä tahansa omaa, niin saa noita tunnetiloja ja -lukkoja purettua. Muuten varmaan halkeisin kuin puhkaistu ilmapallo.

Mulla on ollut menossa myös sellainen leffojen maratoni. Olen katsonut Freedom Writers, joka kertoo opettajasta, joka yrittää saada vaikeista taustoista olevat jengioppilaansa innostumaan oppimisesta ja joka siinä jopa onnistuu. Elokuva perustuu todellisuuten ja on oppilaiden päiväkirjoista koottu.

Toinen elokuva, jonka katsoin, on tuo aina yhtä ihana Kaunis mieli. Siinä kuvataan John Nash:in skitsofreenista elämää. Russel Crowe on tosi hyvä skitsofreenisena professori Nash:inä. Leffassa on hyvä musiikki ja hyvin kuvaa ihmissuhteita. Ja mainio myös kohtaus, jossa John on muiden opiskelijoiden kanssa ravintolassa ja keksii sen, että jos kaikki kundit yrittävät blondia(joka on siis kapakin kaunein tyttö), niin he ovat toistensa tiellä, ja muut tytöt eivät tahdo jutella kakkosina. Ja jos taas kukaan ei yritä blondia, vaan juttelevat muiden tyttöjen kanssa, niin kukaan ei häviä vaan kaikki voittavat. Siis teoriasta, että pitää toimia yhteisön vuoksi teoriaan, että pitää toimia itsensä sekä muiden hyväksi. Silloin kaikki voittavat eikä kukaan häviä. (oon ehkä maininnut tästä ennenkin, mutta musta se on aina yhtä hyvä kohtaus)

Mä muutenkin eläydyn hyviin leffoihin herkkä kun olen. Ja pidän tosi paljon noista todellisuuten perustuvista elokuvista. Ja varsinkin sellaisista, jossa ei elämä ole valmiiksi tarjottu hyvin lähtökohdin, vaan huonommistakin lähtökohdista voi nousta oman elämänsä herraksi.

En ole koskaan oikein tajunnut, mitä hyötyä on menneisyyden vatvomisesta tai tietää, että joo, kun oli kurja lapsuus, niin sitten on pakko olla kurja aikuisuuskin. Ei se anna mitään eikä myöskään lohduta. Ennemmänkin mua kiinnostaa, mitä mä voin tällä hetkellä tehdä tai oppia tai miten voin vaikuttaa asioihin. En voi menneelle mitään, mutta tälle hetkelle mä voin.

Näitä on taas miettinyt itsetehty-mieteskelijä-elämänopiskelija.

kamera-akrobatiaa... ei velkavankeudelle...

Tästä on näköjään tullut tapa, että otan kameran ja repun selkään ja lähden ulos. Ja teen sen säällä kuin säällä. Tänäänkin satoi oikein kunnolla ja meikämanni taas sateenvarjoakrobatiaa harrastaen kuvaili kasveja. Siinä sitä oli säätämistä asennon ja kameran kanssa. Ihme, että sain onnistuneita kuvia, kun piti niin ihmeasennoissa olla. Ja sitten kun olin kaatosateessa kuvaillut ja reppu alkoi näytää kastumisen merkkejä, niin eiköhän aurinko pilkistä ja saderintama juoksi karkuun. Meikämanni vaan jatkoi kuvaamista vähän enemmän ja vähemmän pisaroitutussa tilassa.

Se tässä bloggailussa on kivaa, että tässä voi itse päättää, mitä tänne laittaa ja mitä kirjoittaa. Ja ei ole tilivelvollinen kenellekään. Ah, sitä vapaudentunnetta, että saa edes jostakin päättää ihan itse.

Ja vaikka laittaisin tänne minkätasoisia kuvia, niin kukaan ei voi äänestää näitä mun kuvia kaatopaikalle. Siitäkin pidän. Voin itse valita ja niistä saa pitää tai olla pitämättä.

Asiasta aasinsumuun niin on noissa eroja noissa pankeissa ja luottolaitoksissa ja korteissa. Olen tässä yrittänyt järkkäillä mun raha-asioita, ettei velka ihan kokonaan kaadu niskaan. Joittenkin kanssa olen saanut ihan järkevästi sovittua jotakin mua auttavaa ja joidenkin kanssa taas näyttää aika kinkkiseltä. No, tärkeintä on, että tätä vyyhtiä saa edes jotenkin purettua. Mua ei oikein inspiroi kuva velkavankeudesta.

kritiikin taitolaiji

Olen tässä miettinyt sellaista aihetta kuin kritiikin antaminen. Se jos mikä on taitolaji. On helppoa sanoa jotakin negatiivista tai mennä jopa henkilökohtaisuuksiin, mutta yritäpäs sanoa asia rakentavasti.

Joku on joskus sanonut, että silloin kun oikein tekee mieli antaa kritiikkiä, niin silloin sitä ei pidä tehdä ja taasen sitten kun on epävarma, sanoako vai ei niin silloin voi sen tehdä.

Olen esim. noissa kuvissa törmännyt sellaisiin kritiikkeihin kuin: onpa huono, ei toimi sun muuta. En oikein ole tuosta muuta selvää saanut kuin henkilö ei sitten pidä kuvistani. Mutta tänään sain keskustelua aikaiseksi, mikä kuvassani on hyvää ja mikä huonoa. Paljon mielekkäänpää mulle.

Joskus huomaan itsessänikin, että helpommin sanon muksulleni, kun hänen pitäisi tehdä asia toisin tai alan holhota tai huomaan sen negatiivisen asian. Joskus joudun oikein pysäyttämään itseni, että mitä oikein olen tekemässä. Kun kerran itseni on päällystetty kritiikillä, niin ei mun siltä tarvitse jatkaa sitä tapaa jälkipolville.

Kun joku sanoo jotakin negatiivista ja siitä loukkaantuu, niin sanoja saattaa perustella: "No, mä nyt vaan sanon asiat suoraan. Ei pidä ottaa niin helposti itseensä".

Olen kuitenkin sitä mieltä, että asiat voi sanoa monella tavalla ja kuuntelija helpommin ottaa vastaan perustellunkin kritiikin, kun se on miettien sanottu eikä menty kuin norsu posliinikauppaan.

Ja miksi onkaan helponpaa sanoa jotakin negatiivista kuin sanoa tarkoittaen positiivista. Yleensä meissä ihmisissä on sitä kumpaakin. Sehän riippuu vaan, miten se asian katsoo.

ollako subjektiivinen vai objektiivinen vai siltä väliltä vai mitenkä...

Lueskelin noita blogeja iltani ajankuluksi ja taasen kerran törmäsin aiheeseen, mitä saa blogissaan kirjoittaa. Siis voiko kirjoittaa siitä, mistä haluaa vai pitääkö jotenkin kaunistella tai olla objektiivinen. Tämä blogihan on oma harrastus ja vapaaehtoinen sellainen. Tämä ei ole työ, ei ainakaan useimmille täällä. No, eikö tässä voi sitten kirjoittaa hyvän maun puitteissa ihan mistä vain.

Tai jos asuu ulkomailla, niin pitääkö silloin Suomi-kuvaa kiillottaa vai voiko kirjoittaa ihan mistä haluaa jopa negatiivisista asioista. Itse en ole asunut ulkomailla, joten en tiedä, miten se vaikuttaisi omaan kuvaani Suomesta. Ne kerrat taas, mitä olen ulkomailla vieraillut, on saanut mut katsomaa joitakin asioita kriittisemmin Suomesta.

Niin miksi ei voisi mielipiteitään kirjoittaa. Ei kait Suomi osaa loukkaantua. Se on maa. Se ei ole yhtä kuin yksittäinen ihminen tai kaikki ihmiset täällä. (heh, pitipä tuokin noin ilmaista).

Kuten olen ennenkin maininnut olen joskus joutunut perustelemaan kantaani loputtomiin sun muuta väittelyä, että en enää jaksa. Siksi kait kirjoitan joskus aika neutraalisti. Tosin se on mun tyylini. Ja kyllä taasen sitten joitakin asioita kritisoin, mikä mielestäni on täällä huonommin kuin esim. muissa Pohjoismaissa. Niistä asioista jopa löytyy tutkittua tietoa.

Jokaisella meillä on oma tapa hahmottaa tätä maailmaa ja elinympäristöään ja kirjoittaa sen pohjalta. Jopa sama elokuva voidaan nähdä eri tavallla. Ja samoin todistajalausunnot voi täysin poiketa toisistaan. Me ihmiset nyt koemme asioita eri tavalla.

Musta on hienoa, että jos ulkomailla asuu, niin löytää siitä maasta jotakin positiivista. Sen takia kait siinä maassa asuu. Muutenhan sitä olisi jo muuttanut pois.

Ja sen takia mä kait vielä asun Suomessa, että täällä on jotakin positiivista, joka pitää mut täällä. Mutta se ei tarkoita, että en näkisi tämän maan ongelmia. Tai en voisi vertailla maita keskenään, no vajavaisilla tiedoillani kylläkin, mutta kuitenkin. Näitä miettii taas omatekoinen objektiivis-subjektiivinen vertailija-ajattelija.

nimimerkki vai oikea nimi...saako valita..

Tulin oikein kesken leffan tänne kirjoittamaan, kun olen oikeastaan järkyttynyt. Luin muista blogeista mm. Cecia Solmukohtia -blogissa http://celiceli.vuodatus.net/ tuosta nimettömänä kirjoittamisesta.

Olen seurannut Saaran blogissa kirjoittelua, kuinka lehdistö nakertaa yhä enemmän Blogistanian autonomiaa (Nimimerkkien joukkomurha?). Saara viittaa Julkisen sanan neuvoston vapauttavaan päätökseen, jonka mukaan Iltasanomat on menetellyt journalistisesti hyväksyttävällä tavalla siteeratessaan julkisella keskustelupalstalla julkaistua nettikirjoitusta ja julkaisemalla nimimerkin oikean nimen, vaikka ei ollut kysynyt lupaa nettikirjoittajalta.

Jotenkin tuntuu hirveältä, että joku lehti julkaisi mun blogista tekstejä ja laittaisi siihen vielä mun oikean nimen. Enkö siis itse saa päättää, kirjoitanko nimimerkin takaa ja eikö pitäisi kysyä lupa minkäänlaiseen lehteen lainaukseen. Tähänkö todella ollaan menossa, että netissä kirjoittelu on joillekin vapaata riistaa. Sitä voi vaan lainata, vääristellä ja vielä käyttää toisen oikeaa nimeä, vaikka haluaisikin pysyä nimettömänä.

Pitääkö tässä ruveta oikein tarkkaan miettimään, mitä kirjoittaa ja uskaltaako omista henkilökohtaisista asioistaan kirjoittaakaan. Etteivät sitten päädy lehtien palstoille tietämättäni. Kyllä mä sananvapauden ymmärrän ja muunkin vapauden, mutta silti kait lehden nyt pitäisi kysyä lupa.

Tosin itse kirjoitan nimimerkillä ja jos kirjoittaisin oikealla nimelläni, niin varmaan jättäisin joitakin asioita pois ja ehkä en kirjoittaisi omista asioistani niin vapaasti. Kyllä se kait jonkin verran rajoittaa, jos naamallaan ja nimellään kirjoittaa. Tai ainakin omalla kohdalla koen niin.

tylsyyden ylistys... punahattukuvaa...

Niin siis haluaisin mäkin osata kertoa vauhdikkaita kertomuksia päivästäni tai yleensäottaen ajatuksistani. Sitä kait yritin viime postauksella ilmaista. Haluaisin kertoa tarinoita tai muuta mielenkiintoista. Nyt vaan välillä tulee sellaista tylsyyden ylistystä.

Tai mites mun päivä meneekään. No, herään yhdeksän pintaan ja juon kahvit. Tulen koneelle ja katson tätä blogilistaa, sähköpostia, teen hakemuksia, katson työpaikkoja, suunnittelen tulevaisuutta, murehdin raha-asioita sun muuta.

Sitten lähden ulos milloin milläkin tekosyyllä. Käyn tuolla palstalla kokeilemassa eri kuvakulmia ja uusia kuvaideoita. Nautin kasveista, kukista ja raittiista ilmasta. Välillä tapaan jonkun ystävällisen ihmisen, joka jää juttelemaan kanssani. Viimeksihän tuli vielä kaupanpäälle kesäkurpitsa.

Tulen lenkiltä kotiin ja laitan kuvat koneelle ja mietin, mitkä olisivat tarpeeksi hyviä. Joitakin olen nimittäin laittanut sellaiseen kuvatoimistoon. Jopa yksi kuvistani sai 4 tähteä 5, mistä olen tyytyväinen, iloinen, yllättynyt ja ylpeä.

Verkonkutoja saattaa soittaa. Tänään olin mahdollisimman lyhytsanainen. Puhelu loppui viidessä minuutissa. Yleensä hän jaksaa kuunnella omaa ääntään puolitoista tuntia.

Illalla saatan lukea kirjaa, katsella tv:tä, pelata tietsikalla, siivoskella ja kirota omaa sinisilmäisyyttäni. Sitten erään ystävän kanssa saatetaan suunnitella museoon tai jonnekin uuteen paikkaan lähtemistä.

Tällä tavalla saattaa kulua päiväni, joten ei tästä mitään ihmeellisiä tarinoita keksitä. Tai ainakaan mä en ole keksinyt.

kuva ja tiede -palstan viihellinen käyttö

Törmäsin sanaan sosiaaliporno täällä blogimaailmassa ja mulle se ei kyllä sanana sano oikein mitään. Yritin oikein katsoa Wikipedistä, mitä siellä oli sanottu tuosta sanasta.

Sosiaaliporno on arkikielinen nimitys, joka viittaa köyhiä ja muita yhteiskunnassa heikossa asemassa olevia ihmisiä koskeviin skandaalihakuisiin kuvauksiin tiedotusvälineissä.[1]
Sosiaalipornossa yksittäisten ihmisten kärsimyksiä esitellään hyväksikäyttävään sävyyn. Porno viittaa tässä yhteydessä pornografiateollisuudessa ilmenneisiin hyväksikäyttötapauksiin. Tyyliin kuuluu, että käsiteltävä aihe herättää yleistä moraalista närkästystä.

Tuntuu siltä, että jotkut oikein haluavatkin kirjoittaa muita hätkähdyttävällä tavalla. Tosin en kyllä vieläkään ymmärrä, miten se, että kirjoittaa omista kokemuksistaan tai omasta elämästään, voi olla sosiaalipornoa.

Asiasta tuhanteen:

Joskus kuten tänään on ollut vähän sellainen saamaton olo. Ja silloin yritän keksiä jotakin, millä viihdyttää itseäni. Ja sellainen paikkahan löytyy kuten Tiede -lehden keskustelupalsta.

http://www.tiede.fi/keskustelut/

Tykkään käydä ainakin tuossa psykologia, aivot ja aisti -palstalla ja tulen yleensä hyvälle tuulelle. Siellä kyllä sana lentää ja erilaiset mielipiteet kohtaavat. Lueskelin sellaista keskusteluketjua kuin älykäs ja tyhmä. Hyvin ja hauskasti olivat kantaansa perustelleet. Taas ajoi tuo keskustelupalsta asiaansa. Tulin hyvälle tuulelle, kun luin heidän väittelyään. Jotkut kun vielä perustelevat hyvin ja selkeästi. Ja siinä sen näkee, kuinka vaikeaa on tehdä itseään selkeästi ymmärrettäväksi. Ja ei tullut selkoa, kummalla on elämässä helponpaa tyhmällä vai älykkäällä.

Anna -lehti - kolme juttua...

Nyt taas sain itseni keskelle kriisiä. Tosi järkevää lähteä näin töistä, kun ei ole sitten rahaa. Mutta minkäs mä mun tunteilleni voin. Ne kun eivät järkeä kuuntele.

Niin siis ostin Anna -lehden. Yleensä en jaksa enää naisten lehtiä lukea, mutta nyt tarvitsin hömppää ja lohtua suklaalevyn kera.

Ekana tuli juttu Facebookista, jossa "voi yhdellä klikkauksella tukea vaikka ihmisoikeuksia tai naisten urakehitystä". Pitäisköhän liittyä johonkin porukkaan ja katsoa, mitä sieltä löytyy ja olisiko vaikka joku ryhmä, minkä voisi perustaa.

Kuulema päättäjätkin seuraavat Facebookin tapahtumia, kun siellä liikkuu se, mikä ihmisiä kiinnostaa ja mikä heistä tuntuu tärkeältä.

Sitten tämä Tuulen viemää -ilmiö. Ai jai Clark Gable on kyllä yksi vanhan ajan miehekkäimpiä näyttelijöitä. Ei hän mun lempinäyttelijöitä ollut, mutta tässä Tuulenviemässä hän on mies paikallaan.

Scarlett toteaa lopussa: "Ajattelen tätä kaikkea huomenna..onhan huomenna taas uusi päivä". Ja kuulema kaikkien aikojen kuluisin amerikkalaisen elokuvan repliikki löytyy Rhetiltä, joka toteaa lopussa: "Rakas ystäväni, en välitä siitä paskaakaan".

Leffa on jännä kuvaus etelän huolettomasta elämäntyylistä ja näiden kahden kiemuraisesta suhteesta. Pidän leffasta kyllä ja olen tainnut lukea sen kirjanakin.

Ja kolmas lehtijuttu on tämä Päivistä kertova. Siitä jäi mieleen, kuinka hän on omiaan nopeita päätöksiä vaativissa elämänmuutoksissa. Kadehdittava piirre, voisin sanoa. Itse kun junnaan liikaa paikoillaan, niin ihana lukea moottoripyöräilevästä naisesta, joka ei pelkää muutoksia ja tekee ne nopeasti ja katumatta.

näin kun teet, niin johan onnistuu.. tai sitten ei...

Haa, tulipa tässä mieleen sateen kunniaksi, mitä kaikkia neuvoja sitä onkaan saanut kuulla. Ja vielä ne toimimattomat sellaiset. Ja ne, jotka tietää yleensä itsekin, ehkä jo kokeilleena.

- voisitko tämän kerran olla ajattelematta niin tunteella? Sama kun pyytäisi mua olemaan hengittämättä. Sellainen tunteellinen luonne mulla vaan sattuu olemaan. Olen rauhallinen, joo, mutta tunteet kyllä näkyy ulospäin. (terapeuttini ehdotus, kun selitin työpaikastani tilanteita)

- kyllä muksu nukkuu, kun hänet laittaa nukkumaan. Olin kokeillut vaikka mitä ja toinen ei nukkunut. Kukaan ei keksinyt mitään uutta tai sellaista, jota en olisi jo kokeillut.

- älä analysoi kaikkea. No, sekin on mun luonteessa ja vieläkään ei ole keksitty nappia, jolla poistaisi tuon tyylin ajatella. Sekin on vaan mua, kaikkine karvoineen päivineen.

Tuossa on pari esimerkkiä elävästä elämästä. Oletko itse törmännyt hyviin neuvoihin, jotka ei vaan sun kohdalla toimi? Tai sitten neuvojiin, jotka ilman omaa kokemusta tietävät tilanteestasi kaiken?

tarkoitanko näin vai näin vai mitenkä...

Tulee tässä mieleen, kun olen lukenut muiden tekstejä, kuinka helposti täälläkin tulee väärinymmärretyksi. Itse olen kait pelkuri siinä, että aina en sano mielipidettäni. Olen joskus joutunut sellaisiin väittelyihin mukaan, mikä kait vaikuttaa mun nykyiseen käyttäytymiseeni.

Se on jännä asia, kuinka sanoilla voi olla eri merkitys eri ihmisille. Itse ainakin käytän joskus sellaisia muotoja ja heittoja, että joskus mun kaveritkaan ei ymmärtänyt mua.

Otan esimerkin omasta puheestani. Kerron esim., että pidän hyvännäköisistä miehistä. Tähän olen saanut kuulla, että katson vain pintaa tai hyvännäköiset miehet ovat liian itseriittoisia ja ei kannata vaivautua jne... Kuitenkin siis tiedän tuon kyllä, mutta tarkoitan oikeastaan, että pidän mun omasta mielestäni hyvännäköisistä miehistä. Ja sehän tiedetään, että meillä kaikilla on eri maku. Joku pitää pitemmästä ja joku lihaksikkaammasta. Ja myös tarkoitan kokonaisuutta. En ole vain keksinyt tuolle kaikelle hyvää, yhtä sanaa.

Ja jos puhutaan lisää ulkonäöstä. En esim. pidä pukumiehistä. Heistä tulee mulle mieleen työpaikka, joten en nyt vapaa-ajallani pidä tuota asua kovinkaan rentona, miehekkäänä. Voihan se sitä ollakin, mutta pidän enemmän sellaisesta rennosta tyylistä: esim. farkuista. Kun kerran itse olen aika rento, niin pidän rennosta tyylistä toisellakin.

Ja niinhän sitä on sanottu, että makuasioista ei kannata väitellä. Harvemmin sitä muuttaa omaa mielipidettään toisen sanomisen takia. Joskus jopa vielä enemmän linnottautuu omien sanojensa taakse ja ei ehkä näe yhtään, mitä toinen on tarkoittanut.

Tällaisia pohtii tänään itsetehty, omatekoinen, sinne päin diplomaattipoikanen.

ovi kiinni ja menoksi

Kuukauden mä näköjään kestin tuota hullunmyllyä ja sitten mulle riitti. Jos ei kukaan kerkiä neuvomaan ja edelliset jättävät työnsä tekemättä, niin miksi mun pitäisi stressata iltakaudet. En yksinkertaisesti vaan kerennyt kaikkea tekemään, vaikka kuinka olisin hulluna tehnyt. Ei oikein lisää työmotivaatiota. Pikemmin tulee sellainen olo, että pas.. mä välitän, kun ei kerran kukaan muukaan. Tai olisivat edes vähän kyselleet, että miten sujuu tai kerkiikö yksi ihminen muiden sotkuja selvittämään. Kyllä sitä huutamaan tullaan ja valittamaan. Ja jos neuvoa kysyy, niin käskivät paperista katsoa. Ei taida olla palkka tarpeeksi suuri tuota kuuntelemaan ja muiden sotkuja selvittelemään. Niin että kiitos vaan, ovi kiinni ja ikkunat auki...

tuulipuku se olla pitää ... tai ainakin joskus

Susa kulttuureja sekoitellen -blogissaan http://kulttuurejasekoitellen.blogspot.com/ ihmetteli tuulipuvun arkikäyttöä ja mietti eroja pukeutumisessa ja laittautumisessa Amerikan ja Suomen välillä. Ehdin jo Susan blogiinkin jotakin kirjoittaa, mutta laitan vielä tähänkin ajatukseni.

