saippuakuplia ja animaatiota...

Tästä kuvasta tulee niin hyvälle tuulelle, että laitoin se muillekin ihailtavaksi. Miten kivaa olikaan puhaltaa noita saippuakuplia kaiken maailman systeemeillä. Muksunikin tykkäsi tuosta hommasta aina.

Kuten varmaan lukijat ovat huomanneet, että mua lapsettaa aina välillä. Lapsuudessa kun oli mukaviakin aikoja. Tuo video on musta aika hauska. Sopii hyvin tuohon lauluun.

Onneksi elämässä on hauskojakin hetkiä ja sellaisia, joista tulee hyvälle tuulelle. Välillä on mukava olla lapsellinen ja tehdä joitakin lapsellisia asioita. Pitää pään nuorena tai ainakin luulen niin. Tai ehkä en kasva ikinä aikuiseksi, tiedä häntä...

kammoa ei toivo kenellekään... varsinkaan omalle lapselle..

Tämä nuori sydämeltään -kuva oli musta niin hauska ja kuvaava. Ja vielä hyvin tehty. Osaisinpa itsekin tehdä noita ja keksisinpä, miten noi muokataan. Ei ole helppoa tuo kuvankäsittely.

Muksu on käynyt hammaslääkärissä ja odottelen taas kuulumisia. Hän lupasi soittaa tässä illemmalla, että onko kipu lievittymässä vaiko vieläkö se jatkuu. Saisi vaan jo vihdoin tuo kipu hellittää. Koko ajan pelkään, että muksulle tulee se sama hammaslääkärikammo, mikä mullakin jossakin vaiheessa oli (kiitos pakollisen ja hirvittävän kouluhammashoidon). Siitä kun on niin vaikea päästä ylikin, vaikka kuinka järjellä tietää, että hampaat on hoidettava.

Katsoin tv:stä ohjelmaa, jossa kahta hammaslääkärikammoista yritettiin hoitaa. Tämä miespuolinen pystyttiin hoitamaan. Hän sai rauhoittavaa vai ilokaasuako se oli ja hän kesti se hoidon, vaikka hänelläkin oli paha kammo ja hampaat ihan hirveässä kunnossa.

Tämä naispuolinen taas oli niin siinä pelossa kiinni, että häneltä ei edes hampaita pystytty puhdistamaan, kun hän alkoi jo itkeä ja oli ihan paniikissa. Hänelle ei kait jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nukutuksessa tehtävä hoito ja sitä saa sitten jonottaa ja taisi olla kallistakin Englannissa.

Nuo kammot nimittäin kun tulee, niin niistä on sitten vaikea päästä yli, vaikka kuinka järjellä sitä asiaa ajattelesi. Ja sitä kammoa en todellakaan toivo tyttärelleni.

esikuvana ken jaksaisi

Lueskelin juttua naispesäpalloilijasta, joka sai sakot kiroiltuaan tv -haastattelussa. Tuli vain tuosta mieleen nämä meidän blogit. Pitäisiköhän näitäkin jotenkin rajoittaa tai kirjoittaa hyvää kieltä, kun nämä näkyvät julkisesti netissä. Tosin onhan tuolla se k-18 merkintä, kun jutut menee liian levottomiksi.

Ajatella, jos joutuisi jonkun esikuvaksi ja pitäisi aina käyttäytyä esimerkillisesti. Vaikka en nyt mitään erikoisia rikkeitä teekään, niin voisi esikuvana olo olla aika raskasta. Tosin jonkinmoisena tässä joutuu olemaan, kun on lapsen kerran tehnyt. Tosin onneksi muksut osaavat ajatella omilla aivoillaan. Siitä on nimittäin paljon hyötyä.

väsyneen pään mietteitä

Mä olen tässä vähän fundeeraanut. Mulla kun on tämä rytmin vaihto menossa. Sen takia olen päivittänyt osaltaan vähän hitaammin. Olen nimittäin pikkaisen puhki. En ole ollenkaan ihmisiä, jotka nousee aikaisin ylös. Varsinkaan kun valvoskelen helposti. Yöeläjä kun olen. Ja töihin pitäisi kuitenkin herätä. Ja ensi viikolla vielä. Ei ole paljon aikaa, ei.

Ja sitten vielä muutama sananen. Katsoin ohjelmaa ongelmanuorista ja
ongelmavanhemmista. En sitten tiedä, kummatko olivat ne suurimmat ongelmat. Tuli mieleen, kuinka onnekas tässä asiassa olen. Ja samaten mietin, että onko siinä ohjelmassa niille ihmisille tarpeeksi mielekästä tekemistä. Heidän pitäisi tehdä jotakin sellaista, jossa auttavat toisiaan. Sellaisia sekkailujuttuja kun olen nähnyt yrityksille vedettävän. Nyt se on niin totista ja ikävää. Siihen he ovat jo kotona tottuneet. Ei käy kateeksi noita vanhempia eikä noita ohjaajia. Helppo tehtävä tuo ei ole. Seuraan mielenkiinnolla jatkoa, jos vain jaksan viikon päästä valvoa.

vanhenpana olosta

Muksuni soitti äsken ja kertoi harkitsevansa toista työtä. Ei siis pyytänyt rahaa multa tai mummiltaan vaan ajattelipa ihan itse lähteä ansaitsemaan. Mä jo ehdin toppuutella, ettei vedä itseään ihan piippuun, kun yhdessä päätyössä jo on. Hänpä sanoi, että rahaa on jostakin saatava ja työ on ainoa vaihtoehto lainoja vähentämään.

Mun muksun pärjäämistä mä ihmettelen harva se päivä. Hän on keksiliäs ja yritteliäs nuori nainen. Lapsissa näkee kyllä sen, kuinka he haluavat ajatella vanhemmistaan hyvää, vaikka joskus olisikin ollut kinkkisiä vaiheita. No, muita vanhempia ei saa ja itse ei ole vanhempiaan valinnut, joten pakkohan sitä on pärjätä omiensa kanssa. Ja omissa vanhemmissaan on pala itseä, joten jos ei hyväksy vanhempiaan, niin ei voi hyväksyä itseäänkään.

Yksi kaverini, kun ei ollut oikein tyytyväinen omiin vanhempiinsa, niin laittoi hakupapereihinsa olevansa orpo. No, eihän sinne kouluun päässyt. Taisivat he saada selville, että vanhemmat elää ja ovat ihan voimissaan.

Toinen kaverini taas oli adoptiolapsi ja totesi biologisen äidin nähtyään, että on varmasti onnellisempi nykyisessä kodissaan kuin olisi ollut biologisen äitinsä kanssa.

muksu ja Julppu

Tuossa kuvassa tervehtii meidän perheen pienin, Julppu. Se on sellainen pieni ja vilkas marsunen, joka nyt asustaa taas muksuni luona.

Kävin eilen katsomassa muksuni uutta kotia. Se on kivalla paikalla lähellä työpaikkaa ja siinä on amme. Harvassa asunnossa on nykyään amme, kun ne vievät liikaa vettä. Pieni yksiöhän muksullani on, mutta kyllä siinä yksi ihminen asuu ihan mukavasti ja plussaa on tuo lyhyt työmatka.

Katseltiin leffaa yhdessä ja juteltiin näitä meidän juttuja ja Julppu osallistui keskusteluun omalla kielellään. Oli sellainen mukava, leppoisa tunnelma.

oma rauha

Kohta varmaan kirkastuu, kun tämä tyttäreni muutto on ohi.

Toivottavasti mulle ei tule tyhjän pesän -syndroomaa,

kun tyttäreni lähtee jo toisen kerran.

Ymmärrän kyllä, että hän kaipaa omaa rauhaa ja vapautta tuoda vaikka joku yöksi.

onnenkiintiö

No, onneksi muksuni sai kuitenkin hyviä uutisia. Hän löysi kämpän ja se on ihan duunipaikkansa vieressä. Onneksi hänellä on sentään hyvä onni.

Ehkä tuossa onnen määrässäkin on joku vakio ja nyt on meidän perheen onnikiintiö täysi. No, mielummin haluan nähdä muksuni onnellisena kuin että mulla menisi häntä paremmin. Pakkohan munkin onnen on jossakin vaiheessa kääntyä.

Nyt olisi kyllä sellainen olo, että voisi mennä roskalaatikkoon kurjistelemaan. Sen verran ottaa päähän toi tämänpäivänen, mutta tällaista tämä elämä välillä on. Joskus kurjistellaan roskalaatikossa ja joskus tanssitaan prinsessana.

psykologiaa

Nyt se on sitten todistettu, että perimällä ja ympäristöllä on tosi vähän merkitystä siihen, millainen muksusta tulee. Mulla on nimittäin todiste: mun muksu.

Mä olen varmaan tehnyt kaikki mahdolliset virheet kasvattamisessa, mitä vaan voi tehdä. Olen ollut epäjohdonmukainen ja suuttunut helposti. Kaikkea en viitsi edes kertoa, mutta sanotaan, että en ole osannut olla paras mahdollinen äiti. (Elämän periaatteet olen yrittänyt opettaa kyllä, kuten: rehellisyys, reiluus, sanansa pitäminen, yrittäminen ne tiellä ihmisen pitää.)

Kuitenkin mun muksu on töissä, jossa pärjää hyvin. Hän opiskelee yhtä aikaa ja hakee vielä lisäoppia. Hän osaa siivota. Sitäkään en osannut opettaa, kun mä vihaan siivoamista. Yritän kyllä jotakin väkertää, mutta edelleen inhoan siivoamista. Hän kokkailee ja tykkää kokeilla. Mun tekeleet onnistuvat ja epäonnistuvat miten sattuu.

Hänellä on kavereita ja hän osaa olla ystävä. No, parisuhteessakin hän on ollut pitenpään kuin mä.

Joten hän on pärjännyt ihan hyvin elämässä ja se ei kyllä todellakaan ole mun ansiota. Joten äitiä on todellakin turha syyllistää siitä, minkälainen muksusta tulee. Muksusta tulee se, joka on tullakseen.

Tähän on päätynyt omaksi ilokseen ja ystäviensä kauhuksi itse-tehty-psykologi, mä.