Sain tänään lähdettyä kävelylenkille. Olenkin jotenkin ollut liikunnallisesti laiska. Mun lihakset eivät ole samassa kunnossa kuin ennen. Tuntuu kuin ne olisivat vähän kadonneetkin. No, ei mua sinänsä haittaa. Välillä voin olla vähemmillä lihaksilla.
Ulkona alkaa näyttää ihan kesältä ja olisi ihan pakko käydä välillä ulkona. En halua ihan kokonaan tulla valkonaamaksi. En mä rusketusta kaipaa, kunhan olisin vain normaalin värinen. En haluaisi näyttää valvoneelta, miltä varmaan kuitenkin näytän. Tällä valvomisella silmänaluset mustuu väkisin.
On kyllä jännä tämä mieliala. Välillä se on ok ja välillä maassa. En varmaan edes tiedä, mitä on olla onnellinen niin, ettei pelkää, että se kaikki jossakin vaiheessa häviää.
Sellainen olo mulla on miehistäkin. Ensin näyttää lupaavalta, mutta sitten toisen fiilis vaan loppuu ja en tiedä, mikä sen aiheutti. Joten saan joskus ihailua kyllä, mutta jotakin kestävänpää en ole ainakaan vielä kohdannut.
En edes tiedä, uskallanko toivoa mitään vai pitäiskö asennoitua elämään ikisinkkuna ja koettaa löytäää muita hyvän olomuodon lähteitä. Se on vaan niin vaikeaa välillä.
Tai ehkä mä tykkään vaan rakastua. Ehkä en osaa pitää kenestäkään kunnolla, vaikka mä haluaisin kyllä ja en todellakaan leiki kenenkään tunteilla.
Me saamme elämässä melkein kaiken, mitä hartaasti toivomme, mutta usein vasta silloin, kun emme enää sitä toivo. Kerttu Wanne
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti