sunnuntaina

kuulumisia....

Olkapäiden vointi on menossa parenpaa päin. Ei ole niin kovia kipuja kuin ennen. Oikean kanssa teen noita liikkeitä ja vasen taas ärtyilee. Vasemmassa onkin heijastusta kaurangasta ja niskasta. Sen takia en tiedäkään, onko tuo leikkaus oikea toimenpide ja tuo leikkaaminen jännittää mua.

Kävin kanssa velkaneuvonnassa. Olen siis ollut liian vähän aikaa työttömänä ja mulla pitäisi olla vakityöpaikka, etttä voisivat auttaa mua. Että silleen.

Käytiin myös isääni katsomassa. Oli aika raskas reissu, kun hän on sairastunut vakavasti. Pahinta oli myös se, kun hän itki, kun me lähdettiin. En ole ikinä nähnyt isäni itkevän.

Tästä pitäisi kanssa ruveta orientoitumaan töihin. Ei ole vaan mitään hajua, mihin. Ehkä tammikuu pitää ottaa vielä rauhallisesti, mutta sitten olen kait näiden käsien kanssa jo voiton puolella ja pitäisi etsiä itselle töitä.

lauantaina

virheitä tekemään... joskus sitä on onnistuttava...



- Korjaa virhe, jos voit.
- Suhteuta virhe käytettävissäsi olleeseen tietoon.

- Suhteuta virhe vielä pahempiin virheisiin.
- Mieti, kauanko virheesi muistetaan.
- Mieti, moniko maailmassa tietää asiasta.
- Mieti, oliko onnistuminen sittenkään ehdo
ttoman välttämätöntä.
- Tarkista sisäistä vaatimustasoasi.
- Mieti oman vaikutusvaltasi rajoja.
- Pidä virhettä yrittämisen merkkinä.
- Opi omista ja myös muiden virheistä.
- Kerro virheestäsi toisille kuin seikkailusta.

Miksi on vaikea kestää epäonnistumista? Miksi haluaisi aina onnistua tai sitten ei halua yrittää ollenkaan?

Olisi hyödyllistä oppia tekemään asioita ilman, että pelkää virheitä. Jokainenhan tekee joskus virheitä. Virheet eivät tee ihmistä huonoksi. Virheistähän voi oppia ja virheidentekijä on inhimillinen.

Kukaan ei kait voi aina epäonnistua. Joskus kokee onnistumisen hetkiä. Mulla on vaan joskus sellaisia vaatimuksia, että koen epäonnistuneeni. Esim. haluaisin, että kotini olisi kaunis ja suhteellisen siisti. En osaa tehdä sellaista, joten koen itseni epäonnistuneeksi. Yritänkö pakottaa itseäni siivoomaan, mikä on raskasta vai hyväksyä oman suurpiirteisyyden tällä saralla, mikä sekin olisi vaikeaa.

Ehkä olisi helpompi onnistua, jos vain tietää, mikä on itselle se onnistuminen. Ja tietää myös, että monesti se vaatii epäonnistumisen kokemuksia, että voisi oppia ja onnistua.

Tai onko elämässä onnistumista se, että olisi hyvä työpaikka ja hyvä parisuhde. Jos nuo ovat onnistumisen ehdot, niin olen epäonnistunut elämässäni.

Ehkä pitäisi katsoa elämista kokemisen matkaksi, jossa on epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja kaikki kokemukset voivat opettaa jotakin. Niinhän sitä sanotaan, että tekemällä oppii. Ehkä tekemällä oppii myös epäonnistumaan ja tajuamaan, että joskus saa epäonnistua, että se ei vaikuta ihmisarvoon.



perjantaina

itsensä näkeminen...virheet...vanhuus...

Nämä Gilda -kuvat ovat tuonneet mulle paljon hupia, kun olen yrittänyt muokata niitä omanlaiseksi. Tv:stä kun on vaikea saada hyviä kuvia.



Tämä itseni hyväksymisasia kummittelee aina välillä. Ja se, että näen itseni ehkä eri tavalla kuin muut mut. Olen nimittäin pitänyt itseäni vähän pyöreänä ja eilen röntgen -hoitaja sanoi, etten ole ylipainoinen. Jäin oikein miettimään, että millaisena itseni näen. Katson peilistä, mutta näen itseni pyöreänä.

Tuntuu, että on joutunut tekemään pitkän matkan, että edes jollakin tavalla hyväksyisi jotkut puolet itsestään. Olen nimittäin aina halunnut olla siro. No, siroa musta ei saa, mutta ei kait kaikkien naisten siroja tarvitse ollakaan. Kait tähän maailmaan mahtuu muunkinlaisia naistyyppejä.

Tykkään katsoa tv:stä dokumentteja. Ne herättävät ajatuksia ja joskus tulee ahaa- elämyksiä oman itsensäkin suhteen. Näkee silloin omassa elämässään ja itsessään jotakin hyvää.

Jäi erään kuvanveistäjän haastattelusta mieleen, kuinka hän kertoi, että jossakin vaiheessa viimeistelu on lopetettava ja jätettävä työhön virheitä. Ei tarvitse veistoksen siis olla täydellinen. Kun oppisi nauttimaan tekemisesta, minkä ei tarvitse olla täydellista. Tekisi asioita, vaikka ne eivät onnistuisikaan niin hyvin.

Katsoin myös dokumentin näistä 100 -vuotiaista. Siinä oli kyllä niin erilaisia 100-vuotiaita. Osa oli hyvässä kunnossa, vaikka joi ja poltti ja osa taas pyörätuolissa. Varmaan korkean iän salaisuus on geenit ja ruoka ja ehkä joskus jopa elämänasenne. Tosin joku jo sanoi, että on raskasta olla 114-vuotias, kun on riippuvainen muista ja joku toivoi jo kuolemaa, kun on elänyt niin pitkään.

Joutuu miettimään, millainen vanhus musta tulee, jos vanhaksi elän. Olenko toimelias ja itsenäinen vanhus vai muista riippuvainen? Puolet elämästä on eletty ja toinen puoli voi olla edessä.

Geenit kuulema ratkaisevat, mitä vanhemmaksi tulee. No, itse voin ainakin vaikuttaa, että mulla olisi jonkinlainen lihaskunto. Ja kuulema nopea kävelyvauhti ennakoi parenpaa terveyttä. Kun saisi jostakin sen positiivisen elämänasenteen. Sillä kuulema pääsisi jo pitkälle.

jyvä jyvältä....


Nyt on pidetty pari viikkoa lomaa blogin pidosta. Välillä olen kyllä käynyt täällä, mutta ei ole ollut aiemmin kunnon inspiraatiota kirjoittaa.


Tässä selvisi sekin, että mulla on yliliikkuvat nivelet. Liekö tuo osaltaan vaikuttanut, että kädesssäni on ollut näitä vaivoja. Ihoni mm. venyy kuulema epänormaalisti, eli on joku kollageenihäiriö. Jos nyt vaikka osaisi liikkua niin, ettei rasita niveliä.

Vaikea saada itsensä ajattelemaan välillä muuta ja varmaan myös kuormitan tytärtäni näillä asioillani.Totaalinen uupumus yhdistettynä kipuihin on kanssa pitänyt mielen matalana.

Pienet toivekkuuden hetket pitävät mut pystyssä ja ei ihan täysin menetä toivoaan, kun tämänkin vaivan pitäisi jossakin vaiheessa hellittää.


"Ei onni ole mikään sattuma, joka valahtaa taivaasta kuin rankkasade kesäpäivänä. Se tulee ihmisen luo vähitellen sen mukaisesti, miten hän suhtautuu elämään ja ympärillä oleviin ihmisiin. Onni karttuu jyvä jyvältä, osanen täydentää toistaan."


Tsingiz Aitmatov



lauantaina

lauantaina....


Mulla on välillä vimma tehdä monta asiaa yhtäaikaa. En siis osaa keskittyä kunnolla mihinkään. Ehkä mulla on joku puolittainen d tai mikä lienee.

Välillä tekee todellakin mieli luovuttaa ja lopettaa tämä blogin pito. Sitten joku kommentoi ja kyselee, missä olen ollut, joten tässä sitä taas sitten ollaan. En ole varma, pystyisinkö edes tässä vaiheessa lopetttamaan, vaikka olenkin siitä puhunut.

Yhtä piirrettä kovasti toivoisin tähän elämään: itseluottamus mahdollisimman monessa asiassa. Olisi elämä paljon helponpaa. Ja olisi myös hyvä olla sellainen, joka tietää, mitä tekee ja minne on matkalla. Ettei elämä mene vain ihmettelyksi ja jahkailuksi. ´

Otinpa aikani kuluksi Tv.kaistan. Kun kerran tuli sitä kuukausi maksettua, niin taidanpa jatkaa leffan katselua. Piti tulla tänne vaan ihmettelemään.

taukoa, lintukuvia ja suhde ruokaan...






Taas kerran mä olen tilanteessa, missä mietin tämän blogin pitämisen mielekkyyttä. En ole varma, onko mulla vielä sanottavaa tai kuvattavaa vai olenko jo kertonut kaiken oleellisen. Tai osaanko kirjoittaa niin, että herätän kommentointia.

Tämän hiljaisen viikon aikana olen myös miettinyt suhdettani ruokaan. Olen nimittäin huomannut, kuinka vaikeaa on syödä normaalisti. Välillä yritän olla dietillä ja välillä taas syön ihan liikaa. Ehkä ajatuksiani on myös siivittänyt kirja: Olen juuri syönyt, läheiselläni on syömishäiriö.

Tajusin kirjasta, että ahminta on seurausta siitä, että on syönyt liian vähän. Ja kannattaa syödä 4-5 kertaa päivässä. Ja ei kannata yrittää olla millään dietillä. Kuulema liika ruuan rajoittaminen altistaa kenet tahansa ahmimiselle.

Ja näin talvella kun huomaa vielä, ettei huvita mennä ulos lenkille. Jää liian helposti kotiin, varsinkin nyt kun olen sairaslomalla.

Sikaflunssalta olen kait vielä säästynyt. Kuumetta oli neljänä päivänä ja vähän heikko olo. Muuten ei mitään oireita. Nyt tuntuu olo taas normaalimmalta. Rokotusta en ole aikonut ottaa. Ainoa rokotus, minkä pidän voimassa, on jäykkäkouristusrokotus.


sunnuntaina

joulun odotusta...








Kohta on sitten joulu ja en oikein tiedä, mitä tänä vuonna joulusta ajattelisin. Joulunhan pitäisi olla yhdessäolon aikaa, rauhan aikaa. Monille se on kuitenkin ikävien muistojen aikaa, liian suurten odotusten aikaa.


En edes tajua, miksi sitä laittaa niin suuret odotukset jouluun. Ehkä ne odotukset selittävät sen, miksi ahdistaa ja on surkea olo. Ehkä joulussa pitäisi olla taikaa ja silloin odottaa kaikkien ikävien asioiden häipyvän ja joulun tuovan vain onnea ja iloa.

Mulle joulussa on ollut vaikeaa se, ettei ole enää sitä kotitaloa, jossa isolla joukolla joulua juhlittiin. En tiedä, miksi se paikka on niin tärkeä. Monethan eivät vietä aikuisena joulua kotitalossaan vaan oman, uuden perheensä kanssa. Ehkä joulu kaikkien eniten näistä pyhistä muistuttaa siitä, ettei ole sitä omaa perhettä.

Samaten jouluun liittyi puukirkossa käynti lumisessa maisemassa. Se rauha ja kaunis luminen ympäristö. Ihmiset hyörivät ympärillä. Väliaikaisesti on sotakirveet haudattu. Odotetaan lahjojen jakoa, joka alkoi yleensä kahdeksan jälkeen illalla. Oli ääniä, makuja, lämpöä ja tunnelmaa. Oli touhua ja kuusen hakemista. Oli koristelua ja odottelua.

Mitenköhän onnistuisi nyt aikuisena vangitsemaan edes vähän joulun tunnelmaa. Edes vähäsen siitä taiasta pitäisi itselleen.

lauantaina

viime vuoden talvikuvia...




Viime vuoden kuvia laitan esille, kun nyt kameran ulkoilutus on vähän jäänyt. Ei ole oikein huvittanut ulkoilla tuossa liukkaassa loskasäässä.
Tytär kävi kääntymässä ja muuten olen ollut ihan omillani. Huomaan keksiväni koko ajan uusia sanoja tälle yksinolemiselle. Ehkä luulen yksinäisyyteni helpottavan, kun käytän eri nimityksiä sille.
Ajattelin viettää tämänkin illan tv:n ja lukemisen merkeissä. Ei ole huonoja vaihtoehtoja nuokaan.


torstaina

nojatuolikuuntelua ja väreilla leikkimistä....

Teki mieli leikkiä väreillä.
Aika yllättävät värit vaan valitsin.
Joskus on vaan kiva kokeilla, mitä syntyy.
Tuolla oikeassa yläreunassa on tehosteita.
Kuuntelin linnun laulua, sateen ropinaa ja laineiden liplatusta.
Olipa kauniista.
Ihan kuin olisi ollut maalla.
Sai matkustaa tuolilla.

keskiviikkona

sateenkaarta ja sinistä taloa....




Katselin viime vuoden kuvia
tähän aikaan.
Silloin oli tämä upea sateenkaari.
Se muistuttakoon, että talvellakin voi olla kaunista vaikka ilman lunta.

Nykyään taas herään yhdeksän aikaan, kun ystävälliset talokorjaajat naputtelevat vasaralla silloin.

Luin Hesarin verkkosivuilta, että menestyneimmät ihmiset asuvat sinisessä talossa. Voi kyllä pitää paikkansa. Mun ystäväni asuu sinisessä talossa ja hän on menestynyt.
Ja kuulema vihreässä talossa asuu onnelliset ihmiset. Mistäköhän saisin sen vihreän talon?
Ehkä mäkin saisin siitä sitten onnea itselleni.

maanantaina

kaikkea sitä tutkitaankin...



Enpä ollut viikonloppuna kävelemässä. Ja mietin kuitenkin, että olisi pitänyt. Tulee syyllinen olo, kun ei saa liikuttua, kun liikkuminen on terveellistä ja itsestään huolehtimista. Sai oikein monta kertaa itselleen vakuuttaa, että aina ei vaan jaksa eikä tarvitse jaksaakaan. Huh.

Luin muuten Hesarin verkkosivuilta tutkijasta, "joka patistaa ihmisiä yökävelylle Kaisaniemen puistoon." "Mitä useampi ihminen kulkee Kaisaniemen puistossa myös pimeään aikaan, sitä turvallisemmaksi puisto muuttuu, sanoo tutkija Hille Koskela.

Mua ei kyllä saa puistoon yöllä millään. Ennemmin se on tervettä järkeä välttää puistoja yöllä. Pelko voi myös kertoa, milloin jotakin asiaa ei kannata tehdä.


lauantaina

ei jäänyt kammo kummittelemaan...



Tämä mangneettikuvaus oli sitten jännä kokemus. Ensin saat piikin olkapäähän, mikä muuten sattui ihan mukavasti, kun kättä on särkenyt usein ja voimakkaasti. Sitten viedään sen putken eteen ja käsi laitetaan sellaisten hököttimisen väliin ja vielä kämmen ylöspäin joku paino kädessä.

Sitten putken sisään kuulokkeet korvilla. Hum, hum, hum ja suhinaa ja sitten se alkoi se tasainen jumputus. Vaikka mulla oli kuulokkeet korvilla, niin meteli kuului läpi. Pöytä liikkui välillä ja sitten taas hump, hump hump. Puolisen tuntia tai 45 minuttia tätä.

Tosin mulla haastavimmaksi muodostui käden pitäminen tuossa asennossa. Se asento nimittäin sattui. Aloin jo laskea noita pulsseja ja odottaa poispääsyä. Metelin vielä kestää, mutta käsikipu alkoi tuntua hirveältä.

Sitten pääsi pois ja mikä helpotus. Käsi oli saanut
puudutetta, joten ei mun käsi olekaan ollut erikoisen kipeä tuon tutkimuksen jälkeen. Ehkä pitäisi pyytää noita piikkejä useamminkin.

Kokemus ei ollutkaan niin pelottava kuin etukäteen luulin. Nyt on tuokin tehty eikä jäänyt mitään kammoa, jos joskus tarttee kuvata muuta kroppaa.

torstaina

Töölönlahtea ja itse se on maksettava...


Kirkasvalolamppu on taas otettu käyttöön ja eron kyllä huomaa. Nyt jopa herään klo. 9:00 aikaan. Tuo valo herättää mukavasti ja aivotkin ymmärtävät, että on päivä. Olen ollut tyytyväinen tähän ostokseen.

Kävin eilen siellä Töölön sairaalan kirurgisella ja luulin, että vihdoin pääsen mangneettikuvaukseen, kun jo kaksi spesialistia sitä mulle ehdotti. No, tämäpä lääkäri oli sitä mieltä, että eipä mihinkään mangneettikuvaukseen laiteta, vaan suoraan olkapään tähystysleikkaukseen, siis kolmen kuukauden jonoon. Että silleen.

No, juttelin tämän mun varsinaisen lääkärin kanssa ja hänestä tuo oli outoa. Ei tässä sitten auta muu kuin mennä yksityiseen mangneettikuvaukseen. Näkeepähän siitä kuulema, mitä vikaa kädessä tosissaan on ja leikkaavallekin tuosta tulee tärkeää tietoa.

Jos mun pitää nyt jotakin positiivista tähän hätää repäistä, niin viime yönä en ottanut särkylääkettä ja nyt tekee mieli lähteä ulos kävelemään. Ja aurinkokin pilkahtaa.

Elämäntilanteeni on vielä auki, mutta otan ihan rauhallisesti. Ei tämä stressaamalla ja hötkyilemälläkään parane.




tiistaina

värejä, tyyneyttä ja viime aikoina...



Pitkästä aikaa löysin jotakin kuvattavaa.
Ajattelin jo, että syksyn värejä en saa ikuistettua.
Tässä näitä nyt sitten on. Toisessa Töölönlahti ja toisessa joutsen,
mun eka joutsen.

Jos jonkun piirteen itseeni haluaisin lisää, niin
se olisi itseluottamus.
Olisi mielenkiintoista luottaa itseensä mahdollisimman monissa tilanteissa.

Viime aikoina olen nauttinut kotini mullistamisesta, vesisateessa kävelystä,
syksyn meren tyyneydestä, kivuttomuudesta, hyvästä olosta.



tiistai ja tiistai...



Jään aina välillä odottelemaan sitä hienoa aihetta, mistä kirjoittaa. Tosin siinä sitten voi käydä näin, ettei sitä tulekaan. Tai on siis monta, mutta en vain saa aikaiseksi. Mutta tässä sitä taas ollaan.

Tänään mulla on Töölön kirurgian poliklinikalle aika ja sitten taas mietitään, mitä tehdään (mangneettikuvaus) vai tehdäänkö mitään. Ja ehkä siinä samalla selviää, lienenkö työkuntoinen vai en.

Eilen kävin katselemassa uutta takkia. Ja ostinkin tuollaisen paksumman takin. Nyt en ole sitten ihan varma, onko se hyvä, mutta pitääkin kokeilla monta kertaa, josko sitten avautuisi. Tämä vaatteiden osto ei ole niin helppoa, varsinkin kun harvemmin sitä tekee.


torstaina

positiivisuus suhteellinen käsite...


Tänään vähän iloisempi mieli, koska kivut ovat unohtaneet mut joksin aikaa. Johan sitä taas kestikin monta viikkoa ja varsinkin yöllä. Ja kun ei ikinä tiedä, milloin noi kivut taas palaavat, mutta onneksi nyt saan olla lähes kivuton. Jippii.

Löysin Keijo Tahkokallion kirjasta:

Positiivisuus on aina suhteellinen käsite. Sama asia voi olla toiselle myönteinen ja toiselle kielteinen.

Kaikki riippuu arvostuksistamme, normeistamme, vuorovaikutussuhteista ja kulttuurista.

Positiivisuus tarkoittaa aina positiivista suhdetta johonkin.







sunnuntaina

ruusu vie ja kipu tuo...






Kuvana ruusu kaunis. Tällä kertaa muokattuna. Yritin saada siihen sellaista herkkää tunnelmaa. Ruusu kun on aina yhtä herkän raju kukka. Kauniin piikikäs.

Olen joutunut pohtimaan viime aikoina tätä jatkuvan kivun problematiikkaa. Jatkuva kipuilu kun on aika invalidisoivaa. Ei oikein tee mieli tehdä mitään, kun kuitenkin sattuu.

En ole huomannut, että kipu jotenkin jalostaisi mua. Pikemminkin on sellainen olo, että tekee mieli käpertyä itseensä ja mikään ei innosta. Teen siis vieläkin asioita, mutta se innostunut minä nukkuu tuolla jossakin kivun toisella puolella.

Samaten odotan jännityksellä, mitä vielä tässä tapahtuu. Olen henkisesti valmiina. Tosin en ole vielä varma, mihin. Tuntuu vaan siltä, että kun yksi yllättävä ikävä asia ilmaantuu, niin samalla voi tulla muitakin, yllättäviä. Tähän samaan syssyyn koko hoito. Toivottavasti vaan keksin sitten keinon selvitä niistä, jos noita ilmaantuu.

Positiivista ei musta irtoa millään, vaikka en toisaalta koe itseäni pessimistiseksikään. Kunhan olen olevinani realisti.

Viime päivien saldo: kipuilua ja leffailua. Muutama kävelylenkki. Muutama tietokonepeli. Kiivasta pohdintaa. Elämän ahdistusta. Elämästä selviytymistä.



torstaina

Huone talossa -kertomus.... kysely tarinaan liittyen...

(Yhtäaikaa voi olla hyvän odotusta ja elämän raadollisuuden kohtaamista. Kait sitä elämässä voi kohdata hyviä asioita ja huonoja asioita yhtäaikaa. Ehkä harvemmin vain jommat kummat asiat tapahtuvat. Suku voi olla se pahin. Tosin joillekin suku on paras.)


Olipa kerran pieni Eeva. Eevalla oli täti, joka jo nuorena lähti maailmalle. Täti oli sanonut Eevalle, että tämä voi aina leikkiä tädin huoneessa. Täti itse tarvitsi huonetta kerran vuodessa. Huone näet sijaitsi Eevan mummolassa, missä Eeva vietti kesänsä.

Eevasta kasvoi aikuinen ja leikkiminen huoneessa jäi vähemmälle. Huonehan sijaitsi yläkerrassa, minne vei pimeät rappuset. Ja Eeva pelkäsi pimeää. Mielummin Eeva nukkui alakerrassa, missä ei ollut narisevaa lattiaa eikä pimeitä rappusia. Joskus vaan talossa oli niin paljon vieraita, ettei Eevalle jäänyt muuta paikkaa kuin nukkua tuossa narisevassa huoneessa.

Täti muuttui maailmalla ollessaan. Enää ei saanut käydä tädin huoneessa vaan huone lukittiin huolellisesti ja avain vietiin naapuriin.

Eeva kävi enää harvoin tädin kotitalossa, vaikka tuo talo olikin tarjonnut Eevalle mitä ihanimman kesäpaikan.

Eräänä päivänä Eeva sai kirjeen. Kirjeen oli kirjoittanut juuri tuo täti. Tädiin mielestä Eeva oli anastanut tädin tavaroita tuosta nyt lukitusta huoneesta. Täti ei kunnolla muistanut tarkasti, mitä tavaroita Eeva oli anastanut, mutta hopeaa ja kultaa se ainakin oli ja tavarat täti oli kuulema saanut äidiltään tai kummeiltaan.

Eeva oli ihmeissään. Ei oltu Eevaa ennen syytetty anastamisesta. Eikä tavaroita ollut näkynyt tuossa huoneessa. Eeva mietti, että kait täti olisi arvokkaat esineensä mukana kantanut, kun eivät hopeaesineet paljon paina. Eevalle tuli paha mieli, kun ainoa yhteydenpito kaukana asuvalta sukulaiselta oli syytökirje.

Tädista oli tullut yksinäinen ja katkera. Ehkä nuo "kadonneet tavarat" toisivat hetken helpotusta, mietti täti. "Kun vain muistaisin, mitä tavaroita olen kadottanut. No, kun Eeva palauttaa ne tavarat, niin sitten mä tarkistan ne. Niissähän on mun nimikirjaimet."

maanantaina

värejä syksyltä ja viime talvelta.....





Joskus on elämässä sellaisia hetkiä, että jotakin hyvää on tapahtumassa, mutta sitä ei täysin usko todelliseksi. Tavallaan uskoo ja tavallaan ei. Odottaa ja toivoo sen tapahtuvan.








keskiviikkona

romanttinen kuvamuokkaus... hymyäkö...





Kuvana tällä kertaa yhdistelmäkuva. Välillä on sellaisia romanttisia kausia ja tekee mieli tehdä sellainen kuvakin.

Tuo kysely päättyi ja näköjään 80% piti itseään persoonallisena ja 20% mukavana. Eipä tässäkään kukaan valinnut kaunista tai hyvännäköistä. Mistä lie johtuu?

Luin juttua elekielestä ja hymyn merkityksestä. Hymykin on kulttuurisidonnainen juttu. Vaikka hymy ehkä onkin positiivista, niin liika hymy voi kätkeä tuon ihmisen todelliset ajatukset ja tunteet. Voi olla niin kuin jähmettynyt hymy päällä, mikä ei tarkoita mitään.

Hymyillään, jos siltä tuntuu.






tiistaina

varpusen tuijotus...toisen onni...


Kävin eilen kävelemässä ja näin varpusia. Pääsin aika lähelle kuvaamaan ja tämäkin yksilö oikein tuijotti mua eikä lentänyt pois, vaikka otin kuvia.

Mulla on hankala päätös tehtävänä. Mullahan on nämä olkapäät kipeänä, joten välillä kaikki tekeminen on hankalaa ja sattuu. Toisaalta siis pitäisi tehdä töitä. En vain tiedä, kestävätkö mun olkapäät kahdeksan tunnin tekemistä. Joten mietin, että pitäisiköhän sitä olla sitten sairaslomalla jonkun aikaa. Kun ei ole mitään hajua, missä vaiheessa nämä olkapäät muuttuvat kivuttomiksi ja alkavat taas liikkua normaalisti. Äh, näitä päätöksiä.

Se mistä olen tyytyväinen, niin tyttäreni on löytänyt itselleen kivoja harrastuksia ja kuulostaa tyytyväiseltä elämäänsä. Hän harrastaa tanssia ja potkunyrkkeilyä. Tuo potkunyrkkeily on kuulema tosi kivaa ja mielenkiintoista. Tuosta muistan omat karateharrastus -aikani, vaikka en noin pitkälle kuin tyttäreni sitä harrastanutkaan. Karatessa oli ehdottomasti paras lämmittely ja lihasharjoitukset. Ikinä ei ole ollut niin tasaisesti lihakset kipeänä pitkin kroppaa kuin karatessa ja kunto nousi kohisten.


Tänään olen oivaltanut, että toisen onni tekee itsensäkin onnellisemmaksi.

torstaina

värjättyä aitaa ja ....

Värjäsin aidan ja kuvan ja tällainen siitä sitten tuli.



Toinen kuva on yhdistelmäversio. Yhdistän mun vanhaa kuvaa ja uutta.

Mikrobitissä oli juttua tästä kommentoinnista. Joko on niin, että juttu ei herätä mitään kommentoitavaa (on siis niin huono) tai sitten on niin hyvin kirjoitettu, että siihen ei ole mitään lisättävää.



keskiviikkona

hymysuin...ankkojen vääntelyt...




Tänään on vähän sellainen erikoinen päivä. Olo on vähän niin kuin neutraali. Ei ole huono olo eikä sellainen hyväkään. Kokeilin illalla nimittäin väkisin laittaa itseni uneen hymyissä suin. Luin nimittäin, että kasvojen hymy saa tuntemaan olon paremmaksi. Pää ei osaa lukea, että onko aihetta hymyyn vai muutenko vain hymyilee. Lieko tuo sitten vaikuttanut, että nyt on vähän parempi olo. Pitänee varmaan kokeilla tänäkin iltana.

Kuvina on ankkojen touhut. Niitä olen välillä kuvannut ja keksivät jumpata kesken kuvaamisen ja aika hauskoja vääntelyjä jäi muistoksi.



tiistaina

arkea ja vakio



Jotenkin huomaan, että teen nykyään itse paljon ruokaa. Ensin ajattelin, että säästän rahaa, mutta nyt olen huomannut, että kotona tai itse tehty on paremman makuista kuin kaupan einekset. Joten näin sitä meikäläinenkin on alkanut kokkailemaan, puolittain vahingossa.

Iltaviihdykkeenä olen katsonut vanhoja Pokka pitää -jaksoja. Ajatukset lentelee muualle kuin omiin ongelmiin ja niin on yksi tekeminen ajanut asiansa.

Onkohan kivun määrä jotenkin vakio. Olen kokeillut vahvenpaa särkylääkettä, että nukkuisin yöllä. No, nukunhan mä nyt jotenkin, mutta niska on ihan jäykkä aamulla ja selkä vihoittelee. Ihan kuin kipu leviäisi toiseen paikkaan vähänkin, jos toinen paikka hellittää. Ihme juttu.

maanantaina

arki...mikäs sen parenpaa... tippa kukassa



Aika hyvin olen saanut olla kotona tässä julkisivuremontin aikana. Muutaman kerran olen joutunut poistumaan metelin keskeltä.

Lähden kohta tyttäreni asunnolle, kun lupasin hankkia marsuille heinää ja siemeniä. Jään sinne vähänksi aikaa, kun tyttärelläni on ihanan iso tv, josta on mukava katsoa leffoja.

Viikonlopun vietin ulkoilun ja lukemisen merkeissä. Yritin välttää tietokonetta, että josko käteni voisivat paremmin. Ja onhan se välillä hyvä kokeilla, miltä tuntuisi elää ilman tietokonetta. En tiedä, miten valitsisin, jos pitäisi valita tv:n tai tietokoneen väliltä.

Viime postauksen maalle haaveilu taitaa olla todellakin haaveilua. Realiteetit tulevat vastaan, kun ei ole autoa eikä ajokorttia ja yleensä maalla palvelut ovat liian kaukana.

Nyt pitää ruveta valmistautumaan. Marsuherrat odottavat.

tiistaina

luovan ammatin kaipaus...



Kun nyt tarkastelen, että toteutinko lapsuuden haaveeni ammattisaralla, niin taisin eksyä kauas. Mähän halusin lapsena, että musta tulisi näyttelijä, tanssija tai laulaja. No, näyttelijäksi musta ei varmaan olisi ollut, kun olen ujo, ja lauluääneni ei ole tarpeeksi hyvä ja tanssimisessa opin askeleet ja tyylin, mutta en koreografiaa. Joten ei musta taida olla noihin ammateihin.

Olen kuitenkin halunnut tehdä jotakin luovaa. Jotakin, missä saisi keksiä jotakin. Tehdä vaikka käsikirjoituksia tai lyhytelokuvia. Tehdä jotakin, jossa voin käyttää tätä loputonta mielikuvitustani, mitä en ole voinut käyttää missään töissäni. Työni ovat olleet yleensä mahdollisimman yksitoikkoisia. Mitä lie haluan.

Ja haluaisin asua maalla. Välillä tunnen melkein fyysistä kipua, kun ajattelen kesiä, jolloin sain olla maalla. Sain nauttia tuulen suhinasta, veden liplatuksesta ja siitä rauhasta. Nyt asun lähiössä, talossa, missä kaikki äänet kuuluvat. Lähden ulos etsimään sitä luonnon palasta, jatketta olohuoneelleni.

Katson asuntoilmoituksia kauniista ja romanttisista taloista, joissa haluaisin asua. Onneksi katsominen on sentään ilmaista.



omakuva arjen kera....

Vaihdoin tuota bannerikuvaa. Mulla on näitä muotoiluja. Tässä on tehty vaan vähän erilaiseksi, mutta itse pidän tätä onnistuneena.


Tuosta omakuvasta pidän, koska siinä hymyilen uteliaasti ja rohkeasti. Haluaisin olla sellainen vieläkin. Lapsena sitä on niin rohkea. Elämä tekee joskus aremmaksi ja sisäänpäin kääntyneeksi.





Vielä ei ole väsymys tullut kaveriksi. Asunto on vaan niin pimeä, että nukun pitenpään kuin kesällä. Keittiön ikkunasta ei paljon valoa näy eikä tuosta toisesta olkkarinkaan ikkunasta. No, kyllä tämä vielä menee, mutta mitenköhän sitten talvenpana.

Tyttäreni näki unta, että hän sai kaksoset ja mä hoidin niitä, kun hän kävin töissä. Suvussa ei ole kaksosia. Mistä lie niistä uneksii.


maanantaina

keksi kuvalle tarina...





Kertokoon tämä kuva tämän hetken fiiliksistä.

torstaina

arkea... ruusukuva...





Nyt on sitten parveke poissa käytöstä ja asunto on pimeänpuoleinen. Työmiehet aloittavat naputtelun heti kello seitsemältä ja itse heräisin mielummin kello kahdeksan jälkeen. Tässä sitä sitten eletään ulkoremontin keskellä. Pääsispä töihin pakoon tätä mekkalaa. No, niin kauan kuin on lämmintä voin sentään mennä ulos. Ja onhan aina kirjasto.

Näistä paikoista, mihin hain, on alkanut tippua kieltäviä vastauksia. No hyvä, että edes ilmoittivat.

Unia näen tosi paljon ja usein niissä on sama teema. Näen jonkun miehen ja olen hänestä kiinnostunut, mutta hän katsoo poispäin.

maanantaina

kynttilää ja hämmentävät ohjeet....





Välillä asiat hämmentävät mua tai oikeastaan vastakkaiset ohjeet. Sanotaan esim., että pitäisi purkaa tunteensa, siis vihansakin, ettei patoudu. Toisaalta taas sanotaan, että pitää hillitä itsensä, että liika vihastuminen on pahasta.



Toisaalta sanotaan, että ei saa valittaa ja toisaalta taas pitäsi olla oma itsensä ja kertoa, miltä tuntuu. Miten siis voi olla valittamatta, jos siltä kerran tuntuu.

Toisaalta pitäisi olla oma itsensä, mutta entä jos on ujo. Silloin pitäisi karaista itseään ja mennä ihmisten joukkoon. Entä jos silloin ei ole oma itsensä. Missä siis kulkee raja.


sunnuntaina

ensi vuonna...

Tämä asia on kyllä vähän naurettava tai ehkä outo. En oikein tiedä, viitsinkö edes tästä kirjoittaa. No, kirjoitan kuitenkin.

Varmaan on tullut aika lailla esille, että elän yksin ja ei mulla ole enää montaa ystävääkään jäljellä. Jossakin vaiheessa erilaiset elämänvaiheet ja mun masennus vei mua ja ystäviäni eri suuntiin.



No, olenhan mä tähän jo tottunut. Ei siinä mitään. Mutta ensi vuonna täytän pyöreitä vuosia ja mua masensi ja suretti, kun en voi pitää minkäänlaisia juhlia, kun mulla ei ole montaa ihmistä, keitä voisin sinne pyytää. Olisin halunnut jotakin erilaista, jotakin, josta muistaisin nuo synttärit.



Muokattu ruusu... bloggauksesta...

Kuvana on erittäin muokattu ruusu, millä muokkauksella rikon varmaan kaikkia mahdollisia valokuvauksen ja muokkaamisen sääntöjä. No, onneksi niin voi ja saa tehdä, ainakin tässä blogissani.


Ajatella, että joku on kirjoittanut blogia jo vuonna 1994. Itse en ole ehtinyt blogata kuin vähän yli vuoden.

  • Blogien pioneerina pidetään amerikkalaista freelance-journalistia Justin Hallia, joka aloitti yhä jatkuvan bloginsa vuonna 1994.
  • Leimaavin asia blogeille on henkilökohtaisuus, kirjoittajan oma, subjektiivinen näkökulma kaikkeen kirjoitettavaan.
  • Vanhin yhtäjaksoinen suomalainen verkkopäiväkirja on Kanerva Eskolan Agrippa, joka alkoi ilmestyä vuonna 1995.


Blogin kirjoittaminen selviytymiskeinona
tekstin löysin Kultti.net -sivuilta.


miten eteenpäin....




Välillä tulee miettineeksi, että mitä koulukiusaamisen jälkeen. Miten sitä toipuu ja menee elämässä eteenpäin. Löysin linkin Sydänliiton verkkolehteen.
Siinä oli paljon asiaa tästä aina ajankohtaisesta ja tutusta asiasta.


– Kiusaamisesta trauman saanut ihminen vammautuu näkymättömällä tavalla. Hän ei tarvitse pyörätuolia, mutta hän kykenee vain murto-osaan siitä, mihin hänellä on lahjoja. Pelko, jännittäminen, syyllisyys, masennus, huono itsetunto ja sosiaaliset pelot johtavat alisuoriutumiseen tai estävät häntä menemästä eteenpäin ja saavuttamasta asioita elämässään.
- Silti suurin syy on asennevamma. Kiusaaminen muka kuuluu lasten kanssakäymiseen ja menee itsestään ohi. Mutta kiusaaminen ei koskaan ole normaalia. Ajan myötä se vain pahenee.

– Kustannukset vain kasvavat kymmenien tuhansien kiusattujen myötä joka vuosi. Kiusatuksi joutuminen johtaa herkästi jonkinasteiseen masennukseen, eristäytymiseen, arkuuteen ja pelkotiloihin. Ihmissuhdeongelmat, yksinäisyys, univaikeudet ja itsetuhoajatukset ovat tavallisia. Kiusatuksi joutuminen voi edesauttaa syömishäiriön syntymistä. Stressi aiheuttaa päänsärkyä, keskittymisvaikeuksia, vatsakipua tai uupumusta.


Vieläkin nuo kaukaiset tapahtumat vaikuttavat mun käyttäytymiseen. Huomaan arkailevani ja pelkääväni joitakin ihmisiä ja varsinkin ryhmiä. Tulee muistoja mieleen. Ehkä joku päivä muistot eivät kiusaa ja teen asioita, joista vielä haaveilen. Ehkä joku päivä tuo kaikki on vain hämärä muisto ja se ei häiritse ihmissuhteitani.




lauantaina

pähkinöistä treffeille....





Tänään olen lukenut pitkästä aikaa Monte -Criston Kreiviä. Siinähän syytön mies joutui vankilaan 14 vuodeksi ja sai vankilatoveriltaan tiedon rikkauksista. Kirjassahan on seikkailua, kostoa, ystävyyttä ja kaikkea, mitä hyvään kirjaan kuuluukin.

Joskus tulee miettineeksi, että jos joku tekisi vääryyttä, niin parantaisiko se yhtään omaa olo, jos kostaisi. Voisi vielä pahimmassa tapauksessa käydä niin, että kokisi siitäkin syyllisyyttä. Ja onko kosto koskaan oikeutettua?

Eräästä kirjasta taas luin erilaisia filosofia pähkinöitä. Niissä joutui itsekin vähän ajattelemaan, että mikä olisi oikein. Itse en ole koskaan pitänyt valehtelusta. Inhoan muutenkin kaikkea teennäistä ja kusetusta. Olen viimeisen päälle rehellisyyden ja reiluuden kannalla.

Tosin kun treffeillä joskus kävin, niin siinä törmäsi kyllä sellaisiin miehiin, joille esittäminen ja valehtelu oli jokapäiväistä. Oli aika rankkaa huomata jonkun puhuvan ihan puuta heinää ja varsinkin kun on tunteista kyse.

Nyt olen sitten säästynyt noilta raskoilta treffikuvioilta. Mulla ainakin noi kuviot ovat olleet sen verran voimia vieviä, etten tiedä, jaksanko yrittää enää mitään. Se toisesta luopuminen ja se, että joutuu pettymään on kyllä vienyt halua tutustua uuteen ihmiseen.

torstaina

vaahteran lehteä arjen kera...


Vaahteran lehtiä tippuu hiljalleen puusta. Tämän väritin itse, mutta syksy on jo ilmassa, vaikka on vielä ihanan lämmintä.

Isäni pääsee tällä viikolla sairaalasta. Soitin nimittäin isälleni suoraan sairaalaan. Hän kuulosti ihan omalta itseltään ja sapessa se vika olikin ja ottavat kuulema joitakin kokeita joka päivä. Joten en ole enää niin huolissani, kun kuulin hänen äänensä.

Olen huvittanut itseäni katsomalla asuntoja oikotieltä. Tiedän, etten voi ostaa, mutta noita asuntoja ja sisustuksia on kiva katsoa.

Ehkä tässä kirjoittamisessa on ollut jonkinmoinen motiivipula. En oikein tiedä, miksi kirjoitan. Kirjoitanko omaksi huvikseni vai yritänkö sanoa jotakin. No, joka tapauksessa kirjoitan niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä.

Olen kohta lähdössä hakemaan pussilisen omenoita, kun sukulaisellani on omenoita puut pullollaan. Siinä on sitten keksiminen, mitä ihmettä teen noista omenoista.


tiistaina

isästäni... possut





Olen varmaan kertonutkin, että isäni asuu ulkomailla. Ja me nähdään vaan pari kertaa vuodessa. Kirjoitellaan kyllä sähköposteja, mutta eihän se samanlaista ole kuin jos hän asuisi täällä ja voisi nähdä useammin. No, olen sopeutunut asiaan ja liekö isäni ikinä ymmärtänyt kaltaistani tytärtä, joka mieluummin urheilee ja hyppii puissa kuin leikkii kotia ja tekee ruokaa.

Nyt isäni on kuitenkin sairastunut maksatulehdukseen ja kun hän on yli 80 vuotias, niin ei kait se leikin asia ole. Ajattelin juuri, että olisi ollut hyvä käydä häntä sairaalassa katsomassa, mutta miten mä tässä tilanteessa vähävaraisena voisin lähteä.


lauantaina

kolme tuntia päivässä....






Mieleen jäi Tieteen Kuvalehdestä, että mitkään erityistaidot eivät yksinään riitä vaan pitää harjoitella 10 000 tuntia. 10 000 tuntia, mikä tarkoittaa siis kolme tuntia päivässä 10 vuoden ajan. Eli siis jos haluaisin jossakin taidossa huippulahjakkaaksi, mun pitää harjoitella vain kymmenen vuotta.

Aika jännä juttu, että olen kokenut kirjoittamisen aina helpoimmaksi tavaksi ilmaista itseäni. Enää en ole niin varma, koska täällä en keksi mitään kerrottavaa tai sanottavaa, ehkä pitää harjoitella tuo kolme tuntia päivässä. Välillä tuntuu, että kaikki on sanottu tai kaikki kuvat on jo otettu. Että mitään uutta ei löydy. Mistä ihmiset ammentavat sen uuden tekstin, sen kerrottavan.




hölmöläisten matonpidennys...auringonkukka...






Vähän on tullut pidettyä taukoa. Oma tilanne on niin ajatuksissa päällä, että energia ei oikein riitä keksimään mitään uutta.

Viikko on vierähtänyt nopeasti. Viikonloput ovat muutenkin helpompia kestää, kun ei tarvitse yrittää hakea töitä. Työstä tuo homma menee. Ja vähän aikaa voi olla ajattelematta omaa tilannettaan. Mikään virasto kun ei ole viikonloppuna auki.

Sitten mulla on menossa "mielenkiintoinen" hölmöläisten maton pidentäminen. Nuo hölmöläiset kun pidensivät mattoa ottamalla toisesta päästä palan pois ja lisäämällä sen toiseen päähän. No, eihän siitä tuo matto kasvanut.

Olen saanut raha 1 kesäkuusta. Nyt on jonkin aikaa tullut raha 2. Mutta raha 1 perii aina tuon raha 2, koska katsoo ne takautuvaksi tueksi. Tässä sitä sitten täytetään hakemuksia kahteen paikkaan. Hirveä homma ja tulot eivät ole kuitenkaan isommat. Jos tuo raha 1 lakkaisi perimästä tuota raha 2, niin sitten mulla olisi helpompi ja selkeämpi tämä homma. Oikein byrokratiaviidakko menossa. Ei mitään järkeä. Ja vaikka kuinka neuvottelee tuon raha 1 kanssa, niin hokevat vaaan samaa, että kyllä ne jossakin vaiheessa lopettavat tuon takaisinperinnän. Joo, olisi vaan kiva tietää, milloin. Hoh, hoijaa.


maanantaina

särkyä ja koiraa...





On tämäkin vaihtoehto. Joko mä kärsin kivusta ja teen kaikkea tai sitten otan särkylääkettä tarpeeksi ja olen puolitajuton ja en jaksa tehdä kunnolla yhtään mitään. Kummankohan vaihtoehdon noista valitsisi? Tajuton tai kipu.

Vasen olkapää on vauhdilla menemässä pahenpaan suuntaan. Ei kestä liikutteelua tai mitään tekemistä. Tiskaaminenkin alkaa olla jo akrobatiaa, kun kädet eivät nouse tai liikuttaminen sattuu. Ja varsinkin yöt menevät kääntyillessä, kun ei löydy kivutonta asentoa.

Mangneettikuvaus on joskus lokakuussa. Sitä odotellessa kestetään kipua tai ollaan lääketokkurassa.Vaihtoehtoina sitten leikkaus, josta en ole kovinkaan innostunut.

Ajatukset eivät vieläkään kulje kunnolla. Lukenut olen Alexandre Dumasin Miljoonamorsian ja Musta Tulppaani. Ehkä tänään jaksaisi jo tehdä jotakin. Pidän taukoa särkylääkkeistä.




keskiviikkona

krassia .... evakkoon....



Pari kuvaa kerkesin ottamaan ja toista vielä muokkaamaan. Krassistakin saa ihan kauniita kuvia, kun on oikeanlainen tausta.





Meille on tulossa julkisivuremontti ja parvekkeiden parantaminen. Sitten en tiedäkään, missä vaikutan. Riippuu tietysti, kuinka paljon meteliä sun muuta tässä kuuluu.

Ehkä menen sitten evakkoon tyttärelleni tai äidilleni.

Ehkä pakkaan jo matkalaukun valmiiksi. Nopeammin voi lähteä tai otan teltan ja menen tuohon pellolle aina päiväksi asumaan.

tiistaina

jäin kaipaamaan jatkoa...Jennifer Fox....



Katsoin eilen taas tuota Jennifer Fox:in dokumenttia. Se oli vika jakso hyvin mielenkiintoisesta sarjasta.

Kaipaan itsekin tuota pohtimista ja ystävien kanssa olemista. Ja sitä, että voi olla eri mieltä ja silti ystäviä.

Dokumentissä pääsee seuraamaan jonkun toisen arkista elämää. On ongelmia ja on ilon aiheita. Tulee pohdittua ja oltua. Tulee juteltua vanhempiensa kanssa ja haluaa ymmärtää heitä. Miettii, toimiiko sitä samalla lailla kuin vanhempansa. Onko sitä geenien jatko vai ympäristön tuote?

Jenniferistä sai hyvin inhimillisen kuvan. Hän pohtii omaa naiseuttaan ja paikkaansa suvun naisten keskuudessa. Hän on ekan kerran miehen kanssa, johon ensin ei ihastunut, mutta nyt on rakastunut.




maanantaina

ei vienyt oppimisen iloa....




Huolimatta omista kovista koulukokemuksistani en ole alkanut inhota oppimista enkä koulujakaan. Oikeastaan tuo omakohtainen kiusaamisen kokemus on vaikuttanut siihen, että pelkään ryhmiä ja varsinkin olla kolmantena naisporukassa. Ja jotkut ihmiset kun vielä ovat sellaisia hirveän kriittisiä, vaikka ei olisi heille ikinä mitään tehnytkään.

Se että uskalsin mennä noille kolmekymppisille kuvaajille juttelemaan, johtui siitä, että he vaikuttivat rennoilta ja mukavilta. Eli sain heistä sellaisen intuition, vaikka en heitä tuntenutkaan.

Ja on myös vaikea luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Onneksi en ole aina epäluuloinen, mutta toisinaan. Kuitenkin kun olen lukenut muiden kertomuksia ja siitä kuinka heidän päälleen on hyökätty ja se on ollut tosi väkivaltaista, niin olen päässyt vähällä, ainakin oppilaiden puolelta. Ehkä pahin jälki on tullut tästä ekan luokan opettajasta, joka kritisoi mun kaikkea tekemistä. Hän otti mut aina esimekiksi, miten ei saa kirjoittaa tai tehdä jotakin. Muistan vieläkin, kuinka en osannut esim. k:ta kirjoittaa oikein. Tai käsityötunneilta muistan nähneeni unta, kuinka koko luokka oli mua vastaan ja haukkui mun tekeleitä. Ehkä tästä on jäänyt jälki, että ryhmät herättävät ikäviä muistoja.

Ehkä kovat kokemukset kasvattavat sisua. Ehkä ne jättävät myös jälkiä. Tässä sitä kuitenkin ollaan ja kirjoittamaan on opittu, jopa tuo k-kirjainkin. Ja joitakin käsitöitäkin on tullut tehtyä. Vaikka tuosta hirviöopettajasta ei ollut opettamaan, niin oppimaan olen kyennyt. Oppimisen ilo hän ei pystynyt viemään.

lauantaista tähän....




Mä olin jo lauantaina täällä kirjoittelemassa, kun mun entinen työkaveri soitti. Sen jälkeen unohdin koko jutun.

Välillä tuntuu, että tätä ajattelemisen ja tekemisen energiaa on määrätty määrä ja jos sen käyttää vaikka pitkään lenkkiin, niin sitten en välttämättä jaksa enää tänne kirjoittaa.

Lauantaina käänsin olohuoneen huonekalut ja siivosin kirjahyllyt. Energiaa meni, mutta pidän lopputuloksesta. Mulla kun ei ole mitään tietoa sisustuksesta, niin kokeilen kaikkea mahdollista ja otan jonkin jipon sieltä. Mulla on yhdellä seinällä tämä sohvasänkyni ja jaoin kirjahyllyni. Nyt on sellainen olo kuin olisin jossakin muualla. Tuli vaihtelua kerralla.

Olen saanut varatuksi ajan velkaneuvojalle ja olen soittanut velkojilleni ja yrittänyt pienentää kuukausierää. Osa on nyt reilusti pienennetty. Joten ei ole nyt niin paljon maksettavaa tämän vuoden loppuun, mutta silti liikaa mun tuloihin nähden.

Samaten mietin hakemista jatkokoulutukseen. Vaikka se opiskelu olisi ollut illalla, niin se katsotaan kokopäiväiseksi opiskeluksi. En olisi siis saanut ansiosidonnaista päiväraa vaan mun olisi pitänyt hakea opintotukea ja -lainaa. No, lainaa en enää halua enkä varmaan olisi saanutkaan. On näissä entisissäkin tarpeeksi maksamista. Joten tuo koulutuspaikka jäi hakematta.



torstaina

päätöksiä ja päätöksiä... opittava on...



Ostin pitkästä aikaa Geo -lehden, jossa oli juttua päätöksenteosta, mikä on mulle itselleni vaikeaa. Tuosta artikkelista poimin joitakin kohtia.


Päätöksenteon maailmasta

- nykyään meidän on tehtävä päätöksiä yhä useammin, ja päätösten seuraukset ovat yhä kauaskantoisempia.
- tutkijoiden mukaan noudatamme tiettyjä strategioita, jotka auttavat tekemään parempiaa päätöksiä
- teemme useimmat päivittäisistä sadastatuhannesta päätöksestä tiedostamatta
- psykologi Ap Pijksterhuisin mukaan intuitio on paras neuvonantaja, kun on otettava huomioon monta kriteeriä yhtä aikaa - sillonkin, kun vankkaa kokemusta ei ole

Mun on tunnetusti vaikea tehdä päätöksiä. Jään aina jahkailemaan, että teinkö oikein vai olisiko pitänyt sittenkin tehdä toisella tavalla. Tästä syystä tämä artikkeli on mulle tosi mielenkiintoista luettavaa.

- Aloittelevalle golfaajalle kannattaa antaa täysin päinvastainen neuvo kuin kokeneelle ammattilaiselle. Aloittelija lyö sitä varmemmin, miä tarkemmin hän on analysoinut liikeratansa ennakolta.

- ihminen voi vaihtoehtojen puntaroinnilla nostaa itsensä korkeammalle tasolle ja parantaa näin päätöksentekoa. Se ei kuitenkaan tapahdu spontaanisti, vaan menetelmä on opittava.

- miettiminen parantaa päätöksentekoa uusissa, kohtuullisen yksinkertaisissa tilanteissa

- Asiat menevät aina eri tavalla kuin ihminen ajattelee, koska "olemme taipuvaisia kuvittelemaan tulevaisuuden samankaltaiseksi kuin nykyisyyden". Daniel Gilbert

- tulevaisuus ei valitettavasti noudata fantasioitamme, ja mikä vielä pahenpaa: emme tee sitä itsekään. Työuraansa aloitteleva työntekijä haaveilee siirtyvänsä 40-vuotiaana eläkkeelle Mallorcalle. Hän ei huomioi sitä, että jo puolivälissä työuraansa hän ajattelee ja tuntee monessa suhteessa aivan eri tavoin.

- valinnanvaraa on nykyisin niin paljon, että ihminen tuntee aina tehneensä väärän valinnan (Swartz). Vaikka ihminen olisi tehnyt hyvän päätöksen, hänelle jää epäily, että hän olisi voinut valita vielä paremmin. Se laimentaa tyytyväisyyttä.

- huonojen päätöksien tekijöiltä puuttuu kyky, jota psykologi Dietrich Dörner nimittää operatiiviseksi älykkyydeksi. Se on tieto siitä, millainen päätöksenteko sopii parhaiten mihinkin tilanteeseen.

-operatiivinen älykkyysyy on suurelta osin opittavissa - tekemällä päätöksiä ja virheitä, oppimalla niistä ja kokeilemalla uusia, parempia ratkaisuja. Se, joka valitsee päätöksentekostrategiakseen päättämisen ilon, onnistuu ajan mittaan tekemään parempia valintoja

maanantaina

kamera ja sosiaalisuus




Aina välillä tulen miettineeksi, olenko oikeasti ujo vai olenko vain kokemusteni tuote. Eilen esim. kävin katsomassa hevosia. Siinä oli pari kolmekymppistä miestä kuvaamassa. Näköjään näyttivät tarpeeksi vaarattomilta, kun uskaltauduin juttelemaan. Kyselin innokkaasti kaikkea mahdollista kuvaamisesta ja kameroista, heillä kun oli järjestelmäkamerat.

En sitten tiedä, olisinko alkanut jutella, jos joku olisi painostanut mua siihen. Nyt vain katselin tilannetta ja aloin kysellä. Ja he jopa innostuivat kertomaan mulle järjestelmäkameroiden hienouksista.

Kamerastani onkin ollut mulle paljon iloa. Kameran kautta olen saanut jutella erilaisten ihmisten kanssa ja olen myös samalla oppinut paljon uutta. Kamera on mulle kuin koira. Kameran kanssa lähden ulos ja monesti tulee juteltua jonkun muun kameran omistajan kanssa.

lauantaina

perhosten aamuhetki...





Heräsin tänään klo kahdeksalta. Laitoin vaatteet ja päälle ja tein pitkän, tunnin kestävän lenkin. En edes ehtinyt juoda aamukahviani, kun pelkäsin taas jumittuvani tähän koneelle. Eilen en nimittäin saanut lähdettyä ulos, joten pakko oli keksiä jotakin.

Lenkillä kyllä väsytti vähän, mutta pääsin ihan normaaliin kävelyvauhtiini. Ja aamut ovat kauniita. Tulee mieleen, kuinka tein samoin maalla ollessani. Heräsin ja lähdin ulos. En juonut ja syönyt mitään. Mummi ihmetteli, mihin mä olin hävinnyt. Halusin aloittaa aamun omassa rauhassani ja nauttia hiljaisesta luonnosta ja katsella järven liplatusta.

Kamerani löysi perhosten joukkolaskeutumisen. Varmaan seitsemän perhosta kökki tällä perennalla, Punahatulla.

Mä olen levittänyt tavaroitani pitkin kotiani, kun mun pitäisi järjestellä tätä krääsää. Heittää siis osa pois ja keksiä lopuille paikka. Olen aloittanut kyllä, mutta loppuun saattaminen onkin sitten toinen juttu. Tunnetusti tämä yksin siiivoaminen on mulle tylsää puuhaa. Tyttäreni taas toimiessa siivousvalmentajana niin siivoaminen sujuu helpommin.