ei vienyt oppimisen iloa....

Huolimatta omista kovista koulukokemuksistani en ole alkanut inhota oppimista enkä koulujakaan. Oikeastaan tuo omakohtainen kiusaamisen kokemus on vaikuttanut siihen, että pelkään ryhmiä ja varsinkin olla kolmantena naisporukassa. Ja jotkut ihmiset kun vielä ovat sellaisia hirveän kriittisiä, vaikka ei olisi heille ikinä mitään tehnytkään.

Se että uskalsin mennä noille kolmekymppisille kuvaajille juttelemaan, johtui siitä, että he vaikuttivat rennoilta ja mukavilta. Eli sain heistä sellaisen intuition, vaikka en heitä tuntenutkaan.

Ja on myös vaikea luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Onneksi en ole aina epäluuloinen, mutta toisinaan. Kuitenkin kun olen lukenut muiden kertomuksia ja siitä kuinka heidän päälleen on hyökätty ja se on ollut tosi väkivaltaista, niin olen päässyt vähällä, ainakin oppilaiden puolelta. Ehkä pahin jälki on tullut tästä ekan luokan opettajasta, joka kritisoi mun kaikkea tekemistä. Hän otti mut aina esimekiksi, miten ei saa kirjoittaa tai tehdä jotakin. Muistan vieläkin, kuinka en osannut esim. k:ta kirjoittaa oikein. Tai käsityötunneilta muistan nähneeni unta, kuinka koko luokka oli mua vastaan ja haukkui mun tekeleitä. Ehkä tästä on jäänyt jälki, että ryhmät herättävät ikäviä muistoja.

Ehkä kovat kokemukset kasvattavat sisua. Ehkä ne jättävät myös jälkiä. Tässä sitä kuitenkin ollaan ja kirjoittamaan on opittu, jopa tuo k-kirjainkin. Ja joitakin käsitöitäkin on tullut tehtyä. Vaikka tuosta hirviöopettajasta ei ollut opettamaan, niin oppimaan olen kyennyt. Oppimisen ilo hän ei pystynyt viemään.