ei jäänyt kammo kummittelemaan...

Tämä mangneettikuvaus oli sitten jännä kokemus. Ensin saat piikin olkapäähän, mikä muuten sattui ihan mukavasti, kun kättä on särkenyt usein ja voimakkaasti. Sitten viedään sen putken eteen ja käsi laitetaan sellaisten hököttimisen väliin ja vielä kämmen ylöspäin joku paino kädessä.

Sitten putken sisään kuulokkeet korvilla. Hum, hum, hum ja suhinaa ja sitten se alkoi se tasainen jumputus. Vaikka mulla oli kuulokkeet korvilla, niin meteli kuului läpi. Pöytä liikkui välillä ja sitten taas hump, hump hump. Puolisen tuntia tai 45 minuttia tätä.

Tosin mulla haastavimmaksi muodostui käden pitäminen tuossa asennossa. Se asento nimittäin sattui. Aloin jo laskea noita pulsseja ja odottaa poispääsyä. Metelin vielä kestää, mutta käsikipu alkoi tuntua hirveältä.

Sitten pääsi pois ja mikä helpotus. Käsi oli saanut
puudutetta, joten ei mun käsi olekaan ollut erikoisen kipeä tuon tutkimuksen jälkeen. Ehkä pitäisi pyytää noita piikkejä useamminkin.

Kokemus ei ollutkaan niin pelottava kuin etukäteen luulin. Nyt on tuokin tehty eikä jäänyt mitään kammoa, jos joskus tarttee kuvata muuta kroppaa.

Töölönlahtea ja itse se on maksettava...

Kirkasvalolamppu on taas otettu käyttöön ja eron kyllä huomaa. Nyt jopa herään klo. 9:00 aikaan. Tuo valo herättää mukavasti ja aivotkin ymmärtävät, että on päivä. Olen ollut tyytyväinen tähän ostokseen.

Kävin eilen siellä Töölön sairaalan kirurgisella ja luulin, että vihdoin pääsen mangneettikuvaukseen, kun jo kaksi spesialistia sitä mulle ehdotti. No, tämäpä lääkäri oli sitä mieltä, että eipä mihinkään mangneettikuvaukseen laiteta, vaan suoraan olkapään tähystysleikkaukseen, siis kolmen kuukauden jonoon. Että silleen.

No, juttelin tämän mun varsinaisen lääkärin kanssa ja hänestä tuo oli outoa. Ei tässä sitten auta muu kuin mennä yksityiseen mangneettikuvaukseen. Näkeepähän siitä kuulema, mitä vikaa kädessä tosissaan on ja leikkaavallekin tuosta tulee tärkeää tietoa.

Jos mun pitää nyt jotakin positiivista tähän hätää repäistä, niin viime yönä en ottanut särkylääkettä ja nyt tekee mieli lähteä ulos kävelemään. Ja aurinkokin pilkahtaa.

Elämäntilanteeni on vielä auki, mutta otan ihan rauhallisesti. Ei tämä stressaamalla ja hötkyilemälläkään parane.

värejä, tyyneyttä ja viime aikoina...

Pitkästä aikaa löysin jotakin kuvattavaa.
Ajattelin jo, että syksyn värejä en saa ikuistettua.
Tässä näitä nyt sitten on. Toisessa Töölönlahti ja toisessa joutsen,
mun eka joutsen.

Jos jonkun piirteen itseeni haluaisin lisää, niin
se olisi itseluottamus.
Olisi mielenkiintoista luottaa itseensä mahdollisimman monissa tilanteissa.

Viime aikoina olen nauttinut kotini mullistamisesta, vesisateessa kävelystä,
syksyn meren tyyneydestä, kivuttomuudesta, hyvästä olosta.

tiistai ja tiistai...

Jään aina välillä odottelemaan sitä hienoa aihetta, mistä kirjoittaa. Tosin siinä sitten voi käydä näin, ettei sitä tulekaan. Tai on siis monta, mutta en vain saa aikaiseksi. Mutta tässä sitä taas ollaan.

Tänään mulla on Töölön kirurgian poliklinikalle aika ja sitten taas mietitään, mitä tehdään (mangneettikuvaus) vai tehdäänkö mitään. Ja ehkä siinä samalla selviää, lienenkö työkuntoinen vai en.

Eilen kävin katselemassa uutta takkia. Ja ostinkin tuollaisen paksumman takin. Nyt en ole sitten ihan varma, onko se hyvä, mutta pitääkin kokeilla monta kertaa, josko sitten avautuisi. Tämä vaatteiden osto ei ole niin helppoa, varsinkin kun harvemmin sitä tekee.

positiivisuus suhteellinen käsite...

Tänään vähän iloisempi mieli, koska kivut ovat unohtaneet mut joksin aikaa. Johan sitä taas kestikin monta viikkoa ja varsinkin yöllä. Ja kun ei ikinä tiedä, milloin noi kivut taas palaavat, mutta onneksi nyt saan olla lähes kivuton. Jippii.

Löysin Keijo Tahkokallion kirjasta:

Positiivisuus on aina suhteellinen käsite. Sama asia voi olla toiselle myönteinen ja toiselle kielteinen.

Kaikki riippuu arvostuksistamme, normeistamme, vuorovaikutussuhteista ja kulttuurista.

Positiivisuus tarkoittaa aina positiivista suhdetta johonkin.

ruusu vie ja kipu tuo...

Kuvana ruusu kaunis. Tällä kertaa muokattuna. Yritin saada siihen sellaista herkkää tunnelmaa. Ruusu kun on aina yhtä herkän raju kukka. Kauniin piikikäs.

Olen joutunut pohtimaan viime aikoina tätä jatkuvan kivun problematiikkaa. Jatkuva kipuilu kun on aika invalidisoivaa. Ei oikein tee mieli tehdä mitään, kun kuitenkin sattuu.

En ole huomannut, että kipu jotenkin jalostaisi mua. Pikemminkin on sellainen olo, että tekee mieli käpertyä itseensä ja mikään ei innosta. Teen siis vieläkin asioita, mutta se innostunut minä nukkuu tuolla jossakin kivun toisella puolella.

Samaten odotan jännityksellä, mitä vielä tässä tapahtuu. Olen henkisesti valmiina. Tosin en ole vielä varma, mihin. Tuntuu vaan siltä, että kun yksi yllättävä ikävä asia ilmaantuu, niin samalla voi tulla muitakin, yllättäviä. Tähän samaan syssyyn koko hoito. Toivottavasti vaan keksin sitten keinon selvitä niistä, jos noita ilmaantuu.

Positiivista ei musta irtoa millään, vaikka en toisaalta koe itseäni pessimistiseksikään. Kunhan olen olevinani realisti.

Viime päivien saldo: kipuilua ja leffailua. Muutama kävelylenkki. Muutama tietokonepeli. Kiivasta pohdintaa. Elämän ahdistusta. Elämästä selviytymistä.

Huone talossa -kertomus.... kysely tarinaan liittyen...

(Yhtäaikaa voi olla hyvän odotusta ja elämän raadollisuuden kohtaamista. Kait sitä elämässä voi kohdata hyviä asioita ja huonoja asioita yhtäaikaa. Ehkä harvemmin vain jommat kummat asiat tapahtuvat. Suku voi olla se pahin. Tosin joillekin suku on paras.)


Olipa kerran pieni Eeva. Eevalla oli täti, joka jo nuorena lähti maailmalle. Täti oli sanonut Eevalle, että tämä voi aina leikkiä tädin huoneessa. Täti itse tarvitsi huonetta kerran vuodessa. Huone näet sijaitsi Eevan mummolassa, missä Eeva vietti kesänsä.

Eevasta kasvoi aikuinen ja leikkiminen huoneessa jäi vähemmälle. Huonehan sijaitsi yläkerrassa, minne vei pimeät rappuset. Ja Eeva pelkäsi pimeää. Mielummin Eeva nukkui alakerrassa, missä ei ollut narisevaa lattiaa eikä pimeitä rappusia. Joskus vaan talossa oli niin paljon vieraita, ettei Eevalle jäänyt muuta paikkaa kuin nukkua tuossa narisevassa huoneessa.

Täti muuttui maailmalla ollessaan. Enää ei saanut käydä tädin huoneessa vaan huone lukittiin huolellisesti ja avain vietiin naapuriin.

Eeva kävi enää harvoin tädin kotitalossa, vaikka tuo talo olikin tarjonnut Eevalle mitä ihanimman kesäpaikan.

Eräänä päivänä Eeva sai kirjeen. Kirjeen oli kirjoittanut juuri tuo täti. Tädiin mielestä Eeva oli anastanut tädin tavaroita tuosta nyt lukitusta huoneesta. Täti ei kunnolla muistanut tarkasti, mitä tavaroita Eeva oli anastanut, mutta hopeaa ja kultaa se ainakin oli ja tavarat täti oli kuulema saanut äidiltään tai kummeiltaan.

Eeva oli ihmeissään. Ei oltu Eevaa ennen syytetty anastamisesta. Eikä tavaroita ollut näkynyt tuossa huoneessa. Eeva mietti, että kait täti olisi arvokkaat esineensä mukana kantanut, kun eivät hopeaesineet paljon paina. Eevalle tuli paha mieli, kun ainoa yhteydenpito kaukana asuvalta sukulaiselta oli syytökirje.

Tädista oli tullut yksinäinen ja katkera. Ehkä nuo "kadonneet tavarat" toisivat hetken helpotusta, mietti täti. "Kun vain muistaisin, mitä tavaroita olen kadottanut. No, kun Eeva palauttaa ne tavarat, niin sitten mä tarkistan ne. Niissähän on mun nimikirjaimet."

värejä syksyltä ja viime talvelta.....

Joskus on elämässä sellaisia hetkiä, että jotakin hyvää on tapahtumassa, mutta sitä ei täysin usko todelliseksi. Tavallaan uskoo ja tavallaan ei. Odottaa ja toivoo sen tapahtuvan.

romanttinen kuvamuokkaus... hymyäkö...

Kuvana tällä kertaa yhdistelmäkuva. Välillä on sellaisia romanttisia kausia ja tekee mieli tehdä sellainen kuvakin.

Tuo kysely päättyi ja näköjään 80% piti itseään persoonallisena ja 20% mukavana. Eipä tässäkään kukaan valinnut kaunista tai hyvännäköistä. Mistä lie johtuu?

Luin juttua elekielestä ja hymyn merkityksestä. Hymykin on kulttuurisidonnainen juttu. Vaikka hymy ehkä onkin positiivista, niin liika hymy voi kätkeä tuon ihmisen todelliset ajatukset ja tunteet. Voi olla niin kuin jähmettynyt hymy päällä, mikä ei tarkoita mitään.

Hymyillään, jos siltä tuntuu.

varpusen tuijotus...toisen onni...

Kävin eilen kävelemässä ja näin varpusia. Pääsin aika lähelle kuvaamaan ja tämäkin yksilö oikein tuijotti mua eikä lentänyt pois, vaikka otin kuvia.

Mulla on hankala päätös tehtävänä. Mullahan on nämä olkapäät kipeänä, joten välillä kaikki tekeminen on hankalaa ja sattuu. Toisaalta siis pitäisi tehdä töitä. En vain tiedä, kestävätkö mun olkapäät kahdeksan tunnin tekemistä. Joten mietin, että pitäisiköhän sitä olla sitten sairaslomalla jonkun aikaa. Kun ei ole mitään hajua, missä vaiheessa nämä olkapäät muuttuvat kivuttomiksi ja alkavat taas liikkua normaalisti. Äh, näitä päätöksiä.

Se mistä olen tyytyväinen, niin tyttäreni on löytänyt itselleen kivoja harrastuksia ja kuulostaa tyytyväiseltä elämäänsä. Hän harrastaa tanssia ja potkunyrkkeilyä. Tuo potkunyrkkeily on kuulema tosi kivaa ja mielenkiintoista. Tuosta muistan omat karateharrastus -aikani, vaikka en noin pitkälle kuin tyttäreni sitä harrastanutkaan. Karatessa oli ehdottomasti paras lämmittely ja lihasharjoitukset. Ikinä ei ole ollut niin tasaisesti lihakset kipeänä pitkin kroppaa kuin karatessa ja kunto nousi kohisten.

Tänään olen oivaltanut, että toisen onni tekee itsensäkin onnellisemmaksi.

värjättyä aitaa ja ....

Värjäsin aidan ja kuvan ja tällainen siitä sitten tuli.



Toinen kuva on yhdistelmäversio. Yhdistän mun vanhaa kuvaa ja uutta.

Mikrobitissä oli juttua tästä kommentoinnista. Joko on niin, että juttu ei herätä mitään kommentoitavaa (on siis niin huono) tai sitten on niin hyvin kirjoitettu, että siihen ei ole mitään lisättävää.