• Korkokengät: itse en paljon käytä korkokenkiä, kun ovat ikävät jaloille ja sellaista mallia en ole löytänyt, joka olisi mukava ja naisellinen yhtä aikaa. Ja liikun aika ripeästi, mitä ei ole helppo tehdä korkokengät jalassa. Ja mun selkä ei tykkää eikä oikein enää jalatkaan. Niin ja olen vielä aika pitkä, niin korkokengissä olisin vielä pitempi.

• Meikkaaminen: itse meikkaan ainakin töihin lähtiessä. Musta toimistossa kuuluu olla huoliteltu. Ja kun mulla on vielä mustat silmänaluset, niin meikkivoide on ainoa keino tuon väsyneen ulkonäön normalisoimiseen. Meikkaaminen on kait aika makukysymyskin Suomessa. No, sitten on vielä nämä naisen velvoitteet Suomessa. Pitää olla kodin hengetär ja samalla tehdä uraa. Aika raskas yhdistelmä. Ja jos on vielä lasten huolehtiminen sun muu, niin ehkä ei jaksa enää ajatella ulkonäköään tai koe sitä niin tärkeäksikään. Ainakin itse kun olin valvonut kolme kuukautta muksun koliikin takia, niin ulkonäköasiat eivät tulleet mieleen. Ja Suomessa ei kait ole tapana liikaa erottua massasta.

• Hiukset: mulla on pitkät hiukset, mutta osaltaan sen takia, että en ole löytänyt hyvää kampaajaa ja osaltaan sen takia, että mulle kait sopii pitkät hiukset parhaiten. Ja suomalaiset hiukset on aika ohuet. Ehkä monet sen takia leikkaa ne lyhyeksi tai sitten ei haluta liikaa erottua.

• Suhde: Joihinkin ihmisiin suhde vaikuttaa niin, että eivät enää välitä ulkoisesta olemuksestaan. Ehkä on liian väsynyt tai arki vie mennessään. Kyllä miehetkin voivat lihoa ja muuttua suhteen aikana. Itse taas huolehdin itsestäni enemmän suhteeessa kuin näin sinkkuna. Meikkaan kyllä, kun lähden kaupungille. Joskus viikonloppuisin on kiva vaan olla luomuna. Jonkinlaista rentoutumista sekin.

Tuulipukuun en osaa hirveästi ottaa kantaa, kun en itse edes omista sellaista. Ja jos omistaisin, niin käyttäisin sitä lähinnä lenkille mennessä tai maalla.

Tuossa alhaalla on vielä joitakin mielipiteitä tähän pukeutumisasiaan. Löysin ne netistä.

Suomalaiset pukeutuvat itseään varten.
Virolaiset pukeutuvat niin kuin pitää.
Suomalaisilla naisilla on mukavat kengät.
Virolaisilla naisilla on korkokengät.
Suomessa keski-ikäisetkin voivat pukeutua värikkäästi.
Virossa vain nuoret ja venäläiset käyttävät kirjavia vaatteita ja kirkkaita värejä

Mukavuudenhalu on varmaan yks syy. Ja tiedän useita perheenäitejä, joiden vaaterahat menee kasvavien lasten vaatteisiin. Niille kun usein joutuu joka vuosi ostamaan kaikki vaatteet/kengät uusiks. Rahaa ei välttämättä enää riitä omiin uusiin vaatteisiin. Eikä se ehkä enää ole niin tärkeää. Monille kun on tärkeämpää käydä hoitamassa ylipäätään tärkeät asiat (pankki, kauppa, apteekki jne.) kuin se että miltä näyttää niitä hoitaessaan. Sitäpaitsi monet tuulipukuihmisetkin osaavat pukeutua tilanteen mukaan niin halutessaan. Myös asuinpaikka vaikuttaa. Kaupungissa miettii vähän enemmän mitä päälleen laittaa. Maalla kun teet lumityöt, sitten käyt välillä kaupassa ja palaat kantamaan pari sylillistä puita sisälle, niin eipä siinä paljon tyylikkäitä vaatteita tuu välillä vaihdeltua.

lentelevät ajatukset ja näkökulman aste

Ylityöt painavat silmää, mutta yritän pysyä hereillä enkä nukkua tämän näppiksen päälle. Ajatukset lentelevät sinne tänne eikä mistään saa kiinni. Vähän niinkuin tässä kuvassa.

Tekisi mieli mennä vaan nukkumaan ja uneksiä jostakin mukavasta. Aamun viiden asteen lämpö muistutti, että kesä käy viimesiään ja kohta syksy tulla pulpahtaa. Huomaa ilmaa haistellessa, että syksyn tuoksut leijailevat ilmassa. Tulisipa oikein pitkä ja värikäs syksy, että voisi ottaa paljon kuvia.

Mamma mia -elokuvasta sen verran, että mulle jäi haikea olo ja ystäväni taas sanoi tuota tosi hauskaksi. Miten voidaankin nähdä sama elokuva niin eri tavalla. Kumpikaan meistä ei ole oikeassa tai väärässä vaan näkökulma on eri. Ja näköjään elämä ja elämäntilanteet tekevät sen, että elokuva piirtyy mulle erilaisena.

kuvat kertoo ja loppuvakavuus

Tämä bloggari vaihtoi asetukset itsestään englanniksi. Oliskohan suomen kieli liikaa tälle systeemille. Mitenköhän palautan suomenkieliset asetukset? Äh...

Nyt tuntuu vähän tältä. En saisi palloa koriin tällä hetkellä millään. Niin puhki olen.

Eilen tuli taas kierreltyä pitkin Helsinkiä ja voin kyllä myöntää, että monet paikat ovat mulle tuntemattomia. Esim. tämä säätytalo.

Tuli myös tämä suihkulähde vastaan.

Kun puhutaan yleensä loppukevennyksestä, niin mä voisin kertoa loppuvakavuudesta. Oli nimittäin näissä blogeissa ollut paljon keskustelua rasismista ja syrjimisestä. Itsekin olen osani tuosta kokenut.

Luin jostakin, että me ihmiset pelätään vieraita asioita ja naamoja. Ja tuttuus tuntuu turvalliselta ja oikealta. Tätä oli testattu näyttämällä eri ihmisten kuvia. Ja mitä tutummaksi kuvat tulivat sitä enemmän ihmiset niistä pitivät.

Miksiköhän vieras sitten tuntuu niin pelottavalta? Ja missäköhän on sellainen mukava uteliaisuus eri kulttuureja kohtaan? Kaikesta kun kuitenkin voi oppia jotakin. Ja sehän on rikkautta, että on erilaisia ihmisiä.

siviilirohkeuden puute...

Eilen illalla kiertelin taas tutuilla paikoillani, kun tässä kuvassa olevalla paikalla oli poikajoukko. He polttivat jotain lautaa ja heittelivät kiviä. Ensin lähtivät karkuun mut nähdessään, mutta sitten jatkoivat rauhassa puuhiaan.

Voin myöntää, että mulla ei ole siviilirohkeutta johtuen osaltaan mun kokemuksistakin. Ja en halua ketään hyökkäämään päälleni. No, mä jatkoin muina miehinä matkaani, mutta ahdistuksen kera. Mietin pienessä päässäni, pitäiskö kutsua palokunta vai poliisit. Ei ole helppoa tietää, miten toimia.

Tänään katsoin paikan ja en nähnyt siellä mitään tuhon jälkiä. Ehkä he olivat peittäneet jälkensä tai joku muu oli jo korjannut paikan.