sillisalaatti -juttua... animaation kera

Muksuni olo on vähän parempi ja kipu hellittää. Joten päästiin kait säikähdyksellä ja lopullista kammoa ei syntynyt. Huh... on joskus pienestä kiinni.

Päässä pyörii tällä hetkellä noi koulutusmahdollisuudet. Sain niistä niin paljon tietoa että. Voisin syventää tätä omaa tai lähteä uusille urille. Tosin niissä on nuo valintakokeet, joten ei niihin niin vaan rynnätä. Pitäisi siis päästä sisäänkin. Mutta tässä vaiheessa kokonaan ammatinvaihto tuntuu aika riskaapelilta touhulta, varsinkaan kun ei ole esim. miestä tätä leivän särvintä saamaan.

Flunssa vielä pitää otteessaan, mutta muuten on vähän parempi olo. Ehkä asiat alkavat selvitä tässä pikkuhiljaa ja jaksan niitä hoitaakin.

Toinen animaatioversio tuli kanssa vastaan ja aika hauska oli tämäkin.

Maisemat ovat keskeltä kaupunkilähiötä. Ei varmaan uskoisi. Luulisi, että on maalla. Voisipa asua tälllaisessa ympäristössä, puutalossa takkatulta katellessa, kirjoja, leffoja ympärillä.

saippuakuplia ja animaatiota...

Tästä kuvasta tulee niin hyvälle tuulelle, että laitoin se muillekin ihailtavaksi. Miten kivaa olikaan puhaltaa noita saippuakuplia kaiken maailman systeemeillä. Muksunikin tykkäsi tuosta hommasta aina.

Kuten varmaan lukijat ovat huomanneet, että mua lapsettaa aina välillä. Lapsuudessa kun oli mukaviakin aikoja. Tuo video on musta aika hauska. Sopii hyvin tuohon lauluun.

Onneksi elämässä on hauskojakin hetkiä ja sellaisia, joista tulee hyvälle tuulelle. Välillä on mukava olla lapsellinen ja tehdä joitakin lapsellisia asioita. Pitää pään nuorena tai ainakin luulen niin. Tai ehkä en kasva ikinä aikuiseksi, tiedä häntä...

kammoa ei toivo kenellekään... varsinkaan omalle lapselle..

Tämä nuori sydämeltään -kuva oli musta niin hauska ja kuvaava. Ja vielä hyvin tehty. Osaisinpa itsekin tehdä noita ja keksisinpä, miten noi muokataan. Ei ole helppoa tuo kuvankäsittely.

Muksu on käynyt hammaslääkärissä ja odottelen taas kuulumisia. Hän lupasi soittaa tässä illemmalla, että onko kipu lievittymässä vaiko vieläkö se jatkuu. Saisi vaan jo vihdoin tuo kipu hellittää. Koko ajan pelkään, että muksulle tulee se sama hammaslääkärikammo, mikä mullakin jossakin vaiheessa oli (kiitos pakollisen ja hirvittävän kouluhammashoidon). Siitä kun on niin vaikea päästä ylikin, vaikka kuinka järjellä tietää, että hampaat on hoidettava.

Katsoin tv:stä ohjelmaa, jossa kahta hammaslääkärikammoista yritettiin hoitaa. Tämä miespuolinen pystyttiin hoitamaan. Hän sai rauhoittavaa vai ilokaasuako se oli ja hän kesti se hoidon, vaikka hänelläkin oli paha kammo ja hampaat ihan hirveässä kunnossa.

Tämä naispuolinen taas oli niin siinä pelossa kiinni, että häneltä ei edes hampaita pystytty puhdistamaan, kun hän alkoi jo itkeä ja oli ihan paniikissa. Hänelle ei kait jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nukutuksessa tehtävä hoito ja sitä saa sitten jonottaa ja taisi olla kallistakin Englannissa.

Nuo kammot nimittäin kun tulee, niin niistä on sitten vaikea päästä yli, vaikka kuinka järjellä sitä asiaa ajattelesi. Ja sitä kammoa en todellakaan toivo tyttärelleni.

huolien viemää

En ole jaksanut tulla tänne kirjoittamaan, kun olen saanut syysflunssan. Sitä se ratkaisematon stressi teettää. Ai jai. Sellaista tämä elämä on. Kaikki yleensä tulee samalla kertaa, on ne hyviä tai raskaita asioita.

Samaten mun olkapäät ja tämä hiirikäsi kiukuttelee, joten joudun vähän rajoittamaan hiiren käyttöä. Niin että vaivoja tämä tietokoneella istuminen tuo. Olen nimittäin katsellut kuviani, mitkä olisivat hyviä ja mitkä jo voisin poistaa. Siellä kun käy klikkailemassa, niin ei käsi tykkää eikä mun hartiatkaan. Olen kohta kuin vaivaisukko.

Samaan syssyyn muksuni hammas alkoi kiukutella ja odottelen puhelua, että hän saa yöllä apteekista haettua lääkkeet. On sellaista kipua, johon ei meinaa mikään auttaa. No, mä täällä kotona tietysti stressaan, kun en voi tehdä mitään ja eivät näköjään nuo hammaslääkäritkään. Viimeksihän oli sellainen hammaslääkärirumpa, jossa vikaa etsittiin ja etsittiin ja kipu vain jatkui. On se kumma, että eivät vikaa löydä ja toinen ei saa mistään helpotusta.

Niin, että ajatukset on vähän muualla.

ollako subjektiivinen vai objektiivinen vai siltä väliltä vai mitenkä...

Lueskelin noita blogeja iltani ajankuluksi ja taasen kerran törmäsin aiheeseen, mitä saa blogissaan kirjoittaa. Siis voiko kirjoittaa siitä, mistä haluaa vai pitääkö jotenkin kaunistella tai olla objektiivinen. Tämä blogihan on oma harrastus ja vapaaehtoinen sellainen. Tämä ei ole työ, ei ainakaan useimmille täällä. No, eikö tässä voi sitten kirjoittaa hyvän maun puitteissa ihan mistä vain.

Tai jos asuu ulkomailla, niin pitääkö silloin Suomi-kuvaa kiillottaa vai voiko kirjoittaa ihan mistä haluaa jopa negatiivisista asioista. Itse en ole asunut ulkomailla, joten en tiedä, miten se vaikuttaisi omaan kuvaani Suomesta. Ne kerrat taas, mitä olen ulkomailla vieraillut, on saanut mut katsomaa joitakin asioita kriittisemmin Suomesta.

Niin miksi ei voisi mielipiteitään kirjoittaa. Ei kait Suomi osaa loukkaantua. Se on maa. Se ei ole yhtä kuin yksittäinen ihminen tai kaikki ihmiset täällä. (heh, pitipä tuokin noin ilmaista).

Kuten olen ennenkin maininnut olen joskus joutunut perustelemaan kantaani loputtomiin sun muuta väittelyä, että en enää jaksa. Siksi kait kirjoitan joskus aika neutraalisti. Tosin se on mun tyylini. Ja kyllä taasen sitten joitakin asioita kritisoin, mikä mielestäni on täällä huonommin kuin esim. muissa Pohjoismaissa. Niistä asioista jopa löytyy tutkittua tietoa.

Jokaisella meillä on oma tapa hahmottaa tätä maailmaa ja elinympäristöään ja kirjoittaa sen pohjalta. Jopa sama elokuva voidaan nähdä eri tavallla. Ja samoin todistajalausunnot voi täysin poiketa toisistaan. Me ihmiset nyt koemme asioita eri tavalla.

Musta on hienoa, että jos ulkomailla asuu, niin löytää siitä maasta jotakin positiivista. Sen takia kait siinä maassa asuu. Muutenhan sitä olisi jo muuttanut pois.

Ja sen takia mä kait vielä asun Suomessa, että täällä on jotakin positiivista, joka pitää mut täällä. Mutta se ei tarkoita, että en näkisi tämän maan ongelmia. Tai en voisi vertailla maita keskenään, no vajavaisilla tiedoillani kylläkin, mutta kuitenkin. Näitä miettii taas omatekoinen objektiivis-subjektiivinen vertailija-ajattelija.

punaista.. kuvaa...

Mäkin olen nyt sitten saanut jonkinmoisen flunssan. No, ainakin on kuumetta ja ei jaksa ajatella. Nuhaa ei ole, mutta on sellainen vetämätön olo. On tässä aikaa sairastella. Ei siinä mitään, mutta tämä on vaan tylsää, kun ei oikein jaksa tehdä mitään.

Tosin yleensä mulle tulee sellainen sisu päälle, että nythän mä siivoan tai mitä sitten saankin päähäni. Jännä juttu tosiaan, kun saisi olla vaan, niin silloin tekee mieli siivota tai yhtä kehittävää.

Ja olen mä näköjään painollisesti laihtunut. Ei vaan tunnu siltä ja en oikeastaan koe sitä mitenkään hyvänä enkä pahana. Hyvä se olisi, jos olisin siihen pyrkinytkin ja syönyt terveellisesti. Nyt se laihtuminen tulee tavallaan varkain. En ole oikein varma, onko tällainen laihtuminen hyvä juttu vai ei. Tietoisesti en ole laihduttanut. Ruoka vaan ei maistu samalta ja ei mulla oikein kaapissa mitään olekaan. Ja pakastinkin on kerrankin tyhjä. Pitäisi varmaan laittaa sähkötkin siitä pois, jos en kerran sinne mitään laita.

Onneksi on viikonloppu, niin ei voi hoitaa asioitaan vaan saa levätä ja niin mä aionkin tehdä.

Näitten kuvien ja shokkivärien kera toivotan kivaa viikonloppua kaikille ja varsinkin täällä blogistaniassa huuhaileville.

mittasuhteet kallellaan...

Nyt mulla on taas menossa sellainen vaihe, ettei oikein toi ruoka maistu oikein miltään. Tai onneksi sentään satunnaisesti. Toisaalta ei mulla ole kyllä rahaakaan ostaa mitään, joten syön, mitä sattuu. Onneksi mulla on kuitenkin vitamiineja, että sentään saan jotakin terveellistä kupuuni.

Ystävänikin ihmetteli mun kaventuneita kasvojani. Itse en ole huomannut, että olisin mitenkään laihtunut. Kait pitäisi vaatteiden roikkua, jos niin olisi.

Toisaalta tässä stressitilanteessa vaan ei ole hirveästi nälkä. Ehkä se terve nälkä tulee, kun saan asiani johonkin järjestykseen. Nyt on liikaa asioita auki, niin syön, mitä kaapista löytyy.

Tosin kun tätä mun varjokuvaa katsoo, niin ei tule mieleen, että olisin mitenkään laihtunut. Pikkaisen on mittasuhteet kallellaan. Kerrankin mulla on lantiota ja pitkät jalat.

synkkyyden kuvia...

Joskus tuntuu kyllä tältä, kun maailma ympärillä muuttuu ja kuulee raastavia uutisia.

Näihin kuviin laitoin tunnelmiani tänään, kun en joskus osaa sanoilla ilmaista. Sulka voisi toimia viestinviejänä, että nyt olisi aika toimia ja tehdä jotakin.

Sen takia näissä kuvissa ei ole kauniita värejä vaan oikeastaan aika synkkiä.

Pieni toivo pilkistää synkkyyden metsästä.

latinaa ja sanontoja... Helsinki -kuvaa

Joskus hullukin puhuu viisaasti.

Sometimes a fool speaks aright.

Interdum stultus bene loquitur.

Arpa on heitetty.

The die is cast.

Jacta alea est.

Löysin kirjastosta tuon Tartu hetkeen -kirjasen, josta nuo sanonnat eri kielille on. Musta oli aika hauska idea laittaa latinaksikin noita sanontoja. Eikö kuulostakin paljon hienommalta latinaksi kuin suomeksi.

Tuo villiviini -seinä tuli matkalla Helsingissä vastaan ja otin kuvan.

Tämä patsas taas on tuolta Rautatieaseman viereisestä puistosta. Hyvin ovat puusta veistäneet. Siinä on se suihkulähde, josta olen kanssa tänne kuvan laittanut.

Meidän se toinen marsuista on saanut jonkin pöpön ja on nyt tarkkailtavana. Kyllä noi marsusetkin aiheuttavat vaivaa ja stressiä ja jotenkin mun olisi vaikea viedä sitä lääkäriin. No, onneksi muksu pääsi itse viemään. Ja nyt sitten seuraillaan, miten se voi.

kuvien ja leipästen viemää

Ja tähän kuvaan törmäsin ja on muuten tosi lämmin kuva. Tulee ihan hyvälle tuulelle, kun katsoo tätä.

Musta on kiva leipoa niin kuin olen varmaan kertonut. Ja varsinkin leipää tai pullaa tai joku piirakka. Ja sitten se syöminen. Mikäs sen parenpaa kuin tuore leipä voin kera tai pullan tuoksu, kun sen ottaa uunista.

Ja tietenkään en noudattanut ohjeita vaan sovelsin siihen ihan omaa. Mutta hyvää tuli ja tuo pellillinen tuli päivän mittaan syötyä.

kodin ja lomakohteen viemää

Olen haaveillut siitä mummon mökistä. Ja joskus katselen huvikseni asuntoja, vaikka eihän mulla ole mahdollisuutta ostaa mitään. Kun katselin asuntoja, niin törmäsin tähän. Ainakin tässä on kivan suuret ikkunat ja jos ei ole sitä mummomökki -tyyliä, niin sitten sisustus voisi olla vaikka monerni kuten näissä kuvissa.

Stumblasin myös näihin sivuihin. On kait joku lomakohde Sri Lankassa, mutta musta maisemat ovat upeat.

nimettömiä paikkoja ja rakennuksia...

Tuli Helsingissä vastaan puisto, jonka nimeä en kyllä tiedä. Ruusut ovat siitä puistosta ja kuten näkyy vieläkin osaan ottaa epäteräviä kuvia. Värit ovat hyvät, mutta kuva on epäterävä ruusujen kohdalta.

Niin kuin olen aikaisemmin maininnut, niin tykkään likkua ja kuvata ihan päämättömästi. Silloin tekee kivoja löytöjä. Tulee uusia paikkoja vastaan ja voi oppiakin jotakin samalla. Ja Helsingissä on aina joitakin paikkoja, joissa en ole käynyt, vaikka täällä olen melkein koko ikäni asunut.

On muuten vaikea kuvata saatenvarjon alta. Kamera toisessa kädessä ja sateenvarjo toisessa. Välillä laitoin sateenvarjon pois ja kuvasin vesisateessa. En sitten tiedä, kuinka hyvin nuo kamerat ovat suojattu tihkusateelta.

Tunnistin rakennuksen kirkoksi, mutta en ole varma, mikä kirkko. Ehkäpä saksalainen kirkko.

Rantaa pitkin kävelin ja otin kuvan. Oli muuten tosi sateinen ja kostea ilma. .

itsestä jotakin uutta... sosiaalinen vai asosiaalinen..

Nyt on taas ollut sellaista ison luokan ärsytystä sun muuta huonoa fiilistä. Sain nimittäin kuulla olevani asosiaalinen persoonallisuus. Tosin kun katsoin sitä sanaa sanakirjasta ja googlesta, niin en voinut löytää omia luonteenpiirteitäni. Psykiatriassa siinä on samaa kuin psykopaattisessa. Että silleen, on se kivaa taas saada kuulla perusteetonta kritiikkiä. Ja tilanne lähti siitä, kun sanoin, etten ole paljoa tekemisissä sukuni kanssa. Niin että ei tainnut sanoja ensinnäkään tietää, mitä sana oikeastaan merkitsee ja ei näköjään tiennyt, että maailma on pieni paikka. Suhteita kun on ja silloin kuulee kaikkea. Äh tätä ihmisten raadollisuutta. Joskus olen todella kyllästynyt kuulemaan jotakin negatiivista. Voihan sitä ajatella ihan mitä haluaa, mutta onko sitä pakko sanoa ääneen.

kirjan viemää ja kauhukokin tuotokset

Nyt on kirja -ota kiinni, jos saat luettu. Sanotaan näin, että kirjana oli ihan yhtä mielenkiintoinen kuin leffanakin. Tosin kirjasta ei saa samaa vaikutelmaa isästä eikä sitten loppujen lopuksi kiinnijäämisestä. No, leffaan kait tarvitaan enemmän draamaa ja käänteitä.

Tulee vaan mieleen, kuinka kekseliäs Frank oli eri tilanteissa. Ja nuo työpaikkojen saamiset olivat kyllä mielenkiintoisia. Frank toimi Utahin yliopistossa sosiologian opettajana. "Poikkesin kuitenkin kirjojen sisällöstä lähes päivittäin luennoidakseni rikollisuudesta, särkyneistä kodeista peräisin olevien nuorten aikuisten vaikeuksista ja vaikutuksista koko yhteiskuntaan." Noissa luennoissa Frank käytti omaa elämäänsä luentojen pohjana ja ne herättivät aina laajaa keskustelua.

Frank kertoo, ettie koskaan samaistunut rooliinsa niin syvästi, että olisi unohtanut, kuka todellisuudessa oli: Frank Abagnale junior.

Kirja on aika jännä selostus toisaalta rikollisen miehen tai silloin hän oli vielä poika elämästä ja toisaalta kertomus kekseliäisyydestä. Hän toimi opettajana, asianajajana, perämiehenä ilman mitään oikeaa koulutusta tai kokemusta. Ja hänestä pidettiin työtoverina ja usein hän teki myös töitä, jotta roolinsa olisi uskottava.

Sanoisinko, että ei ihan helpolla onnistuisi meikäläiseltä. En osaa näytellä enkä keksi nopeasti jotakin uudessa tilanteessa. Joskus keksin asioita vasta kun tilanne on jo ohi. Sitten siiitä mun ideasta ei ole enää mitään hyötyä.

En ihannoi rikollista elämäntapaa ja huijaamista, mutta ihailen kekseliäisyyttä ja luovaa älykkyyttä, kun sellaista näen. Ja ne puolet näkyivät myös noissa Frankin tempauksissa.

Oman elämän tuotoksissa: kauhukokin mansikkapiirakka soveltaen.

piti tulla ennen ja jälkeen -kuva... kuinkas kävikään

Mun piti näyttää mun vaatekappi ennen ja jälkeen. No, otinhan mä sellaisia kuvia, mutta ei taida näistä ihan selvitä se alkuperäinen idea.

Mulla on suhteellisen vähän vaatteita, kun on niin vaikea löytää sopivia. Joten noita vanhoja sitten seisoo kaapissa, vaikka niitä ei kehtaa enää pitääkään.

Kun yleistetään, että naisilla on liikaa vaatteita, niin mulla ei kyllä ole, ainakaan kivoja tai sopivia tai sellaisia, joita kehtaisin käyttää. Aika vähällä vaatemäärällä tulen toimeen.

nimimerkki vai oikea nimi...saako valita..

Tulin oikein kesken leffan tänne kirjoittamaan, kun olen oikeastaan järkyttynyt. Luin muista blogeista mm. Cecia Solmukohtia -blogissa http://celiceli.vuodatus.net/ tuosta nimettömänä kirjoittamisesta.

Olen seurannut Saaran blogissa kirjoittelua, kuinka lehdistö nakertaa yhä enemmän Blogistanian autonomiaa (Nimimerkkien joukkomurha?). Saara viittaa Julkisen sanan neuvoston vapauttavaan päätökseen, jonka mukaan Iltasanomat on menetellyt journalistisesti hyväksyttävällä tavalla siteeratessaan julkisella keskustelupalstalla julkaistua nettikirjoitusta ja julkaisemalla nimimerkin oikean nimen, vaikka ei ollut kysynyt lupaa nettikirjoittajalta.

Jotenkin tuntuu hirveältä, että joku lehti julkaisi mun blogista tekstejä ja laittaisi siihen vielä mun oikean nimen. Enkö siis itse saa päättää, kirjoitanko nimimerkin takaa ja eikö pitäisi kysyä lupa minkäänlaiseen lehteen lainaukseen. Tähänkö todella ollaan menossa, että netissä kirjoittelu on joillekin vapaata riistaa. Sitä voi vaan lainata, vääristellä ja vielä käyttää toisen oikeaa nimeä, vaikka haluaisikin pysyä nimettömänä.

Pitääkö tässä ruveta oikein tarkkaan miettimään, mitä kirjoittaa ja uskaltaako omista henkilökohtaisista asioistaan kirjoittaakaan. Etteivät sitten päädy lehtien palstoille tietämättäni. Kyllä mä sananvapauden ymmärrän ja muunkin vapauden, mutta silti kait lehden nyt pitäisi kysyä lupa.

Tosin itse kirjoitan nimimerkillä ja jos kirjoittaisin oikealla nimelläni, niin varmaan jättäisin joitakin asioita pois ja ehkä en kirjoittaisi omista asioistani niin vapaasti. Kyllä se kait jonkin verran rajoittaa, jos naamallaan ja nimellään kirjoittaa. Tai ainakin omalla kohdalla koen niin.

kuuta, lampea ja väriä...

On nyt jäänyt vähän tähän blogiin kirjoittaminen ja tuohon toiseenkin. Aika vaan kuluu niin nopeasti. Ja joskus ei vaan keksi, mitä kuvia laittaisi tai tulee sellaisia hetkiä, joilloin ei ole oikein mitään kehittävää sanottavaa.

Tänään olen käynyt kaksi kertaa kuvaamassa. Tässä on lähellä sellainen lammen tapainen ja yritin siellä ottaa teräviä kuvia. Eivät vaan mitkään onnistuneet ihan nappiin, vaikka lammesta, kaislasta ja levästä otin monesta kulmasta kuvaa.

Meinaa näet kuvasta osa palaa puhki ja osa taas olla liian tumma. Sanoisinko, että kyllä tässä on vielä säätöjen kanssa opettelemista, että saa sellaisen tasapainoisen ja puhuttelevan kuvan.

Kuvausmatkalla pyörähdin myös kirjastoon, josta käteen jäi mm. Ota kiinni, jos saat. Olen nähnyt tuon elokuvana, mutta kirjaa en ole lukenut. Erityisesti pidän tuon leffan onnellisesta lopusta, romantikko kun olen. Tosin tuo pohjautuu tositapahtumiin.

Aloitin tuon kirjan vasta, mutta vaikuttaa lupaavalta. Mua kiehtoo muutenkin dokumentit ja todellisuuteen perustuvat tarinat. Ne kun ovat monta kertaa tarua ihmeellisempiä.

Kävin vielä läheisellä tilalla kuuta kuvaamassa. On se kuu vaan aika jännän näköinen. Vaikea vaan saada siihen mitään eloa, kun muu tausta on niin tumma. Olisi tuolla tilalla ollut oikein tanssit sun muut syysiltamat, joihin en huomannut mennä. Eivät näes mainostaneet niitä kovinkaan paljon. Jäin nimittäin juttelemaan parin paikallisen, noissa ihanissa puutaloissa asuvan kanssa.

kirjahyllyn pyyhkiminen... ja varpusien kylpyhetki

Tänään on taas vähän kiire, kun lupasin mennä tällä kertaa auttamaan äitiäni kirjahyllyn kanssa. Kirjoja kun on monta seinällistä, niin kirjahyllyn pyyhkimisessä kuluu aikaa. On muuten fyysisesti aika raskasta hommaa, kun isot kirjat painavat ja niitä on monta seinällistä. Parissa tunnissakaan ei saa yhtä seinää tehtyä.

Taas olen käynyt eläimiä katsomassa ja yrittämässä kuvata. Noi varpuset vaan on niin pieniä ja liikkuvaisia, niin ei niitä ehdi millään kuvata. Tulee noita epäteräviä otoksia tosi helposti. En kyllä tajua, millä nämä varsinaiset kujaajat eläimistä hyviä kuvia saa.

Varpusilla on mutakylvyn aika ja uivat tuossa sikojen karsinassa mudan ja veden keskellä. Tulikohan niistä sitten puhtaita. Epäilen...

kauhuruusua ja rahakerjuuta...

Kuulin tänään aika uskomattoman jutun. Tuttuni oli saanut englanninkielisen kirjeen. Ja se oli osoitettu hänelle. Hänellä on kaksiosainen sukunimi: toinen oma ja toinen miehen. Kirjeen sisältö meni suurinpiirtein näin, että pyydettiin rahaa, avustusta, koska ollaan sukua. Pyytäjä ei vain tiennyt, että tuon nimisiä ei ole muita, koska se sukunimi on kaksiosainen.

Tuttuni oli sitten vienyt kirjeen poliisille, jotka halusivat sen säilyttää.

Niin että nyt saa katsella postiaan, josko sieltä noita erikoisia kerjuukirjeitä ilmestyisi.

Kokeilin ruusussa yhdistää värejä, joita ei yleensä näe yhdessä. En yhtään ihmettele. Eivät todellakaan sovi yhteen, heh.

ilmapiiri se päivälliset tekee... ei ruoka, vai...

Tuli tällaisia aatoksia, kun luin elegian blogia http://vesiviiva.blogspot.com/ . En osaa mäkään hyvin kokata, vaikka jotakin on ollut pakko tietenkin tehdä, kun kerran muksu on.

Tulee aasinhäntänä mieleen Bridget Jones, joka kokkaa synttäripäivällistä Elämäni sinkkuna -leffassa. Siinä sitä istutaan pöydän ääressä pieleen menneitä ruokia maistellen ja miettien, että mikä on pahimman makuista. Musta se on niin mainio tilanteena. Voisipa itsekin ottaa oman kokkauksen tuloksen noin rennosti ja sitten kavereitteni kanssa ihmetellä, mikä tekeleistäni on syömäkelvottominta.

Tai voisipa ekoilla treffeillä tehdä kundille jonkun hirveänmakuisen aterian, ja siinä sitä sitten maisteltaisiin ja naurettaisiin koko jutulle. Vähän niin kuin että kaikkea sattuu -mentaliteetilla. Tuota ilmapiiriä ja asennetta kaipailisin.

Kaipaisin sellaista rentoa otetta elämään. Ja että ei otettaisi tuollaisia asioitaa liian vakavasti. Kaikkea kun voi sattua ja mulle ainakin sattuu varsinkin, kun yritän kokata jollekin muulle. Se hermoilu yleensä pilaa sen ruuan. Sen takia tykkäänkin, kun mies tekee ruuan. Hän saa hoitaa sen hermoilimisen ja mä saan vaan odottaa tulosta. Se rooli sopisi mulle paljon paremmin.

oma kuva...

Nykyään en ole aina oikein pitänyt itsestäni kuvissa. En ole omasta mielestäni kuvani näköinen. No, keksin siihenkin ratkaisun. (kuva ei halua isontua, mutta saa tuosta pienestäkin jonkin käsityksen)

hösselipäivä

Tänään on taas vähän hosseliä, kun lupasin mennä muksuni luo auttamaan järjestelemisessä. Hänellä on näet tänään 21-vuotissynttärit.

Ajatella, että näin se aika kuluu. Hän on aikuinen. Tajuan sen todella vasta vähitellen.

Kuvamuotoiluja kokeilen edelleen. Niistä tulee aika kivoja ja jotkut onnistuu toisia paremmin. Niihin saa kyllä ajan kulumaan aika kivasti.

hawajilainen ja espanjalainen...

Mulle tuli kunnolla paineita siitä, minkälaisia kuvia tuonne kuvatoimistoon oikein voi laittaa. Tänäänkin käytin monta tuntia miettien, kelpaisko joku kuva sinne vai äänestääkö ne sen heti pois. No, laitoin sitten vihdoin ja viimein sellaisen peruskuvan. Ehkä se ei ole paras mahdollinen, mutta eipähän ole noita mun kuvakokeiluja, jotka kuulema olivat hätäistyn näköisiä ja pilasivat esim kukan ilmeen. Hm...

Asiasta ihan aasinkorvana mä en ole tainnut ikinä kerätä mitään. Äitini taas on esim. kerännyt kansallispukuisia nukkeja ympäri maailman. Osan hän on ostanut itse ja osan saanut tuliaisina matkoilta. Taitaa olla melkein kaikki maat edustettuna. Ja nukkeja on satoja hyllyt pullollaan.

Nämä kuvan nuket ovat espanjasta tuotuja. Ja toinen hawajilta.

Oletko ikinä kerännyt mitään ja kuinka paljon sulla on sitä kerättynä? Ja mitä parhaimmillaan kerääminen antaa? Vai tuleeko vaan hyllyntäytettä ja pölyn lisääjiä? Ja voiko se viedä ihan mennessään, että on pakko saada kerättyä aiheesta kaikki mahdollinen?

nyt kahvia juomaan...ja ankat taas kerran

Kait mä tässä on taas vähän sekoillut näiden sanojen ja kuvien kanssa. Musta on kiva, että ihmiset katsovat kuvia ja vaikka kommentoivatkin. Ja jos joku miellyttää, niin vois luvan kysyessään sen saadakin. Eihän nämä kaikki kuvat ole onnistuneita. Ja vieläkään en osaa kuvata varmasti vaan epäterävyyttä esiintyy.

Mutta näköjään olen ihastunut noihin ankkoihin, kun kerran majailevat tuossa ihan lähellä. Käyn kurkkimassa niiden touhuja ja otan muutamia kuviakin. On vaan muuten vaikeita kuvattavia, kun touhuavat tai liikkuvat koko ajan. No, silloin kun nukkuvat, voi ottaa kuvia, mutta ei niihin saa vaihtelua.

Nyt voin hyvällä omallatunnolla juoda kahvia, kun ovat taas tuota kahvinjuontia tutkineet. Brittilehti Independet -lehdessä (Iltalehden artikkelissa) olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että pari kuppia päivässä kahvia pitää monet vaivat kaukana.

Kahvissa ei kuulema ole nesteenpoistajia tai sitä pitäisi juoda tosi paljon. Vaan kahvi on juoma siinä missä vesikin.


27 000 naisen tutkimuksessa huomattiin, että yhdestä kolmeen kuppia päivässä kahvia vähentää sydäntautiriskiä neljänneksellä.


Japanissa taas 90 000 ihmisen tutkimus paljasti, että pari kuppia päivässä juoneilla oli 50 prosenttia pienempi todennäköisyys sairastua maksasyöpään.


Kahvi piristää mieltä ja auttaa urheilusuorituksesta palautumisessa.

Kahvi ehkäisee sairauksia kuten esim. Alzheimerintautia ja suojaa aivoja liialta kolesterolilta.

Ainoat huonot vaikutukset kahvilla oli riippuvuus ja jos yrittää lopettaa kahvinjuontia, niin voi tulla päänsärkyä.

Jee, nythän mä voin jatkaa kahvinjuontiani hyvällä mielellä, kun se kerran on niin hyvä aine. Taas kerran kun ovat tutkineet sen vaikutuksia.

tarvitaan hevoskuiskaaja...

Mä olen monta kertaa tullut tähän ja pitänyt kirjoittaa jotakin, mutta sitten ei olekaan sanoja tullut ulos. Olen kuin säikky hevonen, joka reagoi vääriin liikkeisiin pillastumalla ja lähtemällä pakoon. Tarvitsisin hevoskuiskaajaa, tuota, joka hiljaa korvani juuressa rauhoittelisi ja silittäisi ja kuiskuttelisi, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää, kyllä asiat järjestyy.

Muksuni, joka jo omaa vanhan ihmisen viisautta, sanoi mulle tänään, että jos ei muuta keksitä mun akuuttiin rahapulaan, niin hän muuttaa takaisin mun luo. Silloinhan hän voisi maksaa vuokran.

En tiedä, osaanko tehdä taidetta, mutta jos taiteen tekemiseen tarvitaan herkkyyttä, niin sitä mulla kyllä on. Kerran mulle on jopa sanottu, että olen sisältä kuin lasia ja saa varoa, ettei vahingossa riko.

No, toisaalta eiköhän ole elämä rikkonut jo tuon lasin ja laittanut tilalle muovia. Sitä kun ei voi rikkoa, vaikka ei niin aidolta näytäkään.

Tai sitten se vaan näyttää muovilta ja ruostuneelta, mutta onkin sisältä elämän patinoimaa arvolasia.