Missäköhän kulkee se raja, milloin on liian yksilöllinen. Ei siis pitäisi olla liian laumasielu vaan pitäisi osata erottua jotenkin. Entä jos erottuukin liikaa ja ei löydä omaa ryhmäänsä. Pitääkö siis itse muuttua vai ryhmän muuttua?
En sitten tiedä, miltä tuntuisi olla tavallinen. En ole ikinä kokenut olevani tavallinen kuin ehkä lahjojeni suhteen, mutta muuten en. Välillä oikein haaveilen sulautuvani ihmismassaan ja uppoavani jonnekin ja olen ihan kuin muut ihmiset. Puhun samoista asioista ja olen kiinnostunut siitä, mistä muutkin naiset ja olen siis perinteinen.
Jännä juttu tosiaan on tämä erilaisuus tai samanlaisuus. Ja se milloinka ihminen itse on tyytyväinen omaan paikkaansa laumassa. Ehkä sitä on joko liian paljon esillä ja tulee paineita tai ei pääse esille ollenkaan. No silloin ei ainakaan voi tulla noita paineita.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti