keskiviikkona

hymysuin...ankkojen vääntelyt...




Tänään on vähän sellainen erikoinen päivä. Olo on vähän niin kuin neutraali. Ei ole huono olo eikä sellainen hyväkään. Kokeilin illalla nimittäin väkisin laittaa itseni uneen hymyissä suin. Luin nimittäin, että kasvojen hymy saa tuntemaan olon paremmaksi. Pää ei osaa lukea, että onko aihetta hymyyn vai muutenko vain hymyilee. Lieko tuo sitten vaikuttanut, että nyt on vähän parempi olo. Pitänee varmaan kokeilla tänäkin iltana.

Kuvina on ankkojen touhut. Niitä olen välillä kuvannut ja keksivät jumpata kesken kuvaamisen ja aika hauskoja vääntelyjä jäi muistoksi.



tiistaina

arkea ja vakio



Jotenkin huomaan, että teen nykyään itse paljon ruokaa. Ensin ajattelin, että säästän rahaa, mutta nyt olen huomannut, että kotona tai itse tehty on paremman makuista kuin kaupan einekset. Joten näin sitä meikäläinenkin on alkanut kokkailemaan, puolittain vahingossa.

Iltaviihdykkeenä olen katsonut vanhoja Pokka pitää -jaksoja. Ajatukset lentelee muualle kuin omiin ongelmiin ja niin on yksi tekeminen ajanut asiansa.

Onkohan kivun määrä jotenkin vakio. Olen kokeillut vahvenpaa särkylääkettä, että nukkuisin yöllä. No, nukunhan mä nyt jotenkin, mutta niska on ihan jäykkä aamulla ja selkä vihoittelee. Ihan kuin kipu leviäisi toiseen paikkaan vähänkin, jos toinen paikka hellittää. Ihme juttu.

maanantaina

arki...mikäs sen parenpaa... tippa kukassa



Aika hyvin olen saanut olla kotona tässä julkisivuremontin aikana. Muutaman kerran olen joutunut poistumaan metelin keskeltä.

Lähden kohta tyttäreni asunnolle, kun lupasin hankkia marsuille heinää ja siemeniä. Jään sinne vähänksi aikaa, kun tyttärelläni on ihanan iso tv, josta on mukava katsoa leffoja.

Viikonlopun vietin ulkoilun ja lukemisen merkeissä. Yritin välttää tietokonetta, että josko käteni voisivat paremmin. Ja onhan se välillä hyvä kokeilla, miltä tuntuisi elää ilman tietokonetta. En tiedä, miten valitsisin, jos pitäisi valita tv:n tai tietokoneen väliltä.

Viime postauksen maalle haaveilu taitaa olla todellakin haaveilua. Realiteetit tulevat vastaan, kun ei ole autoa eikä ajokorttia ja yleensä maalla palvelut ovat liian kaukana.

Nyt pitää ruveta valmistautumaan. Marsuherrat odottavat.

tiistaina

luovan ammatin kaipaus...



Kun nyt tarkastelen, että toteutinko lapsuuden haaveeni ammattisaralla, niin taisin eksyä kauas. Mähän halusin lapsena, että musta tulisi näyttelijä, tanssija tai laulaja. No, näyttelijäksi musta ei varmaan olisi ollut, kun olen ujo, ja lauluääneni ei ole tarpeeksi hyvä ja tanssimisessa opin askeleet ja tyylin, mutta en koreografiaa. Joten ei musta taida olla noihin ammateihin.

Olen kuitenkin halunnut tehdä jotakin luovaa. Jotakin, missä saisi keksiä jotakin. Tehdä vaikka käsikirjoituksia tai lyhytelokuvia. Tehdä jotakin, jossa voin käyttää tätä loputonta mielikuvitustani, mitä en ole voinut käyttää missään töissäni. Työni ovat olleet yleensä mahdollisimman yksitoikkoisia. Mitä lie haluan.

Ja haluaisin asua maalla. Välillä tunnen melkein fyysistä kipua, kun ajattelen kesiä, jolloin sain olla maalla. Sain nauttia tuulen suhinasta, veden liplatuksesta ja siitä rauhasta. Nyt asun lähiössä, talossa, missä kaikki äänet kuuluvat. Lähden ulos etsimään sitä luonnon palasta, jatketta olohuoneelleni.

Katson asuntoilmoituksia kauniista ja romanttisista taloista, joissa haluaisin asua. Onneksi katsominen on sentään ilmaista.



omakuva arjen kera....

Vaihdoin tuota bannerikuvaa. Mulla on näitä muotoiluja. Tässä on tehty vaan vähän erilaiseksi, mutta itse pidän tätä onnistuneena.


Tuosta omakuvasta pidän, koska siinä hymyilen uteliaasti ja rohkeasti. Haluaisin olla sellainen vieläkin. Lapsena sitä on niin rohkea. Elämä tekee joskus aremmaksi ja sisäänpäin kääntyneeksi.





Vielä ei ole väsymys tullut kaveriksi. Asunto on vaan niin pimeä, että nukun pitenpään kuin kesällä. Keittiön ikkunasta ei paljon valoa näy eikä tuosta toisesta olkkarinkaan ikkunasta. No, kyllä tämä vielä menee, mutta mitenköhän sitten talvenpana.

Tyttäreni näki unta, että hän sai kaksoset ja mä hoidin niitä, kun hän kävin töissä. Suvussa ei ole kaksosia. Mistä lie niistä uneksii.


maanantaina

keksi kuvalle tarina...





Kertokoon tämä kuva tämän hetken fiiliksistä.

torstaina

arkea... ruusukuva...





Nyt on sitten parveke poissa käytöstä ja asunto on pimeänpuoleinen. Työmiehet aloittavat naputtelun heti kello seitsemältä ja itse heräisin mielummin kello kahdeksan jälkeen. Tässä sitä sitten eletään ulkoremontin keskellä. Pääsispä töihin pakoon tätä mekkalaa. No, niin kauan kuin on lämmintä voin sentään mennä ulos. Ja onhan aina kirjasto.

Näistä paikoista, mihin hain, on alkanut tippua kieltäviä vastauksia. No hyvä, että edes ilmoittivat.

Unia näen tosi paljon ja usein niissä on sama teema. Näen jonkun miehen ja olen hänestä kiinnostunut, mutta hän katsoo poispäin.

maanantaina

kynttilää ja hämmentävät ohjeet....





Välillä asiat hämmentävät mua tai oikeastaan vastakkaiset ohjeet. Sanotaan esim., että pitäisi purkaa tunteensa, siis vihansakin, ettei patoudu. Toisaalta taas sanotaan, että pitää hillitä itsensä, että liika vihastuminen on pahasta.



Toisaalta sanotaan, että ei saa valittaa ja toisaalta taas pitäsi olla oma itsensä ja kertoa, miltä tuntuu. Miten siis voi olla valittamatta, jos siltä kerran tuntuu.

Toisaalta pitäisi olla oma itsensä, mutta entä jos on ujo. Silloin pitäisi karaista itseään ja mennä ihmisten joukkoon. Entä jos silloin ei ole oma itsensä. Missä siis kulkee raja.


sunnuntaina

ensi vuonna...

Tämä asia on kyllä vähän naurettava tai ehkä outo. En oikein tiedä, viitsinkö edes tästä kirjoittaa. No, kirjoitan kuitenkin.

Varmaan on tullut aika lailla esille, että elän yksin ja ei mulla ole enää montaa ystävääkään jäljellä. Jossakin vaiheessa erilaiset elämänvaiheet ja mun masennus vei mua ja ystäviäni eri suuntiin.



No, olenhan mä tähän jo tottunut. Ei siinä mitään. Mutta ensi vuonna täytän pyöreitä vuosia ja mua masensi ja suretti, kun en voi pitää minkäänlaisia juhlia, kun mulla ei ole montaa ihmistä, keitä voisin sinne pyytää. Olisin halunnut jotakin erilaista, jotakin, josta muistaisin nuo synttärit.



Muokattu ruusu... bloggauksesta...

Kuvana on erittäin muokattu ruusu, millä muokkauksella rikon varmaan kaikkia mahdollisia valokuvauksen ja muokkaamisen sääntöjä. No, onneksi niin voi ja saa tehdä, ainakin tässä blogissani.


Ajatella, että joku on kirjoittanut blogia jo vuonna 1994. Itse en ole ehtinyt blogata kuin vähän yli vuoden.

  • Blogien pioneerina pidetään amerikkalaista freelance-journalistia Justin Hallia, joka aloitti yhä jatkuvan bloginsa vuonna 1994.
  • Leimaavin asia blogeille on henkilökohtaisuus, kirjoittajan oma, subjektiivinen näkökulma kaikkeen kirjoitettavaan.
  • Vanhin yhtäjaksoinen suomalainen verkkopäiväkirja on Kanerva Eskolan Agrippa, joka alkoi ilmestyä vuonna 1995.


Blogin kirjoittaminen selviytymiskeinona
tekstin löysin Kultti.net -sivuilta.


miten eteenpäin....




Välillä tulee miettineeksi, että mitä koulukiusaamisen jälkeen. Miten sitä toipuu ja menee elämässä eteenpäin. Löysin linkin Sydänliiton verkkolehteen.
Siinä oli paljon asiaa tästä aina ajankohtaisesta ja tutusta asiasta.


– Kiusaamisesta trauman saanut ihminen vammautuu näkymättömällä tavalla. Hän ei tarvitse pyörätuolia, mutta hän kykenee vain murto-osaan siitä, mihin hänellä on lahjoja. Pelko, jännittäminen, syyllisyys, masennus, huono itsetunto ja sosiaaliset pelot johtavat alisuoriutumiseen tai estävät häntä menemästä eteenpäin ja saavuttamasta asioita elämässään.
- Silti suurin syy on asennevamma. Kiusaaminen muka kuuluu lasten kanssakäymiseen ja menee itsestään ohi. Mutta kiusaaminen ei koskaan ole normaalia. Ajan myötä se vain pahenee.

– Kustannukset vain kasvavat kymmenien tuhansien kiusattujen myötä joka vuosi. Kiusatuksi joutuminen johtaa herkästi jonkinasteiseen masennukseen, eristäytymiseen, arkuuteen ja pelkotiloihin. Ihmissuhdeongelmat, yksinäisyys, univaikeudet ja itsetuhoajatukset ovat tavallisia. Kiusatuksi joutuminen voi edesauttaa syömishäiriön syntymistä. Stressi aiheuttaa päänsärkyä, keskittymisvaikeuksia, vatsakipua tai uupumusta.


Vieläkin nuo kaukaiset tapahtumat vaikuttavat mun käyttäytymiseen. Huomaan arkailevani ja pelkääväni joitakin ihmisiä ja varsinkin ryhmiä. Tulee muistoja mieleen. Ehkä joku päivä muistot eivät kiusaa ja teen asioita, joista vielä haaveilen. Ehkä joku päivä tuo kaikki on vain hämärä muisto ja se ei häiritse ihmissuhteitani.




lauantaina

pähkinöistä treffeille....





Tänään olen lukenut pitkästä aikaa Monte -Criston Kreiviä. Siinähän syytön mies joutui vankilaan 14 vuodeksi ja sai vankilatoveriltaan tiedon rikkauksista. Kirjassahan on seikkailua, kostoa, ystävyyttä ja kaikkea, mitä hyvään kirjaan kuuluukin.

Joskus tulee miettineeksi, että jos joku tekisi vääryyttä, niin parantaisiko se yhtään omaa olo, jos kostaisi. Voisi vielä pahimmassa tapauksessa käydä niin, että kokisi siitäkin syyllisyyttä. Ja onko kosto koskaan oikeutettua?

Eräästä kirjasta taas luin erilaisia filosofia pähkinöitä. Niissä joutui itsekin vähän ajattelemaan, että mikä olisi oikein. Itse en ole koskaan pitänyt valehtelusta. Inhoan muutenkin kaikkea teennäistä ja kusetusta. Olen viimeisen päälle rehellisyyden ja reiluuden kannalla.

Tosin kun treffeillä joskus kävin, niin siinä törmäsi kyllä sellaisiin miehiin, joille esittäminen ja valehtelu oli jokapäiväistä. Oli aika rankkaa huomata jonkun puhuvan ihan puuta heinää ja varsinkin kun on tunteista kyse.

Nyt olen sitten säästynyt noilta raskoilta treffikuvioilta. Mulla ainakin noi kuviot ovat olleet sen verran voimia vieviä, etten tiedä, jaksanko yrittää enää mitään. Se toisesta luopuminen ja se, että joutuu pettymään on kyllä vienyt halua tutustua uuteen ihmiseen.

torstaina

vaahteran lehteä arjen kera...


Vaahteran lehtiä tippuu hiljalleen puusta. Tämän väritin itse, mutta syksy on jo ilmassa, vaikka on vielä ihanan lämmintä.

Isäni pääsee tällä viikolla sairaalasta. Soitin nimittäin isälleni suoraan sairaalaan. Hän kuulosti ihan omalta itseltään ja sapessa se vika olikin ja ottavat kuulema joitakin kokeita joka päivä. Joten en ole enää niin huolissani, kun kuulin hänen äänensä.

Olen huvittanut itseäni katsomalla asuntoja oikotieltä. Tiedän, etten voi ostaa, mutta noita asuntoja ja sisustuksia on kiva katsoa.

Ehkä tässä kirjoittamisessa on ollut jonkinmoinen motiivipula. En oikein tiedä, miksi kirjoitan. Kirjoitanko omaksi huvikseni vai yritänkö sanoa jotakin. No, joka tapauksessa kirjoitan niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä.

Olen kohta lähdössä hakemaan pussilisen omenoita, kun sukulaisellani on omenoita puut pullollaan. Siinä on sitten keksiminen, mitä ihmettä teen noista omenoista.


tiistaina

isästäni... possut





Olen varmaan kertonutkin, että isäni asuu ulkomailla. Ja me nähdään vaan pari kertaa vuodessa. Kirjoitellaan kyllä sähköposteja, mutta eihän se samanlaista ole kuin jos hän asuisi täällä ja voisi nähdä useammin. No, olen sopeutunut asiaan ja liekö isäni ikinä ymmärtänyt kaltaistani tytärtä, joka mieluummin urheilee ja hyppii puissa kuin leikkii kotia ja tekee ruokaa.

Nyt isäni on kuitenkin sairastunut maksatulehdukseen ja kun hän on yli 80 vuotias, niin ei kait se leikin asia ole. Ajattelin juuri, että olisi ollut hyvä käydä häntä sairaalassa katsomassa, mutta miten mä tässä tilanteessa vähävaraisena voisin lähteä.