Aina välillä tulen miettineeksi, olenko oikeasti ujo vai olenko vain kokemusteni tuote. Eilen esim. kävin katsomassa hevosia. Siinä oli pari kolmekymppistä miestä kuvaamassa. Näköjään näyttivät tarpeeksi vaarattomilta, kun uskaltauduin juttelemaan. Kyselin innokkaasti kaikkea mahdollista kuvaamisesta ja kameroista, heillä kun oli järjestelmäkamerat.
En sitten tiedä, olisinko alkanut jutella, jos joku olisi painostanut mua siihen. Nyt vain katselin tilannetta ja aloin kysellä. Ja he jopa innostuivat kertomaan mulle järjestelmäkameroiden hienouksista.
Kamerastani onkin ollut mulle paljon iloa. Kameran kautta olen saanut jutella erilaisten ihmisten kanssa ja olen myös samalla oppinut paljon uutta. Kamera on mulle kuin koira. Kameran kanssa lähden ulos ja monesti tulee juteltua jonkun muun kameran omistajan kanssa.
Tekstit
4 kommenttia:
Kiva juttu :)
Joskus luultu ujous onkin vain eräänlaista tottumattomuutta, ei-kannustavan kasvatuksen tulosta, itsetunnon puutetta. Tulee hyviä tuloksia jos ihminen alkaa itse kasvattaa itseään ja harjoitella ihmisten kanssa oloa.
Ne sanat vain pulpahtavat esille jos on tarpeeksi mielenkiintoinen kohde. Niin monet jutut on minunkin tullut juteltua vieraiden ihmisten kanssa kameran myötä. Olen myös huomannut heidän kaivanneen juttukaveria.
Ilman kameraa en lähde juuri minnekään. Aina en juttele, joskus vieraitten kanssa, johtuuko minusta vai heistä, en tiedä.
Rita, aina välillä sitä yllättää itsensä ja kyseenalaistaa niitä mielikuvia, mitä on itsestä. Joskus löydöt mukavia ja joskus taasen ei.
Nyt mulla on kiva jutteluhetki ja kiva huomata, että ei olekaan niin ujo. Tämä itsekasvatus on mielenkiintoista ja joskus vaativaakin puuhaa. :)
tia, tuo on totta. Joskus vaan osaa puhua joidenkin ihmisten kanssa. Ja syntyy mielenkiintoinen keskustelu.
Hannele, en mäkään aina juttele. Joskus toisesta ei saa mitään irti ja välillä taas innostutaan puolin ja toisin. Ei sitä etukäteen tiedä ja riippuu omasta fiiliksestä, tuleeko jutelluksi.
Lähetä kommentti