Mieleen jäi Tieteen Kuvalehdestä, että mitkään erityistaidot eivät yksinään riitä vaan pitää harjoitella 10 000 tuntia. 10 000 tuntia, mikä tarkoittaa siis kolme tuntia päivässä 10 vuoden ajan. Eli siis jos haluaisin jossakin taidossa huippulahjakkaaksi, mun pitää harjoitella vain kymmenen vuotta.
Aika jännä juttu, että olen kokenut kirjoittamisen aina helpoimmaksi tavaksi ilmaista itseäni. Enää en ole niin varma, koska täällä en keksi mitään kerrottavaa tai sanottavaa, ehkä pitää harjoitella tuo kolme tuntia päivässä. Välillä tuntuu, että kaikki on sanottu tai kaikki kuvat on jo otettu. Että mitään uutta ei löydy. Mistä ihmiset ammentavat sen uuden tekstin, sen kerrottavan.
Vähän on tullut pidettyä taukoa. Oma tilanne on niin ajatuksissa päällä, että energia ei oikein riitä keksimään mitään uutta.
Viikko on vierähtänyt nopeasti. Viikonloput ovat muutenkin helpompia kestää, kun ei tarvitse yrittää hakea töitä. Työstä tuo homma menee. Ja vähän aikaa voi olla ajattelematta omaa tilannettaan. Mikään virasto kun ei ole viikonloppuna auki.
Sitten mulla on menossa "mielenkiintoinen" hölmöläisten maton pidentäminen. Nuo hölmöläiset kun pidensivät mattoa ottamalla toisesta päästä palan pois ja lisäämällä sen toiseen päähän. No, eihän siitä tuo matto kasvanut.
Olen saanut raha 1 kesäkuusta. Nyt on jonkin aikaa tullut raha 2. Mutta raha 1 perii aina tuon raha 2, koska katsoo ne takautuvaksi tueksi. Tässä sitä sitten täytetään hakemuksia kahteen paikkaan. Hirveä homma ja tulot eivät ole kuitenkaan isommat. Jos tuo raha 1 lakkaisi perimästä tuota raha 2, niin sitten mulla olisi helpompi ja selkeämpi tämä homma. Oikein byrokratiaviidakko menossa. Ei mitään järkeä. Ja vaikka kuinka neuvottelee tuon raha 1 kanssa, niin hokevat vaaan samaa, että kyllä ne jossakin vaiheessa lopettavat tuon takaisinperinnän. Joo, olisi vaan kiva tietää, milloin. Hoh, hoijaa.
On tämäkin vaihtoehto. Joko mä kärsin kivusta ja teen kaikkea tai sitten otan särkylääkettä tarpeeksi ja olen puolitajuton ja en jaksa tehdä kunnolla yhtään mitään. Kummankohan vaihtoehdon noista valitsisi? Tajuton tai kipu.
Vasen olkapää on vauhdilla menemässä pahenpaan suuntaan. Ei kestä liikutteelua tai mitään tekemistä. Tiskaaminenkin alkaa olla jo akrobatiaa, kun kädet eivät nouse tai liikuttaminen sattuu. Ja varsinkin yöt menevät kääntyillessä, kun ei löydy kivutonta asentoa.
Mangneettikuvaus on joskus lokakuussa. Sitä odotellessa kestetään kipua tai ollaan lääketokkurassa.Vaihtoehtoina sitten leikkaus, josta en ole kovinkaan innostunut.
Ajatukset eivät vieläkään kulje kunnolla. Lukenut olen Alexandre Dumasin Miljoonamorsian ja Musta Tulppaani. Ehkä tänään jaksaisi jo tehdä jotakin. Pidän taukoa särkylääkkeistä.
Pari kuvaa kerkesin ottamaan ja toista vielä muokkaamaan. Krassistakin saa ihan kauniita kuvia, kun on oikeanlainen tausta.
Meille on tulossa julkisivuremontti ja parvekkeiden parantaminen. Sitten en tiedäkään, missä vaikutan. Riippuu tietysti, kuinka paljon meteliä sun muuta tässä kuuluu.
Ehkä menen sitten evakkoon tyttärelleni tai äidilleni.
Ehkä pakkaan jo matkalaukun valmiiksi. Nopeammin voi lähteä tai otan teltan ja menen tuohon pellolle aina päiväksi asumaan.
Katsoin eilen taas tuota Jennifer Fox:in dokumenttia. Se oli vika jakso hyvin mielenkiintoisesta sarjasta.
Kaipaan itsekin tuota pohtimista ja ystävien kanssa olemista. Ja sitä, että voi olla eri mieltä ja silti ystäviä.
Dokumentissä pääsee seuraamaan jonkun toisen arkista elämää. On ongelmia ja on ilon aiheita. Tulee pohdittua ja oltua. Tulee juteltua vanhempiensa kanssa ja haluaa ymmärtää heitä. Miettii, toimiiko sitä samalla lailla kuin vanhempansa. Onko sitä geenien jatko vai ympäristön tuote?
Jenniferistä sai hyvin inhimillisen kuvan. Hän pohtii omaa naiseuttaan ja paikkaansa suvun naisten keskuudessa. Hän on ekan kerran miehen kanssa, johon ensin ei ihastunut, mutta nyt on rakastunut.
Huolimatta omista kovista koulukokemuksistani en ole alkanut inhota oppimista enkä koulujakaan. Oikeastaan tuo omakohtainen kiusaamisen kokemus on vaikuttanut siihen, että pelkään ryhmiä ja varsinkin olla kolmantena naisporukassa. Ja jotkut ihmiset kun vielä ovat sellaisia hirveän kriittisiä, vaikka ei olisi heille ikinä mitään tehnytkään.
Se että uskalsin mennä noille kolmekymppisille kuvaajille juttelemaan, johtui siitä, että he vaikuttivat rennoilta ja mukavilta. Eli sain heistä sellaisen intuition, vaikka en heitä tuntenutkaan.
Ja on myös vaikea luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Onneksi en ole aina epäluuloinen, mutta toisinaan. Kuitenkin kun olen lukenut muiden kertomuksia ja siitä kuinka heidän päälleen on hyökätty ja se on ollut tosi väkivaltaista, niin olen päässyt vähällä, ainakin oppilaiden puolelta. Ehkä pahin jälki on tullut tästä ekan luokan opettajasta, joka kritisoi mun kaikkea tekemistä. Hän otti mut aina esimekiksi, miten ei saa kirjoittaa tai tehdä jotakin. Muistan vieläkin, kuinka en osannut esim. k:ta kirjoittaa oikein. Tai käsityötunneilta muistan nähneeni unta, kuinka koko luokka oli mua vastaan ja haukkui mun tekeleitä. Ehkä tästä on jäänyt jälki, että ryhmät herättävät ikäviä muistoja.
Ehkä kovat kokemukset kasvattavat sisua. Ehkä ne jättävät myös jälkiä. Tässä sitä kuitenkin ollaan ja kirjoittamaan on opittu, jopa tuo k-kirjainkin. Ja joitakin käsitöitäkin on tullut tehtyä. Vaikka tuosta hirviöopettajasta ei ollut opettamaan, niin oppimaan olen kyennyt. Oppimisen ilo hän ei pystynyt viemään.
Mä olin jo lauantaina täällä kirjoittelemassa, kun mun entinen työkaveri soitti. Sen jälkeen unohdin koko jutun.
Välillä tuntuu, että tätä ajattelemisen ja tekemisen energiaa on määrätty määrä ja jos sen käyttää vaikka pitkään lenkkiin, niin sitten en välttämättä jaksa enää tänne kirjoittaa.
Lauantaina käänsin olohuoneen huonekalut ja siivosin kirjahyllyt. Energiaa meni, mutta pidän lopputuloksesta. Mulla kun ei ole mitään tietoa sisustuksesta, niin kokeilen kaikkea mahdollista ja otan jonkin jipon sieltä. Mulla on yhdellä seinällä tämä sohvasänkyni ja jaoin kirjahyllyni. Nyt on sellainen olo kuin olisin jossakin muualla. Tuli vaihtelua kerralla.
Olen saanut varatuksi ajan velkaneuvojalle ja olen soittanut velkojilleni ja yrittänyt pienentää kuukausierää. Osa on nyt reilusti pienennetty. Joten ei ole nyt niin paljon maksettavaa tämän vuoden loppuun, mutta silti liikaa mun tuloihin nähden.
Samaten mietin hakemista jatkokoulutukseen. Vaikka se opiskelu olisi ollut illalla, niin se katsotaan kokopäiväiseksi opiskeluksi. En olisi siis saanut ansiosidonnaista päiväraa vaan mun olisi pitänyt hakea opintotukea ja -lainaa. No, lainaa en enää halua enkä varmaan olisi saanutkaan. On näissä entisissäkin tarpeeksi maksamista. Joten tuo koulutuspaikka jäi hakematta.
Ostin pitkästä aikaa Geo -lehden, jossa oli juttua päätöksenteosta, mikä on mulle itselleni vaikeaa. Tuosta artikkelista poimin joitakin kohtia.
Päätöksenteon maailmasta
- nykyään meidän on tehtävä päätöksiä yhä useammin, ja päätösten seuraukset ovat yhä kauaskantoisempia.
- tutkijoiden mukaan noudatamme tiettyjä strategioita, jotka auttavat tekemään parempiaa päätöksiä
- teemme useimmat päivittäisistä sadastatuhannesta päätöksestä tiedostamatta
- psykologi Ap Pijksterhuisin mukaan intuitio on paras neuvonantaja, kun on otettava huomioon monta kriteeriä yhtä aikaa - sillonkin, kun vankkaa kokemusta ei ole
Mun on tunnetusti vaikea tehdä päätöksiä. Jään aina jahkailemaan, että teinkö oikein vai olisiko pitänyt sittenkin tehdä toisella tavalla. Tästä syystä tämä artikkeli on mulle tosi mielenkiintoista luettavaa.
- Aloittelevalle golfaajalle kannattaa antaa täysin päinvastainen neuvo kuin kokeneelle ammattilaiselle. Aloittelija lyö sitä varmemmin, miä tarkemmin hän on analysoinut liikeratansa ennakolta.
- ihminen voi vaihtoehtojen puntaroinnilla nostaa itsensä korkeammalle tasolle ja parantaa näin päätöksentekoa. Se ei kuitenkaan tapahdu spontaanisti, vaan menetelmä on opittava.
- miettiminen parantaa päätöksentekoa uusissa, kohtuullisen yksinkertaisissa tilanteissa
- Asiat menevät aina eri tavalla kuin ihminen ajattelee, koska "olemme taipuvaisia kuvittelemaan tulevaisuuden samankaltaiseksi kuin nykyisyyden". Daniel Gilbert
- tulevaisuus ei valitettavasti noudata fantasioitamme, ja mikä vielä pahenpaa: emme tee sitä itsekään. Työuraansa aloitteleva työntekijä haaveilee siirtyvänsä 40-vuotiaana eläkkeelle Mallorcalle. Hän ei huomioi sitä, että jo puolivälissä työuraansa hän ajattelee ja tuntee monessa suhteessa aivan eri tavoin.
- valinnanvaraa on nykyisin niin paljon, että ihminen tuntee aina tehneensä väärän valinnan (Swartz). Vaikka ihminen olisi tehnyt hyvän päätöksen, hänelle jää epäily, että hän olisi voinut valita vielä paremmin. Se laimentaa tyytyväisyyttä.
- huonojen päätöksien tekijöiltä puuttuu kyky, jota psykologi Dietrich Dörner nimittää operatiiviseksi älykkyydeksi. Se on tieto siitä, millainen päätöksenteko sopii parhaiten mihinkin tilanteeseen.
-operatiivinen älykkyysyy on suurelta osin opittavissa - tekemällä päätöksiä ja virheitä, oppimalla niistä ja kokeilemalla uusia, parempia ratkaisuja. Se, joka valitsee päätöksentekostrategiakseen päättämisen ilon, onnistuu ajan mittaan tekemään parempia valintoja
Aina välillä tulen miettineeksi, olenko oikeasti ujo vai olenko vain kokemusteni tuote. Eilen esim. kävin katsomassa hevosia. Siinä oli pari kolmekymppistä miestä kuvaamassa. Näköjään näyttivät tarpeeksi vaarattomilta, kun uskaltauduin juttelemaan. Kyselin innokkaasti kaikkea mahdollista kuvaamisesta ja kameroista, heillä kun oli järjestelmäkamerat.
En sitten tiedä, olisinko alkanut jutella, jos joku olisi painostanut mua siihen. Nyt vain katselin tilannetta ja aloin kysellä. Ja he jopa innostuivat kertomaan mulle järjestelmäkameroiden hienouksista.
Kamerastani onkin ollut mulle paljon iloa. Kameran kautta olen saanut jutella erilaisten ihmisten kanssa ja olen myös samalla oppinut paljon uutta. Kamera on mulle kuin koira. Kameran kanssa lähden ulos ja monesti tulee juteltua jonkun muun kameran omistajan kanssa.
Heräsin tänään klo kahdeksalta. Laitoin vaatteet ja päälle ja tein pitkän, tunnin kestävän lenkin. En edes ehtinyt juoda aamukahviani, kun pelkäsin taas jumittuvani tähän koneelle. Eilen en nimittäin saanut lähdettyä ulos, joten pakko oli keksiä jotakin.
Lenkillä kyllä väsytti vähän, mutta pääsin ihan normaaliin kävelyvauhtiini. Ja aamut ovat kauniita. Tulee mieleen, kuinka tein samoin maalla ollessani. Heräsin ja lähdin ulos. En juonut ja syönyt mitään. Mummi ihmetteli, mihin mä olin hävinnyt. Halusin aloittaa aamun omassa rauhassani ja nauttia hiljaisesta luonnosta ja katsella järven liplatusta.
Kamerani löysi perhosten joukkolaskeutumisen. Varmaan seitsemän perhosta kökki tällä perennalla, Punahatulla.
Mä olen levittänyt tavaroitani pitkin kotiani, kun mun pitäisi järjestellä tätä krääsää. Heittää siis osa pois ja keksiä lopuille paikka. Olen aloittanut kyllä, mutta loppuun saattaminen onkin sitten toinen juttu. Tunnetusti tämä yksin siiivoaminen on mulle tylsää puuhaa. Tyttäreni taas toimiessa siivousvalmentajana niin siivoaminen sujuu helpommin.
Jaa-a tämäkö tehoaa? Eipä olisi tullut heti mieleen, että Botoxia vaan kasvoihin, niin masennuskin katoaa. Tuota ei olekaan tullut kokeiltua. Ja enpä taida kokeillakaan.
"Kun otsa ei painu huolesta rypylle, ei aivoihin välity singnaalia surusta ja alakulosta."
Eli jos mä saisin naamani väännettyä ja nämä huolirypyt tyytyväisyysrypyiksi, niin voisin siis huijata aivojani uskomaan, että mulla on kaikki asiat hyvin ja velat ei paina.
"Jos olemme iloisia tai surullisia, vastaa kasvojen ilme näitä mielialoja."
---- ---- ----- ----- -----
Eilen kävin taas haistelemassa luontoa. Mahtavaa, että kaupunkilähiön vierestä löytyy näitä marjapaikkoja. Vattuja tässä lähellä on ja ihmisiä olen nähnyt niitä keräävänkin.
Tässä lähellä on myös laitettu herneitä kaikille kerättäväksi. Olenkin tänä kesänä syönyt hernepellolta herneitä. Ei ole tarvinnut ostaa.
Tässä on taas kulunut pari päivää. On ollut taas sen verran raskas olo, etten ole jaksanut mitään tänne kirjoittaa tai teksti olisi ollut kovaa luettavaa.
Kuvina toinen Helsingin Hakaniemen sillalta ja toinen hämyinen ruusu.
Tyttäreni kävi kylässä sunnuntaina ja pelattiin niitä pelejä, kun hän oli lapsi. Mulla on vielä Muuttuva labyrintti ja Arvaa kuka -pelit.
Nämä marsut ovat kyllä tosi persoonallisia ja rohkeita. Pidettiin niitä lattialla vapaana ja melkein toinen hyppäsi tyttäreni syliin. Niiden puuhia oli kyllä mielenkiintoista katsoa. Nyt on taas hiljaista.
Tämä mun kirjojen myyntihomma lopahti. Ei niistä oikein hintaa saa ja ei noita mun tavallisia kirjoja noi divarit huoli. Että silleen. Toisaalta pidän itsekin kirjoista. Mulla ei vaan ole niin paljon tilaa, kun ei ole tarpeeksi isoa kirjahyllyä.
Olen käynyt kävelemässä. Kun on luonnossa ja liikkuu, niin vähän helpottaa tämä ahdistus, vaikka ongelmani eivät mihinkään katoakaan. Pääsee tätä kotonakelaamista edes vähäksi aikaa karkuun.
Tekstit
