elämää... voiko sitä ymmärtää...

Tässä olen taas pohdiskellut elämää ja sitä, mitä tässä oikein teen. Tai oikeastaan mun kroppa pohdiskelee. Yöllä en saa unta, kun vatsaa ahdistaa. Mullahan vatsa kertoo, jos jokin asia tuntuu hankalalta.

Olen saanut itseni pakotettua menemään, esim. hammaslääkäriin. Mulla oli tosiaan kammo. Ja muistan, kun odotin hammaslääkärin vastaanotolla omaa vuoroani, että istuin ahdistuneena ja mietin, että pystynkö sisälle menemään. Teki mieli koko ajan lähteä pois. Mutta koska olin päättänyt tehdä pelolleni edes jotakin, niin istua kökötin siinä paikoillani, vaikka sitten ahdistuneena ja pyörin tuolillani kuin luokkani pojat aikoinaan. Tuli vuoroni ja astuin sisään ja siinä sain sitten hampaani hoidettua, huh.

Tulee mieleen kouluajat, kun olen ollut myös koulukiusattu. Eräs likka ärsyyntyi meikäläisestä ja työnsi mut maahan. No, siitä ponnistin ylös ja kokeilin tehdä saman jipon takaisin. Työnsin hänetkin maahan. No, eipä toiminut tuo, takaisin antaminen vaan hän innostui vielä enemmän.

Joku on joskus sanonut, että sama tilanne tulee eteen elämässä kunnes sen kohtaa. Eräskin kaverini törmäsi aina hankaliin esimiehiin. Hän on voimakas luonne ja omaa voimakkaan tahdon, joten siinähän oli esimiehellä nielemistä. En sitten tiedä, onko hänellä nykyään helponpaa.

En sitten tiedä, olenko psyykkisesti yhtä vahva kuin ennen. Vuoteen on mahtunut niin paljon kaikkea, ettei sitä voi edes kuvitella. Olinhan kahdeksan vuotta samassa paikassa. Ja kestin sen paikan erikoisuuksia ja aika hankaliakin ihmissuhteita. Tosin se oli pieni paikka. Ja kamelin selän katkaisi se, kun taas kerran mulle ei annettu tarpeeksi tekemistä. Kahdeksan tuntia ei kulu, jos ei ole työtä. Ja tilannetta kun voi jatkua vaikka kolmekin kuukautta.

Mietinkin tuon nykyisen tai ehkä entisen paikan hankaluutta. Kun siinä koko päivän tappelee ensin, että saa sen työvelvoitteen tehtyä, niin ei siinä jää voimavaroja jatkuvasti selittää, miksi tekee työnsä eri tavalla kuin muut. Tosin edelleenkään en ymmärrä, miten voi puhua selkä toisiin päin, varsinkaan kun ei saa huutaa ja istut monen metrin päässä. (johon pomo on määrännyt eikä saa paikkaa vaihtaakaan). Mulla ei ole silmiä selässä eikä sen puoleen suutakaan.

Ja kun mietin, olisinko voinut tehdä jonkin asian toisin. Niin en kyllä keksi mitään. Olin puhunut tauoilla ja heittänyt läppää. Selittänyt nätisti oman tapani työskennellä. Sanonut sen jopa tälle häiritsijälle, katsonut häntä silmiin.

Itselleni kun hiljaa oleminen ei ole ongelma. En halua kuunnella radiotakaan jatkuvasti. Viihdyn hiljaisuudessa, vaikka välillä onkin kivaa, jos innostuu, niin puhua lujaäänisesti ja nauraa niin, että naapuritkin kuulee.

Ja en oikein ymmärrä, miten hiljaisuudesta ahdistuva ihminen voisi ymmärtää, että en todellakaan tarvitse juttuseuraa jatkuvasti tai muutakaan ääntä. Olenkohan tämän häirikön mielestä kuusta tai muulta planeetalta tai joku uhka. Ehkä häneen lapsuudessaan pahin rangaistus oli - hiljaisuus - .