tiistaina

juttua aina vaan... variksen kera...


Varishan se tässä muokattuna ihmettelee. Kun ei ollut alkuperäinen kuva kummoinenkaan, niin muokatun elämän annoin sille. Johan näyttää heti paremmalta.

Mulla on yksi tuttu, joka soittelee mulle koko ajan ja puhua pälpättää. Siinä sitten kuuntelee tai ei, niin toinen jatkaa vaan juttua. Hänellä on oikein soittorinki, jota hän pitää yllä pitkin päivää. Jos ei yksi ehdi vastata tai puhua, niin seuraava kehiin vaan. Kyllä joku jossakin vaiheessa vastaa ja kuuntelee ne samat jutut aina vaan. Ja aina riittää juttua vaihtuvista miesystävistä, sairauksista tai muista oikein mielenkiintoisista tapahtumista.
Koskaan ei vahingossakaan kysytä, mitä toiselle kuuluu tai miten menee kuin korkeintaan lisämausteeksi. Vastausta ei keretä jäädä juttelemaan. Taitaa ihmisellä olla ensinnäkin Napoleon -kompleksi ja sitten vielä rakastaa kuunnella omaa ääntään. Mutta miksi pitää olla se toinen kuuntelemassa. Vähemmän rasittaisi muita ihmisiä, kun puhuisi itsekseen vaan. Itselle voisi rauhassa selittää ne samat jutut ja itseä ei häiritsisi ollenkaan.
Taitaa todellakin olla, että muista kiinnostuminen on katoava luonnonvara ja omat asiat pitää kaikille vaan toitottaa. Kun kerrankin kehtaisi toiselle sanoa, että en ehdi nyt vaan kuunnella ja että olisi kiva, jos muakin kuunneltaisiin. Mutta kun hänestä on kyse, niin parempi vaan, etten hänelle asioistani kerro ja muutenkin vastaan puhelimeen harvakseen.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hieno varis, saanut uudet vaatteet päälleen.
Ollessani aamulla kävelyllä metsässä, varis lensi ja huusi mennessään, kaippa se kaverilleen sillä hetken kuluttua tuli toinen ja huusi samassa paikassa, enää ei kolmatta näkynyt.

Ainahan näitä kovia puhujia löytyy, on minunkin tuttavissa.

Yvonne kirjoitti...

Eikö olekin, tia. Toi kuva oli vähän puhki sun muuta, niin vähän muutin siitä. Nyt se on parempi, vaikka ei vieläkään nappikuva. Noita lintuja kun on vaikea kuvata, kun ovat nopeita.

Onhan joo, noita puhujia. Kun vaan keksisivät niille ihan oman paikan, missä saisivat pölpöttää ihan omiaan rauhassa. Eivät sano kuitenkaan mitään järkevää.

Pilviharso kirjoitti...

Oikein pisti miettimään, mihin minun tällaiset ystävät ovat kadonneet... Olenko osannut tavalla tai toisella karistella heidät korviltani vai onko muutenkin ystäväpiiri omien kriisien myötä harventunut? Joka tapauksessa tulee mieleeni yksi kaveri, joka oli samanlainen rasittavuuteen asti ja sitten kerran vain teki minulle samat temput kuin muillekin entisille ystävilleen: käänsi itse selkänsä erikoisella, äkillisellä tavalla.

Taidanpa uskoa siihen, että koska kiinnostukseni ei ollut enää aitoa, vaan aloin rasittua näistä, hän vaistosi viivasuoran suuni joka tapauksessa ja ratkaisi asian sitten näin.

Rehellisyys rules!

Susa kirjoitti...

Tiedan taysin mista puhut!
Mulla on myos tuollainen tuttu. Ja jos siihen johonkin valiin saan akkia sanottua jotain itsestani, niin keskeytetaan. Tai hanella on aina kokemus, tietysti paljon parempi, juuri siita samasta asiasta.

Anonyymi kirjoitti...

Minulla oli yhdessä vaiheessa sellainen tyyppi, joka myös soitti lähes joka päivä ja puhui ja puhui.
Meillä oli silloin tavallinen puhelin, eikä tiennyt koskaan kuka soittaa. Ei voinut olla vastaamatta. Nyt kännykästä näkee kuka soittaa, aina en yksinkertaisesti vastaa. Tämäkin tyyppi on sitten ajan kanssa oppinut, ettei mulle kannata soittaa.
Minä olen sellainen kirjoittava tyyppi, ja olen joillekin ehdottanut, että lähetä sähköposti, niin vastaan kyllä, mutta ei se taas sovi kaikille.

Ota rohkeasti tiukka kanta ja jätä vastaamatta. Jos olisi selvästi jostain auttamisesta kyse, silloin olisi eri juttu, mutta pelkkä puhuminen ja puhuminen on liikaa.

Tee mieluummin uusia kuvia, siitä saat itsellesikin nautintoa.

Yvonne kirjoitti...

Noinhan se taitaa olla, pilviharso, että tällaiset ihmiset kait sitten jossakin vaiheessa katoavat. Toivottavasti tämäkin ns. tuttu.

Aina välillä erehdyn luulemaan, että hänellä olisi jotakin asiaa tai uutisia, mutta noita samoja asioita jankkaa. Ei hän kyllä mun mikään ystävä ole. Kunhan nyt tunnen jotakin kautta.

Susa, niin tämä munkin tuttu aina keskeyttää ja joskus jopa lopettaa puhelun lyhyeen, kun yritän muistakin asioista jutella. On tällaiset ihmiset vaan aika erikoisia. Ihme, että saavat niitä kuuntelijoita. Eihän niille tarvitse kyllä itse mitään puhua. Mutta rasittavia ovat kerrakseen. Huh.

Kyllä mä välillä olen vastaamattakin, leijonainen. Joskus jopa monta viikkoa ja puhelua, mutta aina se jaksaa vaan yrittää. Ehkä pitää taas pitää joku tauko. Puhukoon vaikka itsekseen, heh.

Kyllä kuvien tekeminen tai yleensäottaen joku muu tekeminen on kivenpaa kuin kuunnella tuota papupataa.