maanantaina

hämyinen lehtikuvaaja ja onnen kätkijä

On se jännä, että asuu jossakin paikassa ja ei tunne sieltä ketään. No, en mä nytkään tunne ketään. Olen vain käynyt tuolla palstalla sen verran usein, että ihmiset alkavat moikata. Ihmiset uteliaina kyselee, että mihin kuvaan. Näytänkö mä lehtikuvaajalta tai onko mulla edes niin hyvä kamera? Heh. Pitäisköhän keksiä joku lehti, jota varten kuvaa, kun kerran niin epäilevät.



Toinen asia tuli mieleeni. Miksiköhän muita ihmisiä häiritsee toisen parisuhdeonni? Tekevät nuo vielä kaikkensa, että pari eroaisi. Ihan kuin ei olisi siinä suhteessa jo tarpeeksi räpeltämistä ilman ulkopuolisia. Onko tämä aina totta: "Kell onni on, se onnen kätkeköön"?

narinaa ja tapaamisia


Kivaa on ollut kuvatessa näitä veitikoita. Onneksi eläimet piristävät päivää ja antoivat vielä kuvata noin hyvin.







Muuten taas odottelen loppurahoja vanhasta paikasta ja Kelasta. Jos rahahuolia ei lasketa, niin ihan mielenkiintoista on tänään ollut.





Hain myös kasvioppaita kirjastosta.







Ehkä vähitellen opin kuvaamaankin. Ja johan tuolla palstalla yksi nainen kysyi,
mihin mä kuvaan. Otin selvää, että kyllä kuvata saa, kunhan ei menekenenkään pihalle. Nuo alueet ovat yleistä aluetta ja enhän
mä kenenkään kasveja tuhoa enkä mene keskelle poukkaroimaan, kunhan reunalla kiltisti kuvaan.


sunnuntaina

mitä tämä on...






Nyt sattui käymään sellainen vahinko. En tiedä, mitä teen. Tänään olen ottanut kuvia palstalla ja ne onnistuivat. Leivoin sämpylöitä ja tuli hirmuhyviä. Mitäköhän hyvää mäkin olen jollekin tehnyt, että tänään on mennyt asiat ja tilanteet putkeen. Vai lieneekö kirous poistunut vai onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä.

leffan ja karhun viemää





Tänään olen äskettäin herännyt, joten tämä mun kellon kääntäminen työaikoihin paremmin sopivaksi ontuu vielä vähän. No, pakko jatkaa harjoituksia.




Eilen katsoin uudestaan Save the last dance. Ja taas tuli fiilis tanssia. Puhuttiin tyttären kanssa tuosta tanssin opiskelusta ja hän sanoi, että street on vaikeata. Ja ei taida olla ryhmää tällaisille keski-ikäisille kuten mä. Mutta silti tekisi mieli kokeilla. Keskikroppaani osaan kyllä ketkutella, mutta tuossa rytmissä kädet ja muu kroppa vuorottelee, joten siinä olisi varmaan oppimista. Mutta haluaisin kokeilla jotakin uutta. Olen nimittäin tanssinut Jaz-balettia joskus ja siinäkin olin ryhmäni vanhin. Ihan hyvin pysyin tunnilla perässä. Opettajakin kehui mua, olin silloin jo liian vanha, mutta unelmia ei voi estää tällaiselta keski-ikäiseltäkään.

Luen nyt Markku Siivolan: Unien opissa. Saas nähdä, mitä uutta tuosta kirjasta omaksuu vai omaksuuko mitään.


Ai niin, tuli vielä mieleen kauppisaika, kun luokkakavereilta kysyttiin, minä eläimenä he toisen näkevät. Musta tuli kuulema mieleen karhu. No, mähän ajattelin, että sen takia kun se on niin paksu, mutta karhuhan on tosi nopea juoksija. Karhu juoksee kaksi kertaa nopeintakin ihmistä nopeammin. Joten toivottavasti hän tarkoitti tuota. Aikoinaan nimittäin olin nopea pikajuoksija. Neljästä luokasta vain kaksi poikaa oli nopeampia juoksijoita kuin mä. Mutta se oli silloin se.


Hei sitten, karhun kohdatessa ei kannata juosta. Selitin se tuossa edellä ja puuhun kiipeäminenkään ei auta. Pitää olla rauhallinen ja poistua takavasemmalle ja vielä selittää karhulle, ettei ole vaaraksi. Näin kertoo Hesari tänään.


lauantaina

kasveja ja muutosta

Kävin taas tänään kasvipalstalla ja otin paljon kuvia. Siellä oli ihmisiä hoitamassa omia palstojaan, mutta mä olin ainoa kuvaaja. Varmaan luulivat mua joksikin turistiksi tai mansikkavarkaaksi.





Luin Colin Farrelista, kuinka hän on tasapainot
tunut suhteensa, kirjailija tyttöys-
tävänsä myötä. Kuinkahan paljon sitä voi muuttua toisen takia? Tai pitääkö edes muuttua? Missä määrin voi olla oma itsensä ja missä kulkee raja, että pitää omia tapojaan muuttaa? Vai voiko olla sellaista suhdetta, jossa saa olla kaikkine omituisine tapoineen?






Tätä tulee joskus mietittyä, kun olen tavannut erilaisia miehiä ja tuntuu, että osa on todella halunnut muuttaa mut ihan toiseksi. Juttelin Saksassa yhden miehen kanssa ja hän kertoi kanssa, että naiset haluavat hänen olevan toisenlainen esim. kovempi tai jotakin ihan muuta. Miksi sitä sitten alkaa olla jonkun kanssa, kun kerran haluaa sen ihmisen muuttuvan ihan toiseksi? Eikö olisi parempi alunperin olla ihmisen kanssa, jossa on mahdollisimman vähän muutettavaa? Kun kerran kuitenkin sanotaan, että toista ei voi muuttaa, itsensä vain.




Tällaisia ajatuspähkinöitä tänään kuvia napsiessani.


kuvaa ja kyyneleitä

Ensin oli Jussi, kuokka ja suo eiku siis Yvonne, linssi ja vääntö. Tätäkin kuvaa on väännetty parisen tuntia ja ei varmaan tule heti mieleen, kuinka monta kuvaa siinä on yhdistelty.
Sitten yön tarinaan. Joskus voi käydä näinkin. Sain nimittäin miehen kyyneliin. Mä, joka olen yliherkkä. Mä, josta on sanottu, että mä olen kuin lasia ja miten mua oikein voi käsitellä, etten riikkoonnu.
Oli sokkotreffit. Tavattiin ja vietettiin iltaa. Kääntyi yön puolelle ja alkoi uni painaa silmää. Halusi mun seuralainen seksiä. Hän, joka oli sanonut, että ei ikinä ekana iltana. Hän, joka oli sanonut, että haluaa tutustua tyttöön ensin. Ei sitten menty sänkyyn. Sain miehen itkemään.

perjantaina

tanssia, leffaa ja ollapa nuori



Tänään on ollut ihan kiva päivä. Käytiin tyttären kanssa leffassa katsomassa Step Up 2. Ai jai, ollapa vielä nuori. Tuossa leffassa kun tanssitaan ja tanssitaan street hip hoppia. Olisinpa päässyt mukaan.Eipä taida olla tuollaista musaaa ja menoa mun ikäisille. Tuon tyyppiset menopaikat kun on tarkoitettu kakskymppisille.


Mä haaveilin lapsena tanssijan urasta. Tuollaisten leffojen jälkeen haavet herää henkiin ja tekee mieli olla taas iältään nuori. Henkisesti taidan nuori ollakin.

Tanssista tuli mieleen tilanne herra Kirjoittajan kanssa. Oltiin paikallisessa istumassa iltaa ja hän taas juoksi muissa pöydissä ja yritti välillä iskeä muita naisia. No, mähän innostuin jammaamaan oikein kunnolla tanssilattialla ja en välittänyt hänen touhuistaan ollenkaan. Kyllä siinä sitten tuli kiire kapakista ulos, kun kerrankin mulla oli hauskaa ja en vain istunut yksinäisenä ruusuna pöydässä.

pilvenleikki


Katselin taivaalle ja värit vaan vaihtuivat.

Kesällä pääsee näkemään kaikkea kaunista.


Tällaisia kuvia voi ottaa
vaikka
perus-
kameralla.
















torstaina

parempi päivä ja leffan viemää

Mulla on kerrankin ollut ns. parempi päivä. Ei ole tänään ottanut päähän mikään, ei edes kaatosade, jossa kastuin. Laitoin Photokietämää -blogiini http://photokiertm.blogspot.com/otoksiani sadesäällä.

Katselin tänään leffan. Leffa oli Gone Baby Gone. Ohjannut sen on Ben Affleck ja pääosissa näyttelee Benin veli Casey. Leffassa on aika mielenkiintoisesti käytetty ympäristöä ja sitä kautta saatu sellaista tunnelmaa. Paljon on myös käytetty paikallista amatööriväkeä. Ja pidän musiikista. Kuuntelin sitä pitkään kuulokkeet korvilla, kun olin menossa nukkumaan.
Juoni sinänsä ei ole mikään erikoinen, mutta elokuva herätti ajatuksia ja mun mielestä hyvä leffa tekee sen. Ihminen joutuu joskus tekemään päätöksiä ja sen päätöksen kanssa on elettävä sitten aina. Ja siinä kun yrittää tehdä oikein, voi myös menettää jonkun läheisen.
Pidän myös päänäyttelijästä, joka on sellainen hoikahko, keskimittainen, mutta hyvin puolensa pitävä henkilö. Hänestä myös huokuu ymmärrys ja empatia. Ja elokuva on Ben Afflekin ensimmäinen ohjauskokeilu.

Eero ja Heikki




Istuipa kannon nokassa taas Eero ja Heikki. Mukaan tupsahti Marleena. Haikaili Leena vielä Heikin perään, mutta Heikkipä piti aina vaan Marleenasta. "Hän on kuin yksi meistä jätkistä", totesi Heikki.

Kerranpa kysyi Leena Heikiltä, että onko Marleena missään parempi kuin Heikki itse. Hetkisen pohdittuaan ja päässä laskettuaan totesi Heikki, että eipä ole parempi. Heikiltä onnistui naisten työt siinä missä miestenkin työt. Heikki oli monitaituri.

Taisipa olla vielä Heikistä hyvä juttu, että voi paremmuuttaan kehuskella. Marleena taitaa yhdessä asiassa olla kyllä parempi, nimittäin pettämisessä. Marleena aina uuden miehen metsästi ja verkkoon sai. Suuttuipa siitä kyllä Heikki, mutta kun kyyneleet silmissä katuu ja sanoo, että se on Heikin vika, niin uskoopa siihen Heikki. Ei ymmärrä tuota Leena eikä ymmärrä Eero. Sellaista on elämä, naiset pettävät aina, tuumii Heikki.

tykästymiskartta


Mun mielestä kumppanin ulkonäön pitää miellyttää. Ja tällä en tarkoita, että pitäisi olla yleismaailmallisesti kaunis tai komea vaan että esim. mä pidän kumppanini ulkonäöstä.
Olin nimittäin puolitoista vuotta miehen kanssa, joka haikaili koka ajan toisen tyyppisen naisen perään. Tämä ex:äni on 190 cm pitkä, tumma ja hoikka. Hän pitää 160 cm pitkistä, vaaleista ja naisellisen näköisistä naisista, joilla on kova luonne. Mä taasen en ole vaalea vaan tumma, en pätkä vaan pitkä enkä ole kovakaan vaan aika pehmis.
Siis toisen pitää sopia siihen juuri omaan tykästymiskarttaansa. Muuten se on just sitä, että toinen haikailee muiden perään, jotka paremmin mahtuvat siihen.
Toinen esimerkki: tutustuin kerran sellaiseen pitkähiuksiseen mieheen. En ensin pitänyt hänen hiuksistaan, mutta hänellä oli hyvät jutut ja tultiin toimeen, niin ajattelin katsoa, millainen se tyyppi sitten olisi. Ja niin siinä sitten kävi, että mun mielestä ne hiukset alkoivat olla tosi makeet, kun hän tyyppinä oli niin mahtava. Ja hän näytti aina vaan paremmalta mun silmissä. Mutta toisaalta mulla ei ole ihan noin tarkkaa tykästymiskarttaa kuin ex:lläni. Ehkä urheilullisuus on sellainen ainoa juttu, joka merkkaa mulle tosi paljon ja tietysti yhdessäolon luontevuus ja kosketustyyli.

keskiviikkona

kolmipyöränen, kirjaa ja ihmettelyä



Tällaisella kolmipyöräisellä autolla mun isäni "hurjasteli" aikoinaan Saksassa asuessaan nuorena. En osaa kuvitella, kuinka lujaa tällä pääsee vai jääkö se muiden liikkuvien autojen jalkoihin.

Levoton ja rauhaton olo jatkuu. Kävin kirjastossa etsimässä jotakin lukemista ja tarttui käteeni pari kappaletta Jack Londonia. Pidän jotenkin hänen ihmistyypeistään kirjoissaan, kun he ovat sellaisia yli-ihmistyyppisiä ja reippaita miehiä. Jack London kuulema inhosi tavallisen leipätyön pakkoa, kun oli joutunut lapsesta asti perheen elätyksessä auttamaan. Sitkeästi hän yritti kirjojen käsikirjotuksia kustantajille ja saikin sitten lopuksi ja loppu on sitten tuttua menestystarinaa. Kait noissa on aina se usko itseensä tärkeintä ja ettei luovuta, vaikka ei heti onnistuisikaan. Pitää kait olla sitkeä ja löytää jostakin oikeat kanavat.


Näitten kuvien muotoilu kiinnostaa mua vieläkin, mutta tässä kirjoittelussa on vielä sellaista hakemista. Mulla on yleensä helponpaa tämä kirjoittelu kuin muu itseni ilmaisu, mutta ehkä olen niin levoton, etten osaa kirjoittaa omalla tyylilläni.

tiistaina

talokartano, korttikuvaa ja ideaan uskomista



Olisinpa päässyt juhannuksena ihan talokartanoon, jossa on oikein kuusi vessaa. Näin mulle hehkutti kaverini, joka sinne mua houkutteli. No, mulle on tärkeänpää ihmiset eikä pelkästään hienot kulissit.


Tässä kuvassa taas olen ottanut vaikutteita korttien tekijöiltä ja lisäillyt siihen sitä sun tätä. Ja lopputulos näyttää tältä. Askarrella kun en osaa siististi enkä paljon liimaile sun muuta tarkkaa näprää, niin tämä kone tekee tarkan työn mun puolesta ja voin vain kokeilla kaikkea ja yhdistellä.



Jännä ajatella muutenkin, että ensin on jokin idea, jonka toteuttaa ja sitten haluaa sen muittenkin nähtäväksi. Ajatellaanpa Harry Botter -kirjojen luojaa, joka kuulema yritti saada kirjan käsikirjoitusta kymmenille kustantajille. Ne hylkäsivät tuon käsikirjoituksen sillä perusteella, että on kuulema aivan liian pitkä lasten kirjaksi. Mahtaa noita hylkääjiä nyt harmittaa, kun Harry Botter -kirjat ovat menneet todella hyvin kaupaksi.

näitäkin tuli tapailtua


Mulla näköjään tätä juttua piisaa. Huomasin just, että olen eilenkin kirjoittanut ties kuinka monta juttua. Pitänee vähän jarrutella, ettei mene tämä blogi vielä jutuillani tukkoon.
Mietin just, että mitäköhän yhteistä mun ex:llä on ollut vai onko ollut mitään.
Tämä viimeisin on sellainen urheilijakroppainen, komearaaminen mies, jota oli ihana halata ja olla lähellä.
Sitten tämä herra sotilas taas oli kosketuskammoinen, pitkänhuiskea, kova, mutta hauska, puhumaton ja töissä ihmisten parissa.
Sitten tämä herra kirjoittelija, joka esitteli itsensä joka paikassa kaikille ja osasi kauniisti muotoilla tekstiviestinsä korukielelle ja jätti mut aina kapakassa pöytään istumaan yksin ja aina jaksoi kysellä mun likkakaverin kuulumisia.
Kun noita tyyppejä ajattelee, niin heillä ei ole kyllä mitään yhteistä. Johonkin olen heissä tykästynyt ja se on lähtenyt siitä. Tätä viimeisintä on vielä ikävä, mutta muita en kaipaa enää ja ihmettelen, mitä olen heissä nähnytkään. No, jokaisesta suhteesta olen oppinut jotakin toisesta ja itsestäni. Ja ainakin huomaan uskaltavani tutustua toiseen ihmiseen ja uskallan ihastua, rakastua, vaikka vain hetken aikaa. Ehkä joskus olen valmis kohtaamaan sellaisen ihmisen, jonka kanssa voisi oikeasti tullakin jotakin.

maanantaina

vanhenpana olosta

Muksuni soitti äsken ja kertoi harkitsevansa toista työtä. Ei siis pyytänyt rahaa multa tai mummiltaan vaan ajattelipa ihan itse lähteä ansaitsemaan. Mä jo ehdin toppuutella, ettei vedä itseään ihan piippuun, kun yhdessä päätyössä jo on. Hänpä sanoi, että rahaa on jostakin saatava ja työ on ainoa vaihtoehto lainoja vähentämään.
Mun muksun pärjäämistä mä ihmettelen harva se päivä. Hän on keksiliäs ja yritteliäs nuori nainen. Lapsissa näkee kyllä sen, kuinka he haluavat ajatella vanhemmistaan hyvää, vaikka joskus olisikin ollut kinkkisiä vaiheita. No, muita vanhempia ei saa ja itse ei ole vanhempiaan valinnut, joten pakkohan sitä on pärjätä omiensa kanssa. Ja omissa vanhemmissaan on pala itseä, joten jos ei hyväksy vanhempiaan, niin ei voi hyväksyä itseäänkään.
Yksi kaverini, kun ei ollut oikein tyytyväinen omiin vanhempiinsa, niin laittoi hakupapereihinsa olevansa orpo. No, eihän sinne kouluun päässyt. Taisivat he saada selville, että vanhemmat elää ja ovat ihan voimissaan.
Toinen kaverini taas oli adoptiolapsi ja totesi biologisen äidin nähtyään, että on varmasti onnellisempi nykyisessä kodissaan kuin olisi ollut biologisen äitinsä kanssa.

Gereä, kuvamuotoilua ja lähiön hyviä puolia


No niin, no niin, mitäs mun päästä taas pulpahtaakaan. Sanat haluavat tulla välttämättä ulos ja en voi niitä estää.


Kun mä kerran joudun tai siis öh, haluan asua kaupunkilähiössä, niin mietitäänpä hyviä puolia.


  • No ensinnäkin on toi julkinen liikenne. Täällä ei tarvistse välttämättä olla autoa. (paitsi jos tarvitsee päivittäin poikittaista liikennettä, jossa saattaa aikaa vierähtää vaikkapa tunti ja puolitoista)

  • No onhan täällä teattereita ja opperaa ja balettia. ( en ole koskaan ollut oopperassa ja teatterissakin Jyväskylässä)

  • Työpaikkoja on enemmän ja silloin on tota valinnanvaraa ( kun vaan käyttää mielikuvitustaan, niin voihan maaseudullakin työllistyä)

  • Kauppa, kirjasto ja lääkäri ovat ihan vieressä täällä lähiössä asuessa. ( Nyt tuli kyllä paha veto. No maalla voi saada kasvimaalta ainakin vihannekset ja marjat ja miksei jotakin lihaakin. Ja maataloon mahtuu vaikka kuinka paljon kirjoja. Ainoa, mikä voi olla kaukana on tuo lääkäri)

alhaalta ylös


Missäköhän kulkee se raja, milloin on liian yksilöllinen. Ei siis pitäisi olla liian laumasielu vaan pitäisi osata erottua jotenkin. Entä jos erottuukin liikaa ja ei löydä omaa ryhmäänsä. Pitääkö siis itse muuttua vai ryhmän muuttua?

En sitten tiedä, miltä tuntuisi olla tavallinen. En ole ikinä kokenut olevani tavallinen kuin ehkä lahjojeni suhteen, mutta muuten en. Välillä oikein haaveilen sulautuvani ihmismassaan ja uppoavani jonnekin ja olen ihan kuin muut ihmiset. Puhun samoista asioista ja olen kiinnostunut siitä, mistä muutkin naiset ja olen siis perinteinen.



Jännä juttu tosiaan on tämä erilaisuus tai samanlaisuus. Ja se milloinka ihminen itse on tyytyväinen omaan paikkaansa laumassa. Ehkä sitä on joko liian paljon esillä ja tulee paineita tai ei pääse esille ollenkaan. No silloin ei ainakaan voi tulla noita paineita.

Se hyvä puoli tietysti keskinkertaisuudessa on, että siitä voi vain parantaa ja voi vain nousta. Jos siis olen suhteellisen huono jossakin, niin siitä ei ole kuin nousu ylöspäin. Siinähän on aina sitä parantamisen varaa.

sunnuntaina

vesi,paras aika syntyä ja miessuhteet


Sainpahan otettua valokuvia, joita en muokannut. Ne löytää tuolta Photokiertämää http://photokiertm.blogspot.com/ -blogistani.


Näitä ajatuksia heräsi Tiede -lehteä lukiessani:


  • Eipä tulisi heti mieleen, että vesikin voi olla vaarallista. Paracelsus on sanonut 1500-luvulla: " Kaikki aineet ovat myrkkyjä ja vain annos ratkaisee myrkyllisyyden". Vesi ei tee poikkeusta. Tosin vettä pitäisi juoda ämpärikaupalla päivässä.
  • Kuulema paras aika lapsen syntymiseen olisi syksy. Selvisi sekin, miksi olen meidän perheessä ollut se huonompigeeninen mukula. Veljeni on syntynyt syksyllä ja on jo siitä saanut paremmat lähtökohdat. Kuulema Euroopan pisimpään elävät ihmiset ovat syntyneet marras-tammikuussa ja lyhimpään touko-kesäkuussa. Mä olen siis toukokuussa syntynyt.





  • Löytyipä tuosta lehdestä selitys sille, miksi mun miessuhteet epäonnistuvat. Mä kun tykkään tuollaisista ns. naisten miehistä. Tykkään siis miehistä, joilla on pienet silmät, vahva nenä ja leuka. Tällaiset miehet nyt sattuvat olemaan naisten miehiä. Itse taas kuulun naisissa tyyppiin, joka kavahtaa kevyitä suhteita. Omaan isot, ruskeat silmät ja voimakkaat piirteet. Ja väitteentiinpä tuossa lehtijutussa, että naiset eivät yleensä pidä miehisistä miehistä. No, mä kyllä pidän ja en tarkoita aggressiivisia tyyppejä.

syy tämäkin


Näin mulle ei ainakaan voisi käydä. Kukaan mun ex:sistä ei kidnappaisi mua tiskaamaan ja silittämään vaatteita. Pikemmin voisivat maksaa siitä, että en noita tee, kun en osannut pyykkejäkään laittaa oikein kuivumaan.
Näin kävi kuitenkin Italiassa. Siellä 43-vuotias mies oli kaapannut mukaansa ex-tyttöystävänsä ja pakottanut kotonaan tiskaamaan ja silittämään. Tapahtumapaikkana Genova ja mies saa syytteen kidnappauksesta. ( Savon sanomat)
Ehkei mies osannut tiskata ja tuli kiire johonkin juhliin. Harvemmin olen kyllä kuullut, että jotakuta on tarvinnut kidnapata, että voisi auttaa kotitöissä. Olisi luullut pyynnön riittävän. Tai olisi luvannut maksaa jotakin.

lauantaina

mihin sitä päätyikään...



Jännä juttu, että ehtii asua samassa paikassa montakin vuotta ja silti löytää jotakin uutta. Olen nyt muutamana päivänä kuljeskellut ilman päämäärää. Musta on kiva vaan mennä ulos ja katsoa, minne päätyy. Päädyin taas meidän lähistölle kasvipalstoja tölläämään ja kuvia ottamaan. Siellä on palanen luontoa ja se on ihan mun lähellä.
Nuorena tuli esim. lähdettyä liftaamaan ja katsoi sitten, minne päätyi. Kerrankin tapasin yhden kaverin kapakissa ja hetken mielijohteesta lähdettiin hänen kämpilleen 100 kilometrin päähän hänen äitiään moikkaamaan. Tuo oli kivaa. Viikot oltiin töissä ja viikonloppuina käytiin milloin missäkin. Ikinä ei perjantaina tiennyt, mikä oli viikonlopun suunnitelmat. Ainoa, joka ei tykännyt järjestelystä, oli mun äiti.

perjantaina

ollapa rautaa


Nyt loppuu tämä synkistely ja juhannussääli. Jos kerran mun mummini pärjäsi elämässään, niin sitten pärjään mäkin.
Mummi kun joutui taloa kasvattamaan tyhjän päältä. Rahaa ei ollut ja pärjätä piti monen lapsenkin kanssa. Siinä piti pitää huolta sukulaisista, elukoista, pelloista ja kylän asioita vielä hoidella.
Kerrankin kun mummilla äityi suonikohjut pahaksi, että piti leikkaukseen hevosella hypätä. Suoraan leikkauspöydältä hevosrattaille ja saunaa lämmittämään. Ei silloin ollut talon emännällä paljon lomia eikä muita lepoaikoja. Sauna piti saada kuumaksi ja mummipa sinne puut kantoi ja vedet kans.
Sellaista se oli elämä ennen. Kummitätini sanoin: "kaikkeen tottuu, sanoi pässi, kun päätä leikattiin". Vanhaa sanontaa mukaellen: mummot oli silloin rautaa.

elämä tuo

Tulipahan tässä mieleen sana itsetunto. Ja miksi on vaikea uskoa itseensä, vaikea uskoa, että joku voisi oikeasti välittää, vaikea uskoa, että olisi rakkauden arvoinen. Tai että ylipäätään olisi hyvä jossakin.

Mun on edelleenkin vaikea luottaa itseeni, uskoa itseeni ja siihen, että mä pärjään. Helposti tulee sellainen olo, että nyt menee kaikki pieleen ja alkaa maalata kauhukuvia tilanteesta, joka sitten loppujen lopuksi meneekin ihan hyvin.
Ja kehujen vastaanottamista olen saanut oikein opetella. Opetella sitä, ettei heti torpeedoi, tee tyhjäksi toisen nättejä sanoja. Joskus olen tainnut sanoakin, että kunhan toinen sanoo vaan tai sanoo kuitenkin niin joka naiselle.
On niin vaikea uskoa, että voisi olla kaunis, nätti sellaisen miehen mielestä, josta itse pitää. Aina on vähän sellainen olo, ettei riitä omana itsenään tai että toinen alkaa kuitenkin muuttaa jotakin puolta, mikä ei kuitenkaan onnistu.
Miksei ikäkään tuo helpotusta siihen, että voisi täysin hyväksyä itsensä ja löytää tasapainon eri puoliensa välillä eikä hakisi hyväksyntää muilta. Kun ei kuitenkaan ole keskiverto vaan on omanlaisensa ja ei kuulu perinteisten naisten joukkoon ja itseään ei voi muuttaa. Mutta ehkä sitten joskus, joskus uskallan olla täysin se, mitä olen enkä kaipaa niin paljon hyväksyntää vaan mulle riittää elämässä se, mitä elämä tuo.

torstaina

huvittamattomia oloja


Nyt on sellainen olo kuin joskus lapsena. Mikään ei huvita.


"Äiti, mulla ei ole mitään tekemistä."

"No, voithan sä mennä ulos. Siellä on kaunis ilma." - ei huvita

"Piirrä vaikka jotakin. Sulla on uudet värikynätkin. - ei huvita

"Katso vaikka jotakin leffaa. - ei huvita


Pyydettiin mua juhannuskallioillekin istuksimaan. Taisin siihenkin sanoa, että ei huvita. Ei tosiaan huvita nämä juhlat. Ei huvita kirjoittaminen. Ei huvita mikään. Onneksi on pakko mennä ulos, vaikka sekään ei huvita.

kaupunkijuhannus


Mitäköhän juhannuksesta tulee mieleen? No ainakin itikat, makkara, tuli, hiljaisuus ja puut. Ai niin ja noi autojonot. Näyttää niitä ruuhkia kuitenkin tulevan, niin se hyvä puoli kotona on, ettei tarvitse istua jonoissa. Täällä voi vain nauttia kerrankin hiljaisuudesta. Suurin osa ihmisistä on menossa mökeille, joten ei meitä montaa jää tänne kaupunkiin ihmettelemään.

Viime vuonna istuttiin kalliolla juhannusta pitelemässä ja juotiin olutta. Silloin olin niin ihastunut että. Kesä jotenkin kuultaa muistot ja vieläkin on ikävä, mutta ehkä joku päivä olen päässyt hänestä yli. Nyt tämä kesä muistuttaa meidän yhdessäolosta. Juhannuksessa on taikaa ilman taikojen tekemistä.

keskiviikkona

testaisitko geenisi?



Tuossa kun mietin, mistä kirjoittaa, niin silmäni osuivat Tieteen kuvalehteen. Sieltä löytyy aina jotakin mielenkiintoista.
Mua on kiehtonut ajatus, että kävisin tutkituttamassa geenini sairauksien varalta. Geenianalyysien tarjoajiahan jo löytyy kuten: DeCODEme , Islannista esimerkiksi. Sinne vaan näyte, niin vastauksena tulee tilastollisia todennäköisyyksiä. Tosin testaus maksaa vaan 623 euroa, mutta eihän se ole suuri raha, kun on terveydestä kyse.
Pitäähän sitä varautua kaikkeen. Haluaisin esim. tietää, onko mulla riski sairastua Alzheimerin tautiin tai sydäntautiin. Jonkinlaista sydänheikkoutta kun on suvussa, mutta muuten ollaan pitkäikäistä porukkaa.

No, en sitten tiedä, miten vastaukset vaikuttaisivat mun nykyisiin elintapoihini. Ehkä en muuttaisi mitään tai sitten pistäisin kaikki uusiksi. Mistä sitä tietää. Kait sitä pitää olla aika rohkea, että tuollaista kokeilee. Ehkäpä jossakin vaiheessa työpaikoilla ottavat nuo testit käyttöön.

kymmenenn vuotta dietillä


Iltalehden otsikoista osui silmiini, että naiset ovat kymmen vuotta elämästään kaiken maailman dieteillä, parhaimmat jopa 20 vuotta.
Pistää oikein vihaksi ajatella, että on kymmenen vuotta elämästään jollakin helkkarin dietillä. Sen verran olen elämässäni noita diettejä kokeillut, että tiedän, mitä ne voivat olla. Olen yrittänyt vähentää syömistä ja kaikenmaailman kikkailuja sun muuta. En edes muista, mitä kaikkea olenkin kokeillut.
Olen ollut 10 päivää paastolla, jossa juotiin nesteitä: mehuja, teetä ja vettä. Siinä laihtui kyllä kivasti, mutta nälkä ei lähtenyt mihinkään. Vointi oli paaston aikana hyvä, mitä nyt jouduin kuuntelemaan ihmisten päivittelyä ja syömiseen painostusta. Lihakset tuntuivat kerrankin keveiltä ja liikunta oli tosi helppoa. Ihostakin hävisi mustapäät. Toisenkin paastokokeilun tein, mutta pelkällä vedellä. Silloin olin viisi päivää.
Olin lukenut paastosta ja halusin kokeilla sitä itsekin. Osaltaan paastolla olin myös sen terveysvaikutuksen takia.
Nykyään en halua olla enää dietillä. En pysty niitä kuitenkaan noudattaman. Silloinhan se syömisen himo varmaan iskeekin, kun pakottaa itsensä siitä luopumaan. Parhaiten mulla toimii, kun en osta mitään makeeta, niin eipähän tule niitä sitten syötyä.
Sen voisin tietysti tehdä, että menisin ravintoneuvojan puheille ja vähän järkeistäisin mun ruokavaliotani, mutta muuten ei kiitos dieteille.

tiistaina

kuusi toivetta ellei enemmänkin

Pilviharso http://www.pilviharso.vuodatus.net/ haastoi mut esittämään kuusi toivettani:
  1. mun muksu löytäisi mukavan poikaystävän ( työ- ja opiskelupaikka on jo)
  2. vanhemmilleni toivon terveyttä ja mukavia tapahtumia
  3. iloisia yllätyksiä ja mukavia ihmisiä
  4. haluaisin lähteä vielä kielikurssimatkalle ulkomaille
  5. haluaisin käydä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ja vaikka Braziliassa
  6. haluaisin oppia bloggaamaan englanniksi
  7. jotakin luovaa tekemistä, missä voisi toteuttaa itseään
  8. omaisi sellaista elämänviisautta ja jättäisi tiilen rauhaan
  9. haluaisin löytää ukon, joka lähtisi kävelylenkeille, tykkäisi keskusteluista ja olisi mun tyyppinen
  10. väsymys katoaisi ja olisin pirteä ja aikaansaava
  11. työelämässä asiat sujuisivat omalla painollaan, tarpeeksi tehtäviä ja reiluja työkavereita ja pomo selkeä

Tulee tässä mieleen kaikenlaisia toiveita. On niin vaikea vain rajata niitä konkreettisiksi toiveiksi. Tästä voi sitten kuka hyvänsä laittaa omat toiveensa näkyviin.

lihasta, nälkää ja tunnetiloja


Kohta voin kuulua kadonneiden lihasten metsästäjiin. Olen tässä muutamassa kuukaudessa kaventunut, en siis laihtunut, vaan lihaksia on pudonnut. Ensin yritän ikäni sopeutua siihen, että mulla on naisena isohkot lihakset ja nyt sitten katselen kutistunutta vartaloani.


Ja toinen asia, minkä kanssa olen saanut tasapainoitella, niin on syöminen. Syön eri tunnetiloihin. Jos olen iloinen, saatan ottaa pullapalan, jos olen surullinen, saatan ottaa suklaata. Siis tunteet vaikuttavat aika paljon siihen, mitä syön ja kuinka usein. Ehkä tämä juontaa lapsuudesta, kun silloin sai jäätelöä, kun oli paha mieli. Kerrankin lappasin sitä sitten melkein kaksi litraa yksin ja silloin oli kyllä vähän huono olo.


Tosin en liho niin paljon, kun päivisin ei ole nälkä. Varsinainen nälkä tulee silloin, kun on töissä ja on väsynyt ja sitten syö. Nyt syön iltaisin. Aamulla ei ruoka maistu.


Muutenkin meidän perheessä toi syöminen oli aika mielenkiintoista. Isä kun oli itse joutunut elämään vähällä ruualla jonkun aikaa, niin hänestä ruokaa ei saanut jättää lautaselle. Ehei, vaan ensin lautanen täyteen sapuskaa ja sitten se piti syödä tyhjäksi. Menihän siinä tottuessa tovi, mutta sitten sen hotkaisi kuin vanhasta tottumuksesta. Vieläkin olen nopea syömään. Hyvin on oppi mennyt perille.

maanantaina

olispa päässyt kyytiin


Tulipa tässä mieleeni, kuinka se onko ilta vai aamu, vaikuttaa mielialaan. Esim. nyt mulla on parempi fiilis kuin aamulla. Jotenkin aamut ovat ankeita. En tiedä, muuttuuko tuo, kun menen töihin taas, mutta kiva aloittaa päivä, kun tekisi mieli päästellä ärräpurreja ja heitellä tavaroita noin kuvaannollisesti. Mun piti tässä hienosti joku teema väsätä, mutta eksyinkin tuohon ilmalaivaan.


Katselin netistä jotakin kehittävää ja katselin keksinnöt -sivuja sun muuta. Sitten mun silmät osuivat tuohon ilmalaivaan. Aika hauskan näköinen ajopeli. Sillä pääsi jopa 135 km/ tunnissa. Tosin tuon kuvan ilmalaiva oli LZ-129, Hindenburg. Se tuhoutui Lakewurstin kentällä sähkökipinästä vuonna 1937. Ja tuo oli suurin koskaan rakennettu malli. Sen jälkeen alkoi noi lentokoneet tuntua turvallisemmalta.


En tiedä, mistä eksyin tähän aiheeseen, mutta aika veikeeltä vehkeeltä näyttää. Ja pitihän mun tietysti sitä vähän manipuloida. Taidan olla aika ykstoikkonen yksilö, kun mun kuvat käy tuollaisen mankelin läpi. En kohta tunnista normaaleja, kauniita valokuvia ollenkaan.



helpolla uuteen...

Kiva, kun yöt menee tosiaan pyöriessä. Aamulla katson myllättyä sänkyäni ja mietin, että nyt tämä hermoilu sitten alkaa. Tässä on parisen viikkoa jäljellä ja vielä on paljon tekemistä. Pitää sanoa itsensä irti, mistä tuleekin mielenkiintoista. Ei ole hajuakaan, miten tuohon asiaan työpaikalla suhtaudutaan. Ehkä pomo on vain helpottunut. En sitten tiedä.


Kun olisi joku toinen, joka hoitaisi nämä ikävät velvollisuudet ja pääsisi itse vain suoraan aloittamaan uudessa ja siellä kaikki menisi hyvin ja rennosti. Kunpa olisi sellainen helppo työn aloitus ja työ tuntuisi helpolta, mutta mielenkiintoiselta. Heräisin helposti aamulla ja päivä kulkisi mielenkiintoista latua.

Ystävänikin aloitti eläintarvikekaupan pitämisen ja tuntuu, että hän ei ole uutta aloitusta katunut ja on viihtynyt itsenäisenä yrittäjänä. Hänellä nyt päätökset tulevat helposti eikä kadu menneitä. Silloin on varmaan helpompi elää tässä hetkessä, kun ei tarvitse jossitella.

Kesä saa muutenkin mut pohtimaan kaikkea. Tulee mieleen viime kesä, joka oli aika vauhdikas. Olin niin ihastunut että. Tuntui hyvältä pitää toisesta ja siinä vaiheessa toinen vielä vastasi mun tunteisiin. Nyt vain olen hänelle vihainen, vihainen koko sotkusta, mihin hän laittoi. Pahimpia onkin nämä ihmiset, jotka eivät tiedä, mitä haluavat tai kenet haluavat. Ja siinä saa sitten pää pyörällä odotella ja ihmetellä. Hän sitten palasi monen sekoiluvaiheen jälkeen ex:nsä luo. Viime yönä näin unta heistä ja tämä muija yritti taas määrätä mua. On se kumma, että ei saa unessakaan olla heiltä rauhassa.

sunnuntaina

tämä vei mennessään


Olen tänään yrittänyt vierottaa itseäni täältä blogimaailmasta, mutta tässä sitä taas ollaan. Olin ajatellut keskittyä lukemaan ja katselemaan muiden juttuja ja kuvia. Edelleen vaan mulla nämä kuvat lisääntyy. Onkohan mulla jotain kuvakaneja, kun ne lisääntyvät ihan itsekseen. Tuntuu, etä niitä vaan tulee lisää ja lisää. Onneksi tämä tietokone on suhteellisen uusi, niin tänne mahtuu ja osan olen tallentanut levyllekin.
Mulla on muutenkin niin, että kun innostun jostakin asiasta, niin sitten kanssa innostun. Saattaa yöt ja päivätkin mennä suunnitellessa ja miettiessä uusia kuvien aiheita. Muovailen ja kääntelen ja välillä löydän jonkun hyvän jutun ja välillä taas menettelee. Tämä on vähän sellaista sattumankauppaa, tuleeko näistä puhuttelevia vai ei.
Keskittyminen johonkin luovaan on mun tilanteessa hyvä juttu. Sitten ei jää niin paljon aikaa märehtia mun tulevia pakkoja, jotka pitää hoitaa. Voi vähäksi aikaa lentää arjen yläpuolelle. Voi vähäksi aikaa kuvitella olevansa joku muu jossakin kaukana.

kaikki kuvat käyttöön


Se hyvä puoli tässä kuvamuotoilussa on, että voi käyttää niitä omia epäonnistuneita kuviakin. Tässäkin on pohjana Juhannusruusu, jossa en saanut niitä ruusuja kauniisti näkyviin. Käytänkin kaikkia mahdollisia kuvia ja yhdistelen niitä ja katson sitten lopputulosta. Välillä tulee kauniita, välillä taas pikkaisen omituisia, mutta laittelen niitä näitten teksien väliin. Kuvillahan voi myös herättää, herättää ajattelemaan. Eihän sen tarvitse olla hyvä, kunhan herättää ajatuksia.
Tästä mun kuvakokeiluleikeistä tulee mieleen mun shakinpeluuni. Osaan ne nappuloiden liikkeet, mutta en paljon jaksa pohtia liikkeitä eteenpäin. Siinäkin pelasin kerran sormituntumalla yhtä parenpaa vastaan ja melkein voitin, kun hän ei ymmärtänyt, mihin pyrin. Ei ihme, eihän mulla itsellänikään ollut hajua, mihin pyrin.
Joten haastankin kaikki muovailemaan vaikka kuinka epäonnistuneita kuvia. Lopputulos on joskus tosi jännittävä.

lauantaina

muksu ja Julppu


Tuossa kuvassa tervehtii meidän perheen pienin, Julppu. Se on sellainen pieni ja vilkas marsunen, joka nyt asustaa taas muksuni luona.
Kävin eilen katsomassa muksuni uutta kotia. Se on kivalla paikalla lähellä työpaikkaa ja siinä on amme. Harvassa asunnossa on nykyään amme, kun ne vievät liikaa vettä. Pieni yksiöhän muksullani on, mutta kyllä siinä yksi ihminen asuu ihan mukavasti ja plussaa on tuo lyhyt työmatka.
Katseltiin leffaa yhdessä ja juteltiin näitä meidän juttuja ja Julppu osallistui keskusteluun omalla kielellään. Oli sellainen mukava, leppoisa tunnelma.

perjantaina

luomisesta ja tunteilusta

Kaikenlaisessa luomisessa on se hyvä puoli, että siihen saa purettua tunteitaan, ahdistustaan. Otin eilen kuvia silmistäni ja sitten tein siihen viivoja ja lopputulos kuvaa mun tämän hetken tuntoja.



Siinä kait luomisprosessissa on kyse. Siihen laittaa jotakin itsestään on se sitten kuvaa, kirjoitusta, piirrosta tai ääntä. Pääasia on, että tunteet ei koteloidu jonnekin sisälle, josta niitä ei enää löydä.


En halua muuttua ihmiseksi, joka ei osaa enää tuntea tai itkeä. En halua olla sellainen ihminen, joka on vieras itselleenkin. Haluan tuntea, koska tunteet kertovat mulle, että olen elossa.

Aika rientää

Eilen käytiin katsomassa Sinkkuelämää -leffa. Se oli hyvä katkos tuohon eilisen harmitteluun. Leffa aika pitkälle noudattaa sarjan linjaa. Siinä oli sitä pohdintaa, suhteita, sekoilua, kyyneleitä, hömppää, vähemmän särmää ja onnellisia loppuja.




Leffasta jäi sellainen haikea olo. Asioita ei käsitelty liian vakavasti, mutta silti tuo leffa muistutti siitä, kuinka tärkeitä ystävät ovat. Miehet voi vaihtuakin, mutta ystävät ei.

Huomaa näin vanhemmiten, että enää ei ole yhtä helppoa muodostaa ystävyyssuhteita kuin nuorena. Nuorena juoksi suhteisiin ja oli utelias ja odotti elämältä kaikkea kivaa. Se tässä vanhenemisessa on huonoa, että voi tulla kyyniseksi ja on vaikea uskoa, että kivoja asioita voi tapahtua, vaikka tapahtuuhan niitä. Ihmiset voi yllättää positiivisesti, joku vanha ystävä voi ottaa yhteyttä, voi oppia jotakin uutta.


torstaina

Olipa kerran...


Olipa kerran Eerolla kaveri Heikki. Pohtivat he siinä kannon päällä, että minkälaisen tyttöystävän Heikki tarvitsisi. Heikkipä totesi siinä Eerolle: "sä tarvitset kyllä tyhmän tyttöystävän". Ja siihen Eero vastasi: "niin tarvitsenkin."
Olipa kerran Heikillä suhde, joka oli jäähyllä kerran viikossa. Ehtipä vuoden aikana Heikki ja Maija olla erossa ainakin 52 kertaa. Siinäpä oli sitten Maija tokaissut Heikille: " kuule poika, mä pompotan sua ihan miten haluan". Eipä siihen sanonut mitään Heikki. Hiljaa vain myöntyi. Yrittipä vielä sanoa Maijalle: "mutta mähän tätä suhdetta hallitsen". Vaikea oli siinä evakossa suhdetta hallita, mietti Heikin kaveri Eero.

keskiviikkona

Naisena olemisen keveys

On niin ihanaa olla nainen. Naisena saa siivota ja laitella kotia kaiket päivät.

Naisen ei tee mieli olla ystävien kanssa, käydä leffassa tai vaikkapa urheilla. Ei suinkaan vaan nainen mielellään jää aina kotiin mahdollisten lasten kanssa, että mies voi mennä paikalliseen harrastamaan kulttuuria.

Ja jos nainen joutuu kodin ulkopuolelle töihin, niin nainen mielellään saa kolmasosan vähemmän palkkaa kuin mies.

Naisena on myös kiva laittautua päivät pitkät ja käydä ostoksilla, että voi sitten virkistää miestään niillä.

Naisen seksuaalinen puolikin on helppo tyydyttää. Kun mies on ollut yhden naisen kanssa, niin muut mahdolliset suhteet voidaan hoitaa samalla kaavalla.

Naisesta on myös hauska opiskella ja kehittää itseään, kun mies arvostaa oppinutta naista.

Kaiken kaikkiaan naisena oleminen avaa moneen mahdollisuuteen...

tiistaina

kissasta ja koirasta



Tuli tuossa mieleen, kuinka mulla oli joskus kissa. Ja kuinka tästä kissasta tuli sellainen ihmisten lähellä viihtyvä ja sylissä oleva otus.
Lapsena kävin sille herkutkin onkimassa just tällaisena sateisena päivänä. Viihdyin sateessa laiturilla ja kaloja tuli aikamoinen läjä kissalle annettavaksi. En vain ikinä tykännyt onkimisessa siitä, että ensinnäkin pitää laittaa mato koukkuun ja että kala rimpuilee siinä koukussa. Olen varmaan ollutkin näky, kun olen puukalikalla lyönyt kalan kuoliaaksi, ettei se kärsisi. Perkasin vielä ne kalat itse, siis ne jotka paistettiin pannulla voin kera ja loput annoin kissalle.
Kerran olen ollut koiravahtina 10 päivää. Mun kaverilla oli sellainen iso susikoira, joka oli niin lempeä ja mukava koiruli. Yleensä pelkään susikoiria. Tän koirulin kanssa sitten tehtiinkin lenkkejä. Mun kaveri nimittäin oli entinen keskipitkän matkan juoksija, joten oli opettanut koirankin pitkiin lenkkeihin. Siinä sitten käytiin kolme kertaa päivässä milloin juoksemassa koiran kanssa milloin muuten vaan kävelemässä. Silloin olin muuten hyvässä kunnossa.

maanantaina

asiaa vai asian vierestä


Ajattelinpa olla yhteiskunnallisesti valveutunut ja kirjoittaa kantaaottavasti. Kävin jopa YLE:n http://yle.fi/uutiset sivuilla ajankohtaisia uutisia lukemassa.


Sieltä tarttui toi teema ruuan kallistumisesta. Senhän nyt muutenkin tietää, että ruoka on kallista Suomessa ja kalliimmaksi vaan menee.
Nyt tiedettiin syykin: Biodieselin ja etanolin tuotannossa käytetään runsaasti raaka-aineita, jotka kelpaisivat myös ruoaksi. Etenkin Yhdysvalloissa kasvatetaan valtavasti maissia, josta jalostetaan etanolia autojen tankkeihin. Se syö viljelysalaa ruokaviljoilta ja vääristää osaltaan ruoan maailmanmarkkinahintoja.
No, ei sittenkään, kunhan lohkaisin.
Kävin myös katsomassa erilaisia YLE:n blogeja. Jos katsoin oikein, niin niissä blogeissa oli pääsääntöisesti yksi lause tai ainakin tosi lyhytsanaisia ja ilman kuvia.
Niin että on nämä meidän blogit sitten paljon hienompia, kun on kuvat ja kaikki.
Ehkä mun sittenkin pitää pysyä omassa lestissäni eli kirjoittaa tällai rennosti henk.koht. asioista. Ne mä tunnen parhaiten ja niistä mulla voi olla jotakin tähdellistäkin asiaa.

sunnuntaina

outo juttu


Löytyipä taas lisää lääkkeen outoja sivuvaikutuksia. Tein nimittäin ruokaa, tonnikalapastaa ja se onnistui. Siis ruoka on tosi hyvää, voin kerrankin sen sanoa.

Alkuperäinen ohje on Pastanjauhantaa -blogista, http://pastanjauhantaa.blogspot.com/ nimellä katkarapukastike pastalle. Oma muunnos on tällainen:



  1. tonnikalalaa purkista ja vettä pannulle



  2. heitä 2-3 tomaattia joukkoon



  3. mausta chilillä, kanellilla, kurkkumalla ja tinjamilla



  4. ruokakerman korviketta 1 dl lisätään pannulle



  5. 3 rkl Creme Bonjour Cuisine

sitten vaan annetaan hautua hetki ja pastaa voi keitellä samalla.

Vihjeeksi vaan, että jos mä onnistun, niin sitten onnistuu kuka vaan ja vielä monta kertaa.

blogistani


Eilen oli tosi synkkä päivä ja annoin mun pessimistisen puolen tulla esiin. Mutta kun välillä mä haluaisin olla todella hyvä, enkä vain keskinkertainen. Haluaisin tän bloginkin näyttävän selkeältä ja hyvältä ja että tässä olisi joku teema.


Nyt mä raavin vaan pintaa ja hapuilen sinne tänne, enkä tiedä pitäiskö lyödä hanskat lattiaan ja vaihtaa kokonaan pohjaa vai mitä. Toisaalta tätä blogia kun on alkanut rakentaa, niin en haluaisi antaa periksi. Haluaisin tehdä juuri tästä sellaisen mieleiseni.


Ja kehitynhän mä koko ajan. Teksteistä en tiedä, kuinka luettavaa tulee, mutta kuvia tulee väänneltyä sellaiseen tahtiin, että tuntuu siltä, että oppii sentään jotakin.

Ja noita tositilanteita olen luonut tarinoiksi. On tehnyt mieli kirjoittaa tarinamuodossa elettyä elämää ja mähän olen sitten kirjoittanut.

Heitänkin ilmaan kysymyksen: kuinka tyytyväinen olet oman blogisi ulkonäköön ja sisältöön?


nyt ottaa kaaliin





  1. vertaile itseäsi jatkuvasti muihin ja varsinkin ns. parempiin


  2. kuvittele, että huomenna ei ole parempi päivä


  3. miessuhteita ei kannata aloittaa, kiville ne menee kuitenkin


  4. näe aina puolityhjä lasi


  5. älä usko oppivasi ikinä mitään, korkeintaan, että sementti on kovaa, mutta päätä pitää siihen silti lyödä


  6. älä ikinä jaksa yrittää montaa kertaa


  7. luovuta heti


  8. pysy neljän seinän sisällä äläkä jaa ajatuksiasi


lauantaina

vastaan haasteeseen omituisista tavoista

Vastaan Tarjan haasteeseen. http://tarjuccia.blogspot.com







  1. Katson tv:tä melkein aina ilman ääntä. Pelkään, että äänet kuuluvat naapuriin ja he vuorostaan alkavat elämöidä. Ainoastaan silloin kuuluu ääntä, kun mulla on kuulokkeet. Muksunikin sai tottua kuuntelemaan musiikkia sun muuta kuulokkeilla. Meillä pitää aina olla hiljaista. Taidan olla hiljaisuusfriikki.

  2. Nukun olohuoneessa sohvasängyssä, vaikka nyt mulla olisi tilaa nukkua makuuhuoneessa, kun muksu on muuttanut omaan kotiin.

  3. Analysoin kaikkea mahdollista. Joskus joku sanoi mulle, että analysoin suhteen pilalle. Ehkä pitää paikkansa.

  4. TV:stä en katso mainoksia. Käännän aina toiselle kanavalle, kun mainokset tulevat. Voin kyllä lukea mainoksia täällä netissä, mutta en katsoa niitä tv:ssä paitsi silloin, jos tulee kilpailu parhaista mainoksista.

  5. Ollessani teininä tanssikurssilla jäi tanssiminen vähemmälle, kun olin niin ujo, että kiertelin seunustoja. En osaa siis edelleenkään tanssia paritansseja. Tosin en taida enää kierrellä reunoja.

  6. En tykkää yllätysvieraista. Tai ainakin pitää soittaa ensin.

  7. Mulla on kait sen verran erikoinen huumorintaju, että mua ei ymmärretä. Lapsenakin heittelin kaikkea enkä saanut mitään nauravaa vastakaikua. Korkeintaan totesivat mulle, että oon lapsellinen.

perjantaina

luontoon






kuvankäsittelyleikit








Tässä on esimerkki, kuinka ihan tärähtäneestä kuvasta saa kuvankäsittelyohjelmalla ihan kivannäköistä jälkeä.

Tuossa mosaiikkikuvassa on kokeiltu suodattimia ja taiteilutyökaluja ja voin sanoa, että tämä on todella kivaa. Meinaa mennä yötkin tähän, kun kokeilen, miltä alkuperäinen vaikka huonokin kuva näyttää kuvankäsittelyn jälkeen.

Kyllä tämäkin on mun mielestä käsityötä. Tässähän tehdään itse jotakin: otetaan kuva ja käsitellään ihan itse. Kokeile säkin rohkaisee itseoppinut kuvankäsittelijä